Kesuura

 Marisha Rasi-Koskisen Kesuura on helppo lukea mutta vaikea ymmärtää. 

Kirjan kiitoksissa Rasi-Koskinen viittaa Isaac Asimovin 1942 esittämiin kolmeen robotiikan pääsääntöön  ja 1985 esitettyyn nollanteen sääntöön. Niiden mukaan robotin tulee suojella ihmiskuntaa, suojella yksittäistä ihmistä ja totella ihmistä sekä suojella itseään hierarkisesti tässä järjestyksessä.

 Kesuurassa kirjan kertoja anroidi QED pyrkii ihmisen vaatimuksesta kirjoittamaan paperille kaiken minkä muistaa. Kirjoittaminen on kadottamista. Se mikä muistista siirtyy paperiin, jää, mutta kirjoittaja katoaa. Nyt tekoälyn ottaessa ensiaskeliaan voimme jo ennakoida kirjoja, joilla ei ole ihmistä kirjoittajanaan. Kirja voidaan luoda konseptin, idean, juonen, tyylin ja aiemman aineiston varaan siten, että siitä tulee täydellisen epäinhimillinen. Tai sitten kyseessä on täydellisesti se, mistä on aiemminkin ollut kyse: kirjailija ei kirjoita, hänessä kirjoitetaan.

Rasi-Koskisen luoma QED on robottimaisuudestaan huolimatta hyvin inhimillinen ja siihen perustuu kirjan luettavuus. Lause lauseelta, kappale kappaleelta odottaa, että tarinaan punoutuisi ymmärrettävä lanka, jonka varaan lauseissa ja kappaleissa esitetyt ja nimetyt asiat voisi ripustaa ja tehdä ymmärrettäväksi. Lukukokemus muistuttaa kuitenkin enemmän sitä, jonka saa metsässä päämäärättä vaeltava:  odotus siitä, että maisema muuttuu tuolla, juuri tuon puun, pensaan tai kukkulan takana. Ehkä katson vielä tuonne, mitähän siellä mahtaa piillä. Mutta eniten metsästä nautii, kun huomaa olevansa perillä, juuri siinä missä on, kartalla, ilman tavoitetta.

Teoksen nimi kesuura tarkoittaa taukoa tai tyhjyyttä säkeiden välillä. Tyhjyys saa merkityksensä ja sen ympärillä olevasta ja toisaalta tyhjyys nimeää uudelleen kaiken ympärillään. Kesuura -kirjan viehätys perustuu juuri tuohon, koko ajan tulee hyvin samanoloista, toisteista nimeämistä, toisaalta teksti on helppolukuista, lauseet ja kappaleet lyhyitä. Ne houkuttavat lukemaan vielä edemmäs, aina kirjan ja ajan tuolle puolen, loppuun. Hiljaisuuteen ja taukoon, jonka jälkeen ...

Rasi-Koskinen, Marisha, Kesuura. S&S, Helsinki 2025. ISBN 978-951-52-6484-8

Robottiystävä Klara

 

Ajatuksia herättävä, hämmentävä, ei kuitenkaan yltänyt aivan Ishiguron aiemman Ole luonani aina (2005) teoksen vaikuttavuuteen. Klara ja Aurinko (2021) on kuitenkin ehdottomasti aikamme hienointa kirjallisuutta.

Tekoälyn soveltaminen ihmisuhteiden korjaamiseen ja korvaamiseen, ihmisen geeniperimän korjaus ja parantelu ovat jo lähellä jokapäiväistä todellisuuttamme. Kazuo Ishiguron Klara ja Aurinko kirjassa kertojana on Klara, keinoystävä, joka yrittää havainnoimalla ihmisten käyttäytymistä oppia ei vain tunnistamaan ja tietämään mikä mitäkin on, vaan Klara pyrkii myös ymmärtämään mitkä tunteet liittyvät erilaisiin tekoihin ja ihmisten väliseen toimintaan. Klara pyrkii oppimaan mitä missäkin tilanteessa pitää tuntea, hän siis ei tunne, vaan, mikäli oppii asian, esittää tuntevansa (psykopaatin tavoin). Vai kuinka?

Ishiguro onnistuu hienolla tavalla luomaan maailman jossa toisaalta robotit inhimillistyvät ja samalla ihmiset joutuvat kysymään oman inhimillisyytensä perään. Voisimmeko rakastua robottiin, joka on (täydellinen) kopio elävästä ihmisestä? Entä olemmeko ihmisiä, jos omaa käyttäytymistämistämme manipuloidaan ja "parannellaan" niin, että omaksumme robottimaisia piirteitä? 

Ehkäpä ongelmana maailmassamme ei olekaan koneiden inhimillistyminen vaan ihmisten epäinhimillistyminen, koneistuminen. Kysymys tunteiden kognitiivisista ulottuvuuksista ja järjen ja tunteen suhteesta on sekä filosofian että kirjallisuuden perusainesta. Siinä missä valtaosassa romaaneja pyritään eri tavoin kuvaamaan ja jäljittelemään todellisuutta, Ishiguro onnistuu luomaan kokonaan oman maailmassa ja todellisuuden jonka mimesis auttaa suurennuslasin tavoin näkemään aikamme ratkaisevia haasteita selkeämmin kuin muutoin olisi mahdollista. 

Klaran oppimisprosessia kuvataan tarkkaan ja paikoin jopa pitkästyttävän huolellisesti, mutta se lienee tarpeen, jotta lukijalle selviää kuinka vaativaa on ymmärtää ihmisten välisen vuorovaikutuksen perusteita ja nyansseja. Samalla lukija asetetaan Klaran asemaan selvittämään mistä kirjan henkilöiden välisissä suhteissa ja Ishiguron luomassa todellisuudessa oikein on kysymys. Hienosti Ishiguro jättää myös vastaamatta. Lukijan on ratkaistava joka tapauksessa itse oma kantansa lukemaansa, näkemäänsä ja lähitulevaisuudessa kokemusmaailmaansa tulevien ilmiöiden luonteesta.