Tabbuccilta luin noin vuosi sitten kirjan Kertoi Pereira. Pieni mestariteos on tämäkin. Lukiessa aavistelinkin, että Spino nimi viittaa Baruch Spinozaan, 1600-luvun alankomaalaiseen, juutalaiseen - harhaoppiseksi tuomittuun - filosofiin. Näin Tabucci kertookin olevan kirjan päättävässä reunahuomautuksessa. Taivaanrantahan on geometrinen paikka, sillä se siirtyy kun me itse liikumme.
Taivaanranta, horisontti, on monelle rauhaa luova elementti. Sen voi ymmärtää rajaviivaksi, joka erottaa ja yhdistää elämää ja kuolemaa. Voimme ajatella katsovamme ikuisuuteen ja tavoittavamme sen, mitä silmä ei tavoita. Asioilla on järjestyksensä substantiaalisessa kokonaisuudessa, sattuma on vain sitä, mitä emme kykene yhdistämään ja arkitietoisuudessamme yhdistämme asioita jotka eivät, syvemmässä mielessä, liity toisiinsa. Tabuccion kerronan viehätys on juuri tässä: kertomus liittää asiat yhteen tekstin kertojan elämässä, kokemuksessa ja silmissä. Lukija voi seurata tätä kerronnallista kudontaa, vaikka samalla hän on ulkopuolinen, jolle kertomuksen elementit ovat satunnaisia. Spino on työssä ruumishuoneella ja liittää vainajiin yhdennäköisyyden perusteella vanhojen elokuvien henkilöiden nimiä: Mae West, Professori Unrat ja niin edelleen. Lukijana voin kuvitella nuo ruumiit vain niiden nimien perusteella, jotka ovat itselleni tuttuja. Teksti antaa mahdollisuuden tälle merkityshorisontille, mutta paljon jää tuollepuolen, kauas ja ulottumattomiin.
Tabuccio kertoo myös reunahuomatuksessaan, ettei kirjan kirjoittaminen tuottanut hänelle iloa. Lukijalle se tuo iloa seesteisyydessään: kaunis pohdinta taivaanrannasta kirkaalla hetkellä, juuri ennen kuin usva tai pimeys peittää näkymän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti