Tommi Kinnunen on kirjoittanut jälleen hienon kirjan. Pimeät kuut on omistettu Väsyneille. Päähenkilö ja kirjan kertoja, opettajatar Elna Aliina Suojärvi, on 1940-luvun loppupuolella jo eläköitymiseen valmistautuva kokenut, fyysisesti huonokuntoinen ja psyykkisesti sodan rasittama, naimaton, pienen kyläkoulun tilapäinen opettaja.
Hän on riitautunut sisarensa kanssa ja yhteistyö uuden koulun johtokunnan kanssa on haastavaa. Elna pohtii lukuvuoden kierron myötä elämänsä vaiheita, päätöksiään, opettajan työtä ja sitä miten tästä eteenpäin.
Kinnusen tarina on eheää kerrontaa, kieli on kaunista, sekä tarina että lauseet luovat harmoniaa. Intensiteettiä kasvatetaan niin tapahtumien kuin Elnan ankaran elämänasenteen ja elämäntilanteen paineilla.
HS:n kritiikissään tänään 18.9.2022 Sakari Pölönen luonnehtii Kinnusen tuotantoa ja myös täätä kirjaa: Kirjoissa kuvailut on veistetty varmoilla liikkeillä, taustoja valotetaan ilman turhaa hötkyilyä. Ihmisiä kuunnellaan ja ymmärretään. Ne ovat mureaa karjalanpaistikirjallisuutta: hampaita saa käyttää, mutta sulattelu käy helposti.
Näinköhän? Ensilukemalta arvio vaikutti tältä kohdin vähättelevältä. Jokin tuossa vertauksessa tökkii.
En tiedä onko ilmaus "karjalanpaistikirjallisuus" uusi vai jo aiemmin käytetty, mutta toivon, ettei se ainakaan Tommi Kinnusen kirjoihin tartu, vaikka siihen nyt kiinnitänkin huomion. Ei siinä, etteikö karjalanpaisti olisi hyvin valmistettuna mainio ruoka, mutta helposti sulava se ei ole. Tommi Kinnunen ei ole kirjallisuuden tai romaanitaiteen uudistaja tai avantgardisti, mutta tällaiseen kerrontaan ja kielliseen taituruuteen harva nykykirjailija kykenee. Kinnunen ei pureskele aiheitaan loppuun ja käyttää lisukkeita harkiten. Tässä tapauksessa kirpeää puolukkaa on sopivissa paikoissa Elnan toimiessa vastoin odotuksia. Jos tämä kirja sulaa helposti saattaa syynä olla liian vahvat vatsahapot tai sitten "tavara" menee sulamatta läpi. Ja sellaiselle syöjälle on oma nimensä.
Hyvin veistettyjä Kinnusen hahmot ja kieli on. Ei kirveellä, ei puukollakaan. Kertomuksesta ja kielestä on hiottu pois epäolennainen. Jopa lukuisat vertauskuvat toimivat, vaikka yleensä niiden kanssa saattaa joutua vaikeuksiin.
Opettajan työn ja siinä väsymisen lisäksi kirjassa käsitellään hienosti myös sodan totaalista tuhoavaa luonnetta, ei vain sodan taisteluissa vaan myös kotirintamalla ja sodan päättymisen jälkeen. Luonto ja sen tuhoutuminen sivistyksen edetessä on vahvasti läsnä. Kinnunen sitoo kirjan kuvaukseen taitavasti monet oman aikamme keskeiset teemat: sodan, työuupumuksen, luonnon tuhotumisen ja sivistyksen etenemisen.
Nautittavaa luettavaa ja kipeää pohdintaa.
No comments:
Post a Comment