Merenpeitto

Olli Jalonen jatkaa Anguksen tarinaa Merenpeitto -romaanillaan. Ensimmäisestä osasta pidin, mutta toinen osa oli pieni pettymys.

Taivaanpallo kirjassa kertoja Angus vartuu 12-vuotiaaksi ja matkustaa Sain Helenan saarelta Lontooseen Edmond Halleyn, englantilaisen tähtitieteilijän, geofyysikon, matemaatikon, meteorologin ja fyysikon, apulaiseksi. Nyt Angus on 16-vuotias nuorimies ja varttumassa aikuiseksi, yhä vain samaisen Halleyn perheen palkattomana apupoikana.

Kirjan kiinnostavuus on aikakauden kuvaus päätapahtumien sivusta, alhaalta käsin, lukijan kannalta ymmärrettävällä tavalla. Päähenkilö lukee, selittää ja tulkitsee maailmaa ympärillään. Taivaan tähdet, tähtitiede, meren syvyydet, sukeltaminen sen syvyyksiin ja monet aikakauden tieteelliset keksinnöt muuttavat maailmankuvaa ja ovat ristiriidassa ajan uskonnollisten käsitysten kanssa. Ne luovat jännitteitä henkilöiden välille ja myös Edmond Halleyn uran etenemiselle. Nämä vaikeudet heijastuvat myös päähenkilön elämään. Säätyjako on selkeä ja sitä ei juuri aseteta kyseeseen, vaikka eriarvoisuus on ilmeistä.

Kerronnan lapsekas tapa oli luonteva ensimmäisesssä Taivaankansi teoksessa, mutta tässä osassa, kun Angus on jo mieheksi kasvamassa, se ei enää tunnu luontevalta. Angus on oppinut isännältään paljon ja omasta mielestäänkin joutaisi ja ansaitsisi päästä jo vaativimpiin tehtäviin, mutta kokee maailman edelleen kovin lapsenomaisesti. Tuntuu, kuin Jalonen ei haluaisi päästää päähenkilöään kasvamaan aikuiseksi kasaamalla tämän elämään vastoinkäymisiä, jotka estävät kasvun. Historiallisena ajankuvauksena tämä on varmaan perusteltua, mutta lukijalle se esittäytyy pysähtyneisyytenä ja tankaavana toistona. Kirjan tarina ei nytkään pääty. Halleyn purjehdukset maailman merillä jatkuvat ja Angus kelluu omassa maailmassaan näennäisen paikallaanpysyvänä. On siis odotettavissa jatkoa. Olli Jalosella on mietittävää, miten säilyttää kerronnallisen jatkuvuus päähenkilön varttuessa.

Saarikiven mielikieli

Janne Saarikiven mielikieli on epäilemättä suomi. Hän yhdistää kirjassaan Suomen kieli ja mieli  (Teos, Helsinki 2018) kiinnostavalla tavalla liberaalin kielitieteellisen ja yhteiskunnallisen näkemyksensä saarnaavaan menneen maailman konservatiiviseen nostalgiaan. Taitavana kielenkäyttäjänä, tutkijana ja tietäjänä hän tyylittelee tieteellisen tiedon ja poleemisen provokaation maastossa taitavasti.

Kiinnostavaa luettavaa, sivistävää ja monella tapaa ajatuksia herättävää. Yksi kiinnostavista väitteistä on, että periferiasta ja marginaalista maailma avautuu rikkaampana ja laveampana kuin keskuksista ja valtakulttuurista. Toki Saarikivi liudentaa väitettään "yleensä", ehkä antaakseen tilaa itselleen ja muille kulttuurieliittiin kuuluvalle, vapaasti leijuvalle sivistyneistön jäsenille. He (tai me?) kyllä kykenemme ylittämään kielellisten kompetenssiemme avustamana ahtaat rajat ja näkemään, ylittämään, alittamaan ne ja joskus myös poistamaan muurit, jos niitä yritetään rakentaa - ainakin ajatuksissamme. Vai kuinka?

Sujuvaa tekstiä. Vain paikoin häiritsee itsekorostukseen nouseva saarnaava tyyli kirjan loppupuolella. Mutta suomen kielestä kantamaansa huolta ei auta jättää yksin Saarikiven harteille.

Bolla

Pajtim Statovcin Bollan lukeminen on ristiriitainen kokemus.
Kokemuksen voisi pukea sanoiksi vaikka näin:

Loistava, vaikuttava lukijan mieltä mukanaan kuljettava draama nykyajan maailmasta, sodasta, pakolaisuudesta, häpeästä, väkivallasta, seksuaalisesta halusta ja sukupuoli-identiteetin ja kulttuurin ristiriidoista. Serbien ja albaanien vihan ja rakkauden katkera kuvaus, kuvaus siitä miten sota tuhoaa mahdollisuuden rakkauteen ja miten yhteiskunta ja kulttuuri ajaa ihmiset tuhoon. Kuvaus kirjoittamisesta, halusta elää parempaa elämää maailmassa, joka ei siihen anna edellytyksiä. Taitavaa kielenkäyttöä, erilaisten tyylien ja nyanssien leikkiä, viiltävää ja herkkää tunteiden kuvausta ja kirurginveitsen tarkkuudella tehtyjä viiltoja ihmisen mieleen ja ruumiiseen. Statovci osoittaa kirjallaan lopullisesti asettuvansa kirjallisuuden tähtikastiin - siekailemattoman romanttis-realistinen, tarkkanäköinen ja kuvia kumartelematon mestariteos.

Tai sitten näin:

Statovci on taitava kirjoittaja, mutta sortuu kirjassaan tyylilliseen vuoristorataan. Alun lähes kioskikirjallinen rakkauden huuman kuvaus, vaikkakin miesten välinen, on makeudessaan lähes tukahduttavan siirappimainen. Ja myöhemmät raaoilla yksityiskohdilla maustetut realistisilta vaikuttavat mielenliikkeiden ja tapahtumien kuvaukset taas pudottavat lukijan kuiluun. Melodraama on kyllä vaikuttava tyylilaji, varsinkin, kun taustalla on vankka historiallinen näyttämö. Serbien ja albaanien vihanpito kaikkine seurauksineen ravistelee Eurooppaa ja kirjan päähenkilöitä. Ruumis ja mieli on kaoksessa, josta ei ole paluuta. Mutta nyt Statovci liioittelee - kielellinen ja kirjallinen sirkus jättää alleen tarinan hyytävän perustan. Vähemmän olisi ollut parempaa, varsinkin, kun kirjoittajalla epäilemättä on edellytykset kirjoittaa haluamallaan tavalla. Tulevat kirjat antavat odottaa vielä parempaa.

Mutta lopulta: vähintäänkin kiinnostava teos, joka kannattaa lukea.

Tiranan sydän

Pajtim Statovci julkaisi nyt syksyllä 2019 kolmannen, Bolla  nimisen kirjansa. Sitä on ylistetty erityisesti siksi, että se on löytämässä tiensä laajemman kansainvälisen lukijakunnan ulottuville. Statovcin aiemman kirjan Kissani Jugoslavia luin loppuvuodesta 2016 ja vaikka pidin siitä, en ollut lpppuun asti vakuuttunut kirjan rakenteellisista ratkaisuista.

Tiranan sydän vuodelta 2016 on Statovcin toinen kirja. Se on rakenteeltaan helpompi, vaikka samoin kuin Kissani Jugoslavia alkaa vetää vasta puolivälin jälkeen. Kirjan päähenkilöt, Albaniasta aluksi Italiaan pakenevat nuoret Bujar ja Agir, jäävät aluksi melko etäisiksi, mutta tarinan edetessä varsinkin Bujar alkaa elää.

Kirjan päähenkilöt tekevät identiteettityötä moneen suuntaan - synnyinmaansa, sukupuolensa, työntekemisen ja pari- ja perhesuhteidensa verkostossa. Muukalaisuus, vieraantuneisuus, syrjäytyminen ja sen uhka, häpeä ja pelko oman menneisyyden, kotimaan ja oman todellisen identiteetin paljastumisesta on voimallisesti ja herkästi esitetty. Statovicillä on kielen ja kertomisen taito. Tarinaan jää paljon aukkoja ja mikäli pedanttisesti tahtoo selvittää mitä todella tapahtuu, joutuu tekemään paljon työtä ja todennäköisesti joko aukot peittyvät tai sitten aukeaa ylipääsemättömiä railoja joita ei kykene ylittämään.

Hyvän kuvauksen ja kiinnostavan keskustelun Tiranan sydämestä voi lukea Kaisa-Reetta T:n blogista.  Itselleni riittää nautinto hyvin kirjoitetusta kielestä ja kauniista katkelmista, ajatuksia herrättävistä vaiheista ruumiillisuuden ja maailmallisuuden pyörteissä, kyvystä, pyrkimyksestä ja rohkeudesta esittää asiat kerroksina, joiden läpi ei aina voi nähdä.

Tiranan sydän oli palkitsevampi kokemus verrattuna esikoisteokseen. En epäile tarttua Bollaan, vaikka sen ennkkoylistykset asettavatkin odotukset korkealle.