Paluu Reimisiin (ja Harjavaltaan)

 

Tärkeää ei ole se, mitä muut tekevät meistä, vaan se, mitä me itse teemme siitä, mitä muut ovat tehneet meille. (Jean Paul Sartre)

Didier Eribonin kirja on mieltä pöyhivä ravistus. Eribon on vain  vuotta itseäni vanhempi ( s.1953 ), kotoisin pienestä kaupungista, lähtenyt suurin piirtein samanikäisenä kotoaan, hän on saanut filosofisen ja sosiologisen koulutuksen yhtenä sukunsa ensimmäisistä akateemisesti koulututetuista. Yhtymäkohtia on siis paljon. Erojakin on toki: Didier on taustaltaan työväenluokkainen, homo ja ranskalainen. Yhteistä on, ettei tunnu kuuluvansa joukkoon ja pyrkimys myös siihen, ettei haluakkaan kuulua joukkoon. Myös ihmetys siitä, että huomaakin kuuluvansa joukkoon, joka hyväksyy jäsenekseen. (En halua kuulua joukkoon, joka hyväksyy minunkaltaiseni jäsenekseen.  (Groucho Marx).

Eribonin kirja on erikoinen sekoitus sosiologis-filosofista tutkimusta, omien henkilökohtaisten kokemusten erittelyä ja pohdintaa. Hän haluaa kiinnittää oman elämänsä kulun yhteiskunnan luokkarakenteisiin, työväenluokan aseman muutokseen ja siihen, minkälaisin keinoin hän joutui ja onnistui irrottautumaan sekä hylkäämään oman taustansa päästäkseen mukaan ranskalaiseen akateemiseen maailmaan ja elämään homona, omana itsenään. Ja lopulta myös siihen, minkälainen paluu kotiin, Reimsiin, on ollut vuosia tämän irrottautumisen jälkeen. Eribon onnistuu nivomaan nämä kudokset hyvin yhteen, vaikkakin kaunokirjallisesti teos, jos sitä sellaisena tarkastelee, ei ole yhtenäinen. Välillä tuntuu, että lukijana hänen elämäntarinansa keskeytyy pitkähköjen sosiologisten analyysien ja teoreettisten pohdintojen alle, väliin taas, että itse analyysit johdetaan liian suoraan omista kokemuksista. Ehkäpä oman tarinansa kertoja idealisoi itsensä osaksi jotain suurempaa, eikä osaa elää omaa, ainutkertaista elämäänsä teoriasta ja teorioista huolimatta?

[Seuraavassa ei ole vain Eribonin kirjan arviointia, vaan myös omien kokemusten muistelua.]

Monissa asioissa Eribonin arkikokemukset ovat kovin tuttuja. En tosin voi sanoa vihanneeni tai vihaavani isääni, mutta lähes samanlaisia "keskusteluja" käytiin. Isäni ei lyönyt nyrkkiä pöytään sanoessaan Menet heti leikkaamaan tukkasi! (Eribon  2024, 70) Muistan kyllä sen hetken edelleen, mielestäni aika tarkkaan, kun hän näin sanoi, sanatarkasti. Samalla se oli kuitenkin myös hetki, jolloin irrottauduin tästä vallasta. Ollessani 14-vuotias, siis "hulluna vuonna" 1968, hän sanoi noin. Kieltäydyin tottelemasta ja sanoin lähteväni koiramme Terrin (kettuterrieri) kanssa lenkille. 

Asia ei jäänyt aivan siihen. Isäni aikoi kieltäytyä istumasta samaan pöytään pitkätukan kanssa.  Kahdeksan vuotta vanhempi isoveljeni asettui tuekseni ja sanoi lähtevänsä myös, jos isä minut kotoa ulos heittää. Kerran juovuspäissään isäni yritti myös huitaista minua, mutta ei osunut. Pääsin pois tilanteesta. Kysymys pitkästä tukasta, politiikasta ja muista vaikeista aiheista painui puhumattomuuden hiljaisuuteen. Itsenäinen elämä alkoi.

Myöhemmin, kun jätin lukion kesken 1973 keväällä, isäni kyllä auttoi saamaan työtä. Jos ei koulu maita, niin sitten töihin. Näin tipahdin suoraan työväenluokkaan, mutta vain hetkeksi. Harjavallan Valimon karusellisorvaajana liityin ammattiliittoon, Metalli 49 jäseneksi. Teoreettisesti tunsin jo työväenluokan varsin hyvin, paremmin, kuin se itse itsensä. Ja hieman myöhemmin sain pettyä työväenluokan luokkatietoisuuden heikkouteen, kun kävin marxismin perusteita heille opettamaan. SKDL:n Merstolan osaston kokouksessa äidit pohtivat minkälaisia rippivaatteita lapsilleen hankkivat. Olin tyrmistynyt moisesta kristillisestä hapatuksesta; itse olin irrottautunut kirkon johdatuksesta jo rippileirillä jo edellä mainitun vuoden kesällä, siis vuonna 1968.

Idealisoitu työväenluokka ei vastannut Karl Marxin, saati V.I.Leninin kuvauksia.  (ks. Eribon 2024, 68) Mutta vika ei tietenkään ollut, silloisen itsetietoisuuteni kuvitelmissa,  teoriassa, vaan työväenluokan luokkatietoisuuden heikkoudessa ja tietämättömyydessä. Tie etujoukkoon oli avautunut ja hyvät perustukset kyynis-teoreettiselle marxilaisuudelle oli valettu. Jo lukiossa aiemmin olin tutustunut trotsikilaisiin ajatuksiin ja maolaisuuden karikot vältellen löytänyt Yrjö Ahmavaaran kyberneettiset pohdinnat siitä, miten yhteiskunnan systeemiin voi tulla väärinkytkentöjä, jotka purkautuvat vallankumouksessa, joskus verisestikin, kuten silloin uumoilin ja lukion ainekirjoituksessani uhosin. Samaan aikaa kuitenkin elin myöhäisteinin elämää, jossa hippivaikutteet olivat vahvoina. Musiikkina oli psykedeelinen rock (Jefferson Airplane, Moody Blues, Greatful Dead) ja blues John Mayall Bluesbreakers ja edelleen sen kautta reitti mustan musiikin juurille.  Kirjallisuudessa Steinbeck ja muut yhteiskunnallisen realismin kirjaililijat innostivat etsimään uutta tapaa nähdä maailman meno. Teiniliiton radikalisoituminen, Yrjö Engeströmin Koulutus luokkayhteiskunnassa: seuraavien vuosien tiekartta oli käsillä.

Eribonin ja oma taipaleeni erkani akateemisiin opintohin lähtiessä. Siinä missä Eribon ei onnistunut pääsemään opettajaksi, tieni suoraan Tampereen yliopiston alakuppilasta johti heti maisteriopinnoista Oriveden opistoon kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja sitten ammattikorkeakouluun yliopettajaksi.  Eribonin tie akateemiseen maailmaan oli mutkikkaampi ja kulki toimittajan työn kautta. Liekö tässä se ero hänen työväenluokkaisen ja oman keskiluokkaisen taustani antamien mahdollisuuksien välillä?

Eriboni tarina on itsessään kiinnostava. Kirja tarjoaa myös oivaa pohdintaa ja teoreettista kehittelyä siitä, miten aiempi työväenluokan luontainen vasemmistolaisuus ja kommunistisen puolueen kannattaminen 1950-luvulta nykypäivään taittuu ja Ranskan äärioikeisto onnistuu saamaan tukea myös vanhasta työväenluokasta. Ilmiö lienee samankaltainen, kun Suomessa aiemmin korpikommunismiksi kutsuttu. Työväestö ei ole teoreettisesti marinoinut tietoisuuttaan solidaarisuudesta, internationalismista ja kansojen veljeydestä, vaan suuntaa poliittisen kapinansa vallanpitäjiä ja eliittiä vastaan. Lakoissa, mielenosoituksissa tämä mobilisaatio synnyttää joukkovoiman ja tunteen kuulumisesta samankaltaisten joukkoon. Järjestäytyneenä tätä edustaa ammattiliitto, vasemmisto ja kommunistinen puolue. Kun muutosta ei tule, oma asema horjuu, konservatiivinen muukalaisviha, siirtolaisuuden vastustustus ja kaiken kaikkiaan eri vähemmistöjen väheksyntä, vieroksunta ja pilkka nousee pintaan. Liberaali ja moderni, urbaani ja suvaitsevainen marxilaisuus on tästä kovin kaukana. Populistinen äärioikeisto tarjoaa  "rappiolle" ja korruptoituneelle systeemille vaihtoehdon.

Eribon erittelee kyllä tätä ilmiötä taitavasti, mutta työväestön ja työväenluokan aseman todellisen taloudellisen ja sosiaalisen aseman muutos jää vähälle huomiolle. Eribon tarkastelee luokka-asemaa lähes puhtaasti mentaalisella, tuntemusten tasolla. Talouden, niin makro- kuin mikrotalouden sosiologinen arviointi jää ohueksi.  Vaikka Eribonin ja samanhenkisten Bourdieaun ja  Foucaultin analyysit rakenteellisista yhteiskunnallisista ilmiöistä olivat aikanaan ja edelleen hyvin perusteltuja ja raikkaita, tietty sokeus nähdä yhteiskunnan taloudellisten muutosten merkitys näille vallan muodoille jää varjoon. Kulttuurinen- ja sosiaalinen pääoma ovat toki tärkeitä, mutta taloudellinen valta - rahan valta - on läpikapitalisoituneen yhteiskunnan ydintä.

Eribonin tekstin suomeksi on kääntänyt varsin taitavasti Timo Torikka. Hän on ollut myös sovittamassa teoksen pohjalta näytelmää, joka nähtiin Tampereen työväenteatterissa keväällä 2026. Näytelmä on virittänyt paljon keskustelua luokkataustan merkityksestä ihmisten mahdollisuuksiin.  Mahdollisuuksien vapauden puolestapuhujat eivät usein ota huomioon mahdollisuuksien horisonttia, joka eri yhteiskunnallisista asemista on hyvin erilainen. Mutta aina on yksilöitä, jotka onnistuvat ylittämään rajoja. Monet horisonttia kohti kulkevat putoavat kuitenkin reunan yli, luvattua maata ei löydy tai se on liian kaukana. Siitä, mikä pätee joukkoon, ei voi päätellä yksilöön. Eikös se ole niin, että työn orjat sorron yöstä nouskaa, mutta yksi kerrallaan, please!

Olemattomiin

 

Michel Houellebecqin Olemattomiin on hämmentävä lukukokemus. Kirjaa oli nautinto lukea, kieli on selkeää, konstailematonta. Luvut ja kappaleet lyhyitä, juonenkuljetus kronologinen ja helppo seurata. Sisältö kiinnostava ja koskettava. Ranskan ja Euroopan lähitulevaisuutta tarkastellaan katseen tasolta päähenkilö Paulin, korkearvoisen virkamiehen näkökulmasta poliittisen eliitin ytimessä. Presidentinvaalit lähenevät, jännitys kasvaa. Minkälaisin manööverein äärioikeiston ehdokas on lyötävissä, miten salaperäisiä viestejä ja terroritekoja toteuttavat piilossa toimivat ääriliikkeet paljastetaan ja estetään tulevat iskut.

Kaikki tämä kuitenkin valuu hukkaan, olemattomiin kirjan kuluessa. Vaikka Paulin ja vaimo Prudencen etäinen suhde yllättäen lämpenee, kaikki muu kulkee kohti tuhoa. Paulin isä tekee kuolemaa, hänen kaappaamisensa kotioitoon laukaisee pikkuveljen kuoleman, vaimo harjoittaa uuspakanallista ja feminististä wiccaa.

Olemattomiin kirjan suomalaisessa painoksessa on 570 sivua. Arvioni mukaan tämänlaajuisessa kirjassa on usein noin 100 sivua johdantoa. Se valmistelee lukijaa johonkin sellaiseen kuvaukseen, jota ei voi heti tarjota vasten kasvoja. Houellebacq vie lukijaansa lähes 450 sivua päästäkseen viiltäviin asioihin päähenkilö Paulin omassa elämässä. Uhkana on kielen menetys. Monipolvisesti kirjassa on viitattu kuolemaan, elämän päättymiseen olemattomuuteen. Houellebecq onnistuu ripottelemaan tekstiinsä sopivasti filosofisita ja tieteellistä pohdintaa, mutta ei liikaa. Paul pohtii välillä sitä oliko David Hilbert Jumalan kollega, mutta Paulin kiinnostus filosofiaan oli herännyt seitsemäntoista vuoden ja kolmen kuukauden iässä ja lopahtanut tasan kahdeksantoistavuotiaana. (s. 399) 

Houellebecq viittaa kiitossanoissaan kirjan lopussa lääketieteelliseen asiantuntemukseen, lääkäreihin, joita hän on konsultoinut teostaan varten. Kuolema ja sairaus ei tule tässä teoksessa lukijalle filosofisena hattarafilosofiana, rajakokemuksena, vaan tarkkaan kuvattuna biologis-fysiologisena ja lääketieteellisenä prosessikuvauksena. Houellebacq onnistuu kuvaamaan hienosti myös päähenkilönsä psykofyysisen maailman ja hänen suhteensa lähimmäisiinsä, erityisesti vaimoon.

Kirjan juonenkuljetus ja monien teemojen jäämisen vaille ratkaisua voi nähdä heikkoutena tai sitten kirjailijan pyrkimyksenä sanoa ja korostaa sitä, mikä lopulta on yksittäiselle ihmiselle olennaista. Ennen loppulukuja mielessä kävi usein, onko Houellebecq vain erittäin ammattitaitoinen kirjailija, joka onnistuu tarinankerrontataidollaan laskelmoidusti viemään lukijaa mukanaan, mutta kyllä, tarina on vaikuttava, ajatuksia herättävä ja ajassamme elävä. Mukana on myös hämmentäviä mustan huumorin helmiä, viittauksia populaarikulttuurin ikonisiin hamoihin ja kirjallisuusanalyysiakin on sopivasti tarinaa tukemassa. Suorasukaisia seksikuvauksia on sopivasti siellä ja täällä ja loppulukujen intiimit hetket Paulin ja hänen vaimonsa välillä ovat kuvauksina lajissaan ainoalaatuisia. Loppukin on omalla tavallaan onnellinen. Tie kohti olematonta on väistämätön, lohtuna vaellukselle voi olla seksin, rakkauden ja morfiinin lisäksi vaikkapa Sherlock Holmesin viimeinen lause: Matkaan, Watson, on tullut aika lähteä.

Houellebecq, Michel, Olemattomiin. Suom. Lotta Toivanen, WSOY, Helsinki 2024. ISBN 978-951-0-49371-7

Salaisuuksien labyrintti

Kirjoittaako vai ollako kirjoittamatta? Ainakin tuntuu uhkayritykseltä kirjoittaa siitä, mistä tämä merkkiteos kertoo. Jo kirjan kannen lieveteksti varoittaa: Älä koskaan yritä kuvailla, mistä jokin merkkiteos kertoo.

Elämän ja kirjallisuuden, miksei myös miesten, syvimmät salaisuudet, väikkyvät tekstissä: Emme lainkaan uskoneet, että kirjallisuus pelastaisi maailman, sen sijaan uskoimme, että kirjallisuus oli ainoa tapa pelastua siltä. 

Alkuluvuissa on metakritiikkiä afrikkalaisesta kirjallisuudesta varsin länsimaiseen postmoderniin ja leikittelevään tyyliin. Loppua kohden, taitavasti eri tyylilajeja viljellen, tarina syvenee, vakavoituu ja muuttuu paikoin karuksi Senegelin kolonialistisen taakan purkautumisen kuvaukseksi. Kirjallisuuskritiikin purevuus vaihtuu veitsien ja aseiden tappaviksi iskuiksi.

Postkolonialistisen kirjallisuuden haaste on megaluokkaa. Onko entisten siirtomaiden asukkaiden tai emämaassa koulutuksensa saaneiden kirjallisuus, ranskalaista, portugalilaista tai brittiläistä kirjallisuutta? Tässä tapauksessakin kyseessä on ranskalainen kirjallisuus, vaikka kirjoittaja on senegalilainen. Voisi tietysti sanoa, että ketä kiinnostaa moinen luokitus, mutta kyllä se kiinnostaa ja vaikuttaa. Kirjallisuuden opetuksessa ja omaksumisessa on rajauduttava jollakin tavalla. Raja tieteelliseen tutkimuksen käsitteelliseen selkeyteen ja luokitteluun voi johtaa helposti nationalistisiin pyrkimyksiin ja  kansallisiin kaanoneihin, lokerointiin. Romaanin taide piilee kuitenkin juuri siinä, että se ylittää kansalliset rajat, omii itseensä kaiken arvokkaan ja yleisinhimillisen.

Mbougar Sarrin teoksen alussa on lainaus Roberto Bolañon Kesyttömät etsivät teoksesta, se lupaa paljon. Sarr myös lunastaa lupauksen, vaikka ei aivan Bolañon mestarillisuuteen ylläkään. Mohamed Mbougar Sarrin Miesten syvimmät salaisuudet kuljettaa lukijaa labyrinttimaisessa rakenteessaan moneen: Pariisista Amsterdamiin, sieltä Argentiinaan ja muuanne Latinalaiseen Amerikkaan. Syvin kätkeytyy kuitenkin Senegaliin, sieltä kaikki alkaa ja päättyy. Poissaolevan isän -teeman kautta etsitään kadonnutta kirjailijaa, oman kulttuurin juuria ja sivistyneen maailman kirjallisuuden olennaisuuksia ja  pikkumaisuuksia. Kirjallinen kritiikki palmikoituu murhamysteerin ja kansanmurhan kuvauksiin. Kirjoittaako  todellisuudesta kun se välttämättä muuttuu kirjallisuudeksi. Sarr viittaa kirjassa suoraan Wittgensteinin mistä ei voi puhua lauseeseen ja siihen, että vaikeneminen ei tarkoita, etteikö voisi näyttää: 

Siinä meille tehtävä: ei eheytyä, ei hoitaa eikä lohduttaa, rauhoittaa tai kouluttaa muita, vaan seisoa suorana keskellä pyhää haavaa, nähdä se ja osoittaa sitä vaiti. 

Ernauxin Vuodet

 

Annie Ernauxin, kuluvan 2022 vuoden nobelistin, Vuodet, on epäilemättä kiinnostava ja haastava teos. Sitä on sanottu hänen pääteoksekseen (wikipediatietoa), itse hän luonnehtii kirjoittamisensa tapaa lajityyppejä vältteleväksi sosiologiseksi kirjallisuudeksi, ei varsinaiseksi kaunokirjallisuudeksi, romaaniksi, mutta ei myöskään sosiologiaksi.

Ernaux kirjoittaa itsestään "hän" muodossa ilmeisesti korostaakseen sitä, että pyrkii katsomaan omaa elämäänsä osana laajempaa kokonaisuutta ja painottaakseen "minän" jatkuvuuden ongelmaa. Vieraannummeko aiemmasta minästämme ajan kuluessa vai täydellistyykö tuo sama "minä" alati? Ernaux haluaa olla myös aikakautensa ja sukupolvensa ääni käyttämällä "me" muotoa yleistäessään omia kokemuksiaan. Hän on ranskalainen perspektiivissään ja virkistävällä tavalla suorasukainen esitellessään "heidän" asenteitaan Algeriaan, arabeihin, "muihin" ja oman aikansa kulutusyhteiskunnan läpimurtoon ja riemuvoittoon 1960-luvulta 2000-luvulle. Yllättävän paljon tuttua ja samankaltaista elämänmeno on näyttänyt Ranskan perspeltiivistä katsoen, vaikka painotuseroja on, sekä maantieteellisen eron, että iän vuoksi. Ernaux on syntynyt 1940. Opettajana toimiessaan ja omien lastensa välityksellä hän on kuitenkin seurannut ajan tapahtumia tiiviisti myös nuorempiensa näkökulmasta. 

Minua ärsytti tekstissä on tuo "hän" muodon käyttö, kun kyseessä on selvästi "minä". Tuntuu siltä, että Ernaux haluaa heittäytyä historian ja yhteiskunnan vietäväksi, olevansa vain struktuurin puhuva ja kirjoittava osa, meissä puhutaan, me emme puhu. Myös oman kokemuksen yleistäminen koko sukupolven ääneksi tuntuu paisuttelulta, snobismilta ja jonkinlaiseksi ajan ääneksi asettumiselta. Usein on niin, että se mikä on joskus tuntunut "meidän" ajattelulta onkin osoittautunut suureksi harhaksi ja illuusioksi. "Minä" on vain kuvitellut, uskonut ja halunnut uskoa, että jossain suhteessa samassa toiminnassa olevat ajattelevat ja toimivat myös jossakin muussa suhteessa samalla tavalla kuin "minä". Vaikka olen itsekin Pierre Bourdainini  lukenut, pätee myös hänen teoriaansa kulttuuripääomasta ja luokkien erottautumisesta toistaan pikemminkin maku-kysymysten perusteella, kuin objektiivisen luokka-aseman, tilastotieteellinen tosiasia: joukkoja ja ryhmiä koskevasta tosiasiasta ei voi päätellä yksilöön. Ernauxin sosiologismi maistuu siksi osin ummehtuneelta.

Ernaux tiivistää hienosti, myös omassa elämässään, feminismin dilemman: tuleeko naisten vaatia tasa-arvoa ja yhtäläisiä oikeuksia miesten kanssa vai pikemminkin vaatia erilaisia oikeuksia olla oman sukupuolensa (miehistä monin tavoin poikkeavia) naisia? Enemmän kuin asian ratkaisu, Ernauxia tuntuu nykypäivää lähestyttäessä huolestuttavan asian liudentuminen tai häviäminen nuoremman sukupolven keskustelussa.

Ehkä Ernaux ansaitsi Nobelinsa, mutta "aika" taisi ajaa hänen ohitseen.

Hämärän kulkija

 

Patrick Modiano ei petä tälläkään kertaa. Itse asiassa mitä useamman kirjan häneltä olen lukenut, sitä enemmän pidän ja arvostan. Hämärien puotien kuja on hieno ja häilyvä kuva päähenkilöstä, joka ei tiedä kuka hän on. Alussa:

Minä en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti tuona iltana erään kahvilan terassilla.

Ja mitä syvemmälle päähenkilö itseään ja tarinaansa tutkii sitä epäselvemmäksi kuva käy. Aivan kuin zoomaisi digikuvaa näytöllä: kuva suurenee, mutta resoluution rajallisuus hämärtää yksityiskohdat.

Ja lopussa:

Hän oli jo kääntynyt kadunkulmasta, ja elämämme, eikö sekin haihdu yhtä nopeasti iltaan kuin tuon lapsen murhe?

Modianon hämäryys on haikeaa ja melankolista, mutta siinä on myös kevyen humoristinen perusvire. Aiheet ovat vakavia, historian ja paikan tuntu on voimakas. Samalla elämä kuitenkin jatkuu. Arkinen kuva tulee lähelle: ...pohjimmiltamme me olemme kaikki uimarantojen miehiä ..."hiekka ... säilyttää askeltemme jäljet vain muutaman sekunnin".

Modiano on ranskalainen ja hänen kirjansa tuovat eittämättä mieleen niin Michel Foucaultin kuin Claude Levi-Straussin - me emme ajettele, meissä ajatellaan, me emme puhu, meissä puhutaan. Ja on oltava tarkkana kenen antaa antaa ajatella meissä ja kenen sanoja puhumme. Minä, me ja ihminen kaikkineen pyyhkiytyy pois kuin meren rannalla aaltoihin pyyhkiytyvät hiekkaan piirretyt kasvot. Mutta ennen sitä ihmisen kasvot ovat - piirrettynäkin - kauniit katsoa.

Villa Triste

 Patrick Modiano on luotettava kirjailija. Teokset ovat keskenään samanoloisia, hallittuja ja tyylillisesti eheitä. Hieno kirja on myös Villa Triste. Nimensä mukaisesti kirjassa eletään surujen ja melankolian huvilassa, elämässä, joka on toisaalla. Elämä on joko mennyttä suuruuden ja hienostuneisuuden aikaa tai tulevaa rikkauden ja menestyksen haavetta. 

Modianon sankari, juutalaissyntyinen kreivi Victor Chmara, haahuilee eteläisessä Ranskassa, lähellä Sveitsin rajaa, etsien kontaktia ihanaan naiseen, Yvonneen, jolle hän kuvittelee Marilyn Monroen kaltaista menestystä rinnallaan Yhdysvalloissa, poissa ahdistavasta Euroopasta ja Algerian sodan uhkaavista tapahtumista 1960-luvun Ranskassa. Tarina on kuin romanttisesta kioskikirjasta, mutta Modiano onnistuu jälleen kerran yhdistämään melko banaalin juonen, yksityiskohtia tihkuvaan kerrontaan, joka synnyttää vaikuutelman kaunista,  kuin usvaan pehmeästi kääriytyvästä välimeren rannasta. Rannan bulevardilla, sen kasinolla ja ravintola-hotelleissa kauniisti käyttäytyvät, shampanjaa nauttivat, hyvin pukeutuvat mondeemit ja  julmat ihmiset kätkevät menneisyytensä ja todellisen minänsä hämäräpuuhiin ja tyhjiin haaveisiin.

Elämä oli, on ja tulee olemaan toisaalla.

Dora Bruder

 

Juutalaisvainoista kertovia kirjoja ja elokuvia julkaistaan edelleen runsaasti, niistä on muodostunut kirjallisuuteen oma genrensä. Natsismin nousu 1930-luvulla, keskitysleirit, joukkomurhat, paot, pelastukset ja pelastajat, vastarinta ja sen puute, valheet ja julmuus, syyllisyys - ne antavat lähes loputtoman mahdollisuuden kertoa tarinoita ja avata juutalaisuuden ja ihmisyyden tragediaa, joka koskettaa meitä kaikkia tavalla jos toisellakin. Lisänsä tuo edelleen jatkuva historiallinen konflikti Israelin ja Palestiinan alueella. Juutalaisuus eri muotoineen, antisemitismi, siionismi - teemoja joiden kanssa riittää haastetta.

Patrick Modianon pieni teos Dora Bruder on oivallisen hieno ja herkkävireinen dokumenttikirja 15-vuotiaasta pariisilaisesta juutalaistytöstä, joka karkasi koulustaan joulukuussa 1941. Modiano tutkii tapausta lähes viisikymmentä vuotta myöhemmin, kertoo tutkimuksensa etenemisestä, sujauttaa muistojen poimuista omaa elämäntarinaansa lomittaen niitä 1940-luvulta 1960-luvulle ja aina 1990-luvulle saakka. Modiano kulkee pitkin Pariisin katuja, muistoissa ja mielikuvissa, etsien ratkaisua, löytämättä. Mutta miten hienosti hän kertoo: ihmiset, saksalaismiehittäjä ja heidän yhteistyökumppaninsa tekevät julmia asioita, mutta kertojan ääni ei pysyy tyynenä. Viileän myötätuntoisesti Modiano kertoo tapahtuneesta ja tapahtuvasta, näin oli ja näin on, mutta miten tulee olemaan. Modiano ei pyri mestaroimaan, hän ei kiipeä vuorelle tähyämään tapahtunutta tai katsomaan maisemaa, ei kaivaudu maan alle. Hän kulkee samoilla kaduilla Doran, hänen vanhempiensa ja miehittäjien kanssa. Hän ottaa lukijan mukaansa vaikuttavalla tavalla.

Tekstibulevardeja Modianolta

Patrick Modianon tekstin Kehäbulevardit lukeminen on kuin flandeeraus Pariisn kaduilla ja kujilla. Lukija haluaa eksyä sinne ja tuonne, ilman päämäärää ja tavoitetta ja pyrkii välttämään joutumasta pimeään tai umpikujaan. Illan hämärtyessä keinovalot eivät riitä varsinkaan vieraalle kulkijalle ja sumun laskeutuessa toden ja kuvitelman rajat sulautuvat toisikseen. Hetken levon ja ravintolassa nautitun viinilasillisen jälkeen jaksaa taas jatkaa ja pian huomaakin tulleensa kirkkaaseen ja selkeään kohtaan, ehkä aukiolle tai puiston vehreyteen.

Modiano on mestari kuljettamaan tarinaa, kehimään samoja asioita uudestaan hieman eri näkökulmasta ja liikkumaan uskottavuuden rajoilla. Tarkkailija on yksittäinen ihminen, mutta maisemana on muutaman ihmisen kautta koko Eurooppa ja sen synkkä historiallinen näyttämö Ranskan saksalaismiehityksen ajalta.

Uinuvia muistoja

Patrick Modianon Uinuvia muistoja on suppea, vain 117 sivua ja nekin melko isolla fontilla ja väljästi taitettuna. Kirja kuuluu kuitenkin sarjaan ”pieni loistava timantti” tai jos ei aivan timantti, niin ainakin helmi tai kultahippunen.

Jean D. johdattaa kävelylle halki Pariisin ja halki nuoruutensa vuosikymmenten tuntemiensa naisten välityksellä. Muistelu kulkee harhailleet, eksyen, sanat ovat selkeitä, lauseetkin vain tunnelma ja muistin harsoinen hapuilevuus synnyttää kuin ylivalottuunen kuvan tai repeileen haalistuneen polaroidin. Samalla ajastaan jääneen, nostalgisen, mutta tyylikkään.

Miellyttävä kirja lukea, muta ei yllä Jotta et eksyisi näillä kulmilla teoksen intensiteettiin ja vaikuttavuuteen.

Surun sytytyslanka

Parhaiten siitä kaikesta osaisi kertoa taloa vastapäätä asunut poika. Häntä ei vain tahtonut löytyä. Ehkä hän oli eksynyt. Tai oikeastaan oli käynyt niin, että poikaa ei enää ollut. Hänestä oli vuosien mittaan tullut aikuinen. Kun mies ryhtyi selvittämään ja muistelemaan lapsuutensa tapahtumia syntyi pelko, että siihen asti piilossa pysynyt suru juoksisi vuosien läpi kuin tuli sytytyslangassa.

Patrick Modiano onnistuu rakentamaan tarinansa Jotta et eksyisi näillä kulmilla (2014, suom. 2015) pienille tapahtumille, sattumuksille ja mielenliikkeille. Sytytyslanka ei pala räiskyen. Se kytee. Se ei räjäytä panoksena olevaa surua ja pelkoa, vaan pitää vain yllä räjähdyksen mahdollisuutta. Pitää lukijan otteesaan. Taitavaa kerrontaa, tunnelmaa, kauniisti piirtävää kieltä, kirjallisuutta.

