Tiranan sydän vuodelta 2016 on Statovcin toinen kirja. Se on rakenteeltaan helpompi, vaikka samoin kuin Kissani Jugoslavia alkaa vetää vasta puolivälin jälkeen. Kirjan päähenkilöt, Albaniasta aluksi Italiaan pakenevat nuoret Bujar ja Agir, jäävät aluksi melko etäisiksi, mutta tarinan edetessä varsinkin Bujar alkaa elää.
Kirjan päähenkilöt tekevät identiteettityötä moneen suuntaan - synnyinmaansa, sukupuolensa, työntekemisen ja pari- ja perhesuhteidensa verkostossa. Muukalaisuus, vieraantuneisuus, syrjäytyminen ja sen uhka, häpeä ja pelko oman menneisyyden, kotimaan ja oman todellisen identiteetin paljastumisesta on voimallisesti ja herkästi esitetty. Statovicillä on kielen ja kertomisen taito. Tarinaan jää paljon aukkoja ja mikäli pedanttisesti tahtoo selvittää mitä todella tapahtuu, joutuu tekemään paljon työtä ja todennäköisesti joko aukot peittyvät tai sitten aukeaa ylipääsemättömiä railoja joita ei kykene ylittämään.
Hyvän kuvauksen ja kiinnostavan keskustelun Tiranan sydämestä voi lukea Kaisa-Reetta T:n blogista. Itselleni riittää nautinto hyvin kirjoitetusta kielestä ja kauniista katkelmista, ajatuksia herrättävistä vaiheista ruumiillisuuden ja maailmallisuuden pyörteissä, kyvystä, pyrkimyksestä ja rohkeudesta esittää asiat kerroksina, joiden läpi ei aina voi nähdä.
Tiranan sydän oli palkitsevampi kokemus verrattuna esikoisteokseen. En epäile tarttua Bollaan, vaikka sen ennkkoylistykset asettavatkin odotukset korkealle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti