Kuva ja ja Sana

Kaikki elämästä?... Taivas ja maa, järki ja ruumis, vanhemmat, ystävät ja viholliset, omaisuus ja köyhyys, menestys ja onnettomuus, terveys ja sairaus. Ja halveksunta. Ja Jumala.

Noin Torgny Lindgrenin Dorén raamattu -kirjan kertoja vastaa lääkärilleen. Tätä ennen on kerrottu, että hän ei osaa lukea, ei ole koskaan oppinutkaan lukemaan. Omasta mielestään hän on kuitenkin lukenut Dorén raamattua vuosikaudet, se ei ole hänelle kuvakirja, se ei sisällä yhtään kirjainta, mutta siinä on silti kaikki mitä tarvitsee tietää. Kaikki ihmisen elämästä maan päällä.

Lindgren onnistuu virittämään päähenkilönsä kautta kirjassaan hienon jännitteen koetun, kirjoitetun, puhutun ja kuvatun todellisuuden ja totuuden välille. Tässäkin kirjassa taustapiruna (sic!) vilahtelee filosofi Baruch Spinoza, kuten hiljattain lukemassani Tabuccion Taivaanranta -kirjassa, mutta myös Blaise Pascal mainitaan useasti. Pascaliin viitaten kirjassa myös määritellään Jumala siten, ettei siihen juuri ole lisättävää: luonnontieteilijä Pascal, joka oli aikansa etevin tutkija tyhjyyden alueella, oli teologina onnistunut täyttämään tyhjyyden Jumalalla, toisin sanoen osoittanut että nämä kaksi ovat yksi ja sama: tyhjyys, eli siis ikuisuuden tyhjiö, on Isä Jumala. Tuosta on vielä askel otettavana,  tyhjyys on myös kaikkeus ja niin todellisuus avautuu meille, käsillä kosketeltavana, nähtävänä, koettavana, puhuttavana, kirjoitettavana ja samalla ikuisesti kadotettuna, suljettuna salaisuutena.

Lindgrenillä on hieno taito kirjoittaa tarinaansa ajatuksia herättäväsi, älykkäästi ja samalla viattoman oloisesti. Päähenkilö uskoo viattomisti maailman hyvyyteen, lähimmäistensä ja myös isänsä rakkauteen. Hänet lähetetään laitokseen (jota hän pitää kotinaan), mutta toisin kuin useissa kriittisissä laitoskuvauksissa, Lindgren onnistuu kuvaamaan laitoksen kauheudet päähenkilön myönteisyyden kautta ja siten tekee kuvauksesta koskettavan ja päähenkilön kokemuksen traagisuuden myötäelettäväksi. Hän ei myöskään kerro kaikkea päähenkilönsä elämästä ja arvattavaksi jää monelta osin miten hän oman kokemuksensa ulkopuolelta kuvattuna elämänsä eli (ei tietenkään mitenkään, koska on fiktiivinen hahmo, mutta juuri tämä tekee kuvauksesta uskottavan kaikessa uskomattomuudessaan).

Erikoisena voi pitää myös toistuvia viittauksia Erwin Strittmatteriin, yhteen DDR:n tunnetuimpaan kirjailijaan. Kirjan kertojaan (k)ukaan muu kirjailija ... ei ole herättänyt ... yhtä syvää kiitollisuutta. Kirjassa toistetaan Strittmatterin ohjeet kirjoittajalle:

• Käytä vaihdellen pitkiä ja lyhyitä lauseita!
• Sekoita puhdas, ylevä virrenveisuu arkiseen lörpöttelyyn!
• Anna filosofisen ajatuksen silloin tällöin vilahdella jokapäiväisen kömpelön tarinan takaa!
• Vältä tiukkaa varmaa rytmiä!
• Pane ihmiset puhumaan milloin hätäisesti, miltei hajamielisesti, milloin syvällisesti ja seikkaperäisesti!
• Vaihda usein näkökulmaa makrokosmoksen ja mikrokosmoksen välillä!

Näitä ohjeita Lindgrenkin taitavasti soveltaa omassa tekstissään.

Kirja on monessa mielessä samanoloinen kuin aiemmin lukemani Taiteilija Klingsor. Molemmat ovat hyvää tekoa, joten pitänee tarttua seuraaviinkin Lindgrenin teoksiin tulevina aikoina.

Taivaan ja maan rajaviiva

Lukija tekee kirjan, näin sanotaan. Antonio Tabucchin Taivaanrannasta ei aluksi ollut tulla valmista - en päässyt sisään enkä edemmäs. Palasin ulos ja aloitin alusta ja nyt teksti vei mukanaan outoon tarinaan Spinosta, joka pyrkii ratkaisemaan kuolleen miehen, Carliton, arvoitusta.

Tabbuccilta luin noin vuosi sitten kirjan Kertoi Pereira. Pieni mestariteos on tämäkin. Lukiessa aavistelinkin, että Spino nimi viittaa Baruch Spinozaan, 1600-luvun alankomaalaiseen, juutalaiseen - harhaoppiseksi tuomittuun - filosofiin. Näin Tabucci kertookin olevan kirjan päättävässä reunahuomautuksessa. Taivaanrantahan on geometrinen paikka, sillä se siirtyy kun me itse liikumme.

Taivaanranta, horisontti, on monelle rauhaa luova elementti. Sen voi ymmärtää rajaviivaksi, joka erottaa ja yhdistää elämää ja kuolemaa. Voimme ajatella katsovamme ikuisuuteen ja tavoittavamme sen, mitä silmä ei tavoita. Asioilla on järjestyksensä substantiaalisessa kokonaisuudessa, sattuma on vain sitä, mitä emme kykene yhdistämään ja arkitietoisuudessamme yhdistämme asioita jotka eivät, syvemmässä mielessä, liity toisiinsa. Tabuccion kerronan viehätys on juuri tässä: kertomus liittää asiat yhteen tekstin kertojan elämässä, kokemuksessa ja silmissä. Lukija voi seurata tätä kerronnallista kudontaa, vaikka samalla hän on ulkopuolinen, jolle kertomuksen elementit ovat satunnaisia. Spino on työssä ruumishuoneella ja liittää vainajiin yhdennäköisyyden perusteella vanhojen elokuvien henkilöiden nimiä: Mae West, Professori Unrat ja niin edelleen. Lukijana voin kuvitella nuo ruumiit vain niiden nimien perusteella, jotka ovat itselleni tuttuja. Teksti antaa mahdollisuuden tälle merkityshorisontille, mutta paljon jää tuollepuolen, kauas ja ulottumattomiin.

Tabuccio kertoo myös reunahuomatuksessaan, ettei kirjan kirjoittaminen tuottanut hänelle iloa. Lukijalle se tuo iloa seesteisyydessään: kaunis pohdinta taivaanrannasta kirkaalla hetkellä, juuri ennen kuin usva tai pimeys peittää näkymän.