Ernauxin Vuodet

 

Annie Ernauxin, kuluvan 2022 vuoden nobelistin, Vuodet, on epäilemättä kiinnostava ja haastava teos. Sitä on sanottu hänen pääteoksekseen (wikipediatietoa), itse hän luonnehtii kirjoittamisensa tapaa lajityyppejä vältteleväksi sosiologiseksi kirjallisuudeksi, ei varsinaiseksi kaunokirjallisuudeksi, romaaniksi, mutta ei myöskään sosiologiaksi.

Ernaux kirjoittaa itsestään "hän" muodossa ilmeisesti korostaakseen sitä, että pyrkii katsomaan omaa elämäänsä osana laajempaa kokonaisuutta ja painottaakseen "minän" jatkuvuuden ongelmaa. Vieraannummeko aiemmasta minästämme ajan kuluessa vai täydellistyykö tuo sama "minä" alati? Ernaux haluaa olla myös aikakautensa ja sukupolvensa ääni käyttämällä "me" muotoa yleistäessään omia kokemuksiaan. Hän on ranskalainen perspektiivissään ja virkistävällä tavalla suorasukainen esitellessään "heidän" asenteitaan Algeriaan, arabeihin, "muihin" ja oman aikansa kulutusyhteiskunnan läpimurtoon ja riemuvoittoon 1960-luvulta 2000-luvulle. Yllättävän paljon tuttua ja samankaltaista elämänmeno on näyttänyt Ranskan perspeltiivistä katsoen, vaikka painotuseroja on, sekä maantieteellisen eron, että iän vuoksi. Ernaux on syntynyt 1940. Opettajana toimiessaan ja omien lastensa välityksellä hän on kuitenkin seurannut ajan tapahtumia tiiviisti myös nuorempiensa näkökulmasta. 

Minua ärsytti tekstissä on tuo "hän" muodon käyttö, kun kyseessä on selvästi "minä". Tuntuu siltä, että Ernaux haluaa heittäytyä historian ja yhteiskunnan vietäväksi, olevansa vain struktuurin puhuva ja kirjoittava osa, meissä puhutaan, me emme puhu. Myös oman kokemuksen yleistäminen koko sukupolven ääneksi tuntuu paisuttelulta, snobismilta ja jonkinlaiseksi ajan ääneksi asettumiselta. Usein on niin, että se mikä on joskus tuntunut "meidän" ajattelulta onkin osoittautunut suureksi harhaksi ja illuusioksi. "Minä" on vain kuvitellut, uskonut ja halunnut uskoa, että jossain suhteessa samassa toiminnassa olevat ajattelevat ja toimivat myös jossakin muussa suhteessa samalla tavalla kuin "minä". Vaikka olen itsekin Pierre Bourdainini  lukenut, pätee myös hänen teoriaansa kulttuuripääomasta ja luokkien erottautumisesta toistaan pikemminkin maku-kysymysten perusteella, kuin objektiivisen luokka-aseman, tilastotieteellinen tosiasia: joukkoja ja ryhmiä koskevasta tosiasiasta ei voi päätellä yksilöön. Ernauxin sosiologismi maistuu siksi osin ummehtuneelta.

Ernaux tiivistää hienosti, myös omassa elämässään, feminismin dilemman: tuleeko naisten vaatia tasa-arvoa ja yhtäläisiä oikeuksia miesten kanssa vai pikemminkin vaatia erilaisia oikeuksia olla oman sukupuolensa (miehistä monin tavoin poikkeavia) naisia? Enemmän kuin asian ratkaisu, Ernauxia tuntuu nykypäivää lähestyttäessä huolestuttavan asian liudentuminen tai häviäminen nuoremman sukupolven keskustelussa.

Ehkä Ernaux ansaitsi Nobelinsa, mutta "aika" taisi ajaa hänen ohitseen.