Modianoa on verrattu joskus W.G. Sebaldiin. Taitava hän on ja kisailee kyllä samassa mestarien sarjassa. Ei kuitenkaan aivan samaan yllä, tuskin edes pyrkii yltämään. Hieno kirjoittaja joka tapauksessa. Ajatuksia kieputtava, menneen, nykyisen ja niitä yhdistävän muistin kiehtova kuvaaja. Itselleni hän oli jostain syystä jäänyt tuntemattomaksi, vaikka sai Nobel-palkinnonkin 2014. 

Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa, suomennoksia on hyvin saatavissa.

Elämä. Käyttöohje. Romaaneja

Kuvitelkaa mies, jonka omaisuudelle vetää vertoja vain hänen välinpitämättömyytensä sitä kohtaan, mies, jonka ylväänä haaveena olisi vangita, kuvata , tyhjentää, ei koko maailmaa - se projekti tuhoutuisi jo kun sen lausuu ääneen - vaan sen fragmentti: viedä maailman kaoottisen epäjohdonmukaisuuden edessä loppuun ohjelma, joka tosin on rajallinen, mutta silti kokonainen, ehjä ja supistamaton.

Meidän ei tarvitse enää kuvitella tällaista miestä, koska hän on jo ollut olemassa Pariisissa, Ranskassa. Hänen nimensä on Georges Perec, kirjalilija, jonka kirjasta Elämä Käyttöohje yllä oleva katkelma on (s. 145). Perec kirjoitti kirjaansa 1969-1978, se julkaistiin viimeksimainittuna vuonna, neljä vuotta ennen kirjailijan varhaista kuolemaa 46 -vuotiaana.

Perecin kirjan yksi luku vastaa pariisilaisen kerrostalon yhtä huonetta: viiden kerroksen huoneista luetellaan huonekalut ja koriste-esineet, kerrotaan omistajavaihdokset ja asukkaiden sekä heidän esi-isiensä ja jälkeläistensä elämä. Huoneistoista muodostuu shakkilauta, jonka kymmenen kertaa kymmenen ruudukolla Perec liikkuu hevosen liikkeellä tietyssä järjestyksessä. Näin hän voi käydä kaikissa ruuduissa. Perec noudattaa tiukkoja sääntöjä, liike ei ole mieleivaltaista, vaikka itse säännöt ovat mieltä vailla.

Perecin kuvittelema mies on kiehtovin kuva koko kirjassa. Nimeltään hän on Percival Barlebooth (1900-1975). Barlebooth päätti eräänä päivänä järjestää koko elämänsä yhden ainoan projektin ympärille, jonka mielivaltaisella välttämättömyydellä ei olisi muuta päämäärää kuin se itse. Barlebooth kehitteli ideaansa ja vähitellen hamottui konkreettisesti seuraavanlainen ohjelma:

Kymmenessä vuodessa, vuodesta 1925 vuoteen 1935, Barlebooth opettelisi akvarellimaalauksen taidon.
Kahdenkymmenen vuoden ajan, vuodesta 1935 vuoteen 1955, hän matkustaisi ympäri maailmaa maalaten yhden akvarellin kahden viikon välein, viisisataa saman kokoista (65 x 50 cm ) maisemamaalausta jotka esittävät merisatamia. Aina merimaiseman valmistuttua se lähetettäisiin harjaantuneelle käsityöläiselle ( Gaspard Winckler ), joka liimaisi sen ohuelle puulevylle ja sahaisi sen seitsemänsadanviidenkymmenen palan palapeliksi.
Kahdenkymmenen vuoden ajan, vuodesta 1955 vuoteen 1975, Ransakaan palannut Barlebooth kokoaisi samassa järjestyksessä näin valmistellut palapelit, yhden kahdessa viikossa, Kun palapelit olisi saaatu valmiiksi, merimaisemat "eheytettäisiin" siten, että ne voitaisiin irrottaa taustalevystään, kuljettaa sinne, missä ne kaksikymmentä vuotta aiemmin maalattiin, ja upottaa puhdistavaan liuokseen, josta nostettaisiin ylös vain koskemattoman neitseellinen Whatman-paperi.

Operaatiosta, joka pitäisi tekijänsä viidenkymmenen vuoden ajan työn touhussa, ei jäisi mitään jälkeä. (146)

Perecin teos on mestarillinen - se ei tule enää häviämään, vaikka teokset poltettaisiin tai upotettaisiin happoon. Musilin Mies vailla ominaisuuksia -teoksen tavoin se on osa maailmaamme. Jos Musilia kutsuttiin paperivaltakunnan kuninkaaksi, minkä arvonimen Perec ansaitsisi? Ehkä Master of (Paper)Universe ilman tähtitieteellistä kokardia olisi sopiva.