Hienosti sanomisen taito

Mal vu mal dit - Huonosti nähty huonosti sanottu - on irlantilaiskirjailija Samuel Beckettin (1906-1989) myöhäistuotannon viimeisiä tekstejä vuodelta 1981. Beckett tunnetaan parhaiten näytelmistään, absurdeistä teoksista Leikin loppu ja Godot (Huomenna hän tulee), mutta hänellä on myös merkittäviä romaaneja.

Huonosti nähty huonosti sanottu on hienovireisesti nähty, sanottu ja kirjoitettu pienoisromaani, vain 60-sivuinen, tiivis, paljon paradokseja sisältävä, mutta ei absurdi kuvaus liikkumattomattomasta tai vähän liikkuvasta tarkkailijasta. Varovasti. Rauhallisesti nyt. Sitten.

Valkoisuus. Joka vuosi laajempi. Toisin sanoen joka hetki. Kaikkialla joka hetki valkoisuus valtaa alaa. (s. 25) Beckett tuntuu etsivän samaa mitä Ludwig Wittgenstein - se mitä voidaan sanoa, voidaan sanoa selvästi, mitä ei voi sanoa, siitä on vaiettava. Mutta toisin kuin Wittgenstein, joka nuoruuden rigorismista päästyään hylkää ankaran minimalismin ja tutkii miten kielipelit ankkuroituvat elämänmuotoihin, Beckett päätyy lähemmäs ajatusta, jossa ainoat todet lauseet ovat tautologioita tai antinomioita. Ne eivät kerro todellisuudesta, koska ovat aina totta: nyt sataa tai ei sada. Ambivalenssi, tautologia, antinomia toimivat kuitenkin Beckettillä siten, että ne välittävät häivähdyksen siitä mitä tapahtuu todella, ei niinkään kirjassa vaan lukijalle itselleen joka hetki. Juuri, kun onnistuu saamaan kiinni merkityksestä, se pakenee, häivähtää, hukkuu varjoon, kääntyy nurkan tuolle puolen, putoaa kaivoon, jonka pohjalta ei kuulu edes tömähdystä. Huonosti nähty huonosti sanottu lähestyy runoutta, tiivistää aikaa, kokemusta ja kieltä lähelle sokeaa pistettä, jota kautta voimme nähdä valkeuden, kuvitella kielen tuolla puolen olevan todellisuuden jota ei ole.

Torgny Lindgren muistissa

En minä totuutta ole etsimässä, sanoin. Totuuden voi sekä löytää että kadottaa. Jos minä alan kirjoittaa, niin kyseessä on jokin aivan muu kuin totuus. Kyse on siitä, siitä, minä sanoin juhlallisen vakavasti, että täyttää tietoisuuden tyhjät tilat. (Muistissa, s. 86)

Maistuu kyllä

Ruotsalainen kirjailija Torgny Lindgren väittää kirjassaan Muistissa (ap. 2010, suom. 2012), ettei hän voi kirjoittaa muistelmiaan, koska hänellä ei ole muistoja. Kuitenkin hän muistelee erilaisia episodeja elämässään, todellisia ja kuviteltuja, kuka tietää. Lindgren kuoli viime vuoden maaliskuussa (s. 1938) ja jo tämän kirjan lopussa hän varoittaa muistuttamasta kirjoittamatta jääneistä kirjoistaan. Hänet muistetaan ja tullaan muistamaan kirjoitetuista kirjoistaan. Suomennettujakin on tähän mennessä yhdeksän nyt käsillä olevan lisäksi. Muistissa teoksen jälkeen on suomennettu ainakin Taiteilija Klingsor  (ap.2014, suom. 2017).


Lindgrenin Muistissa on polveilevaa tarinointia. Se hyvä esimerkki episodisesta tavasta jäsentää omaa elämäänsä vastakohtana diakroniselle kertomukselle, jossa eri vaiheet asettuvat osaksi jatkumoa. Lindgren toteaakin ettei hänen elämänsä taivu romaaniksi, muistuttaa paremminkin novellikokoelmaa. En ole koskaan nähnyt elämässäni mitään yhteneväisyyksiä, sanoin. Syy-yhteydet puuttuvat. Elämästäni muodostuu novellikokoelma.

Torgny Lindgren ei ole Taikavuoren Hans Castorp, vankkumatta läpikoettu kohtalo, joka pyrkiii uteliaasti ja innokaasti peilaaman omaa kehitystään suhteessa ympäristöönsä. Lindgrenin kirjassa on kiinnostavaa pohdintaa Thomas Mannin ylivoimaisuudesta, mutta samalla hienon ironinen kuvaus Mannin hautajaisista ja hänen ylistyksensä saamasta megalomaanisesta irvokuudesta. 

Torgny Lindgrenin elämänkatsomus on monella tapaa kiinnostava kaleidoskooppi. Wikipediassa ja tässä kirjassa hänestä tiedetään kertoa herännäisyyden kyllästämästä lapsuudesta, sen vaihtumisesta ateismin julistukseen, sosialidemokraattisen maailmankatsomuksen ristiriidoista suhteesta taiteelliseen työhön ja hänen kääntymisestään katolilaisuuteen vanhuuden päivinä. Kirjassa Lindgren kirjoittaakin: Se jolla ei ole maailmankatsomusta voi korkeintaan kirjoittaa romaaneja. Niin sanoin. Romaani on meidän viimeinen pakopaikkamme.

Mutta eikö tässä juuri ole maailmankatsomusta kylliksi? Romaanissa pyritään ylittämään eri tavoin yksilöllinen tai kansallinen näkemys ihmisestä, yhteiskunnasta ja kulttuurista. Tätä pyrkimystä voi toteuttaa massiivisella kerronnalla, jossa tarinan virtaa hiljaa kuin Don, moninäkökulmakerronnalla Faulknerin tapaan, maagisesti realistisen kerronnan ylittävällä "tarinoinnilla"  (Márquezin tapaan) tai Lindgrenin tavoin poikkeusyksilön elämän kuvauksella, jossa historiallinen ja yksilöllisesti kuviteltu yhdistyy lukijan kokemukseen maailmasta ja sen kulusta.

Lindgrenin Muistumien lukemisen tekee nautinnolliseksi itseironinen ja humoristinen kuvaus hänen elämänsä ja kirjallisen maailman sattumuksista. Usein vain lukemalla toiseen kertaan huomaa, jos sittenkään, onko hän tosisaan vai laskeeko leikkiä itsensä, muiden kirjailijoiden ja lukijan kustannuksella. Miettii kuinka tosissaan ja tosikkomaisesti yleensäkin lukee kirjoja ja elämän kirjoa.

Merkityksettömyyden juhla

Niin taitava kirjoittaja kuin Milan Kundera onkin, niin valjuksi vanhan miehen pilaksi hänen tällä kertaa luettavakseni asettunut teoksensa jää. Kirja eri ole merkityksetön, mutta se jää vajaaksi: esseen, tarinan ja tarinoinnin kudelma on sujuva - nykypäivä ja historia lomittuvat sujuvasti. Näyttämönä on Pariisi ja "vitsin" kautta neuvostoaikainen Stalinin hovi Kremlissä.

Kirja jää pitkähköksi, poimuilevaksi anekdootiksi - sen lukee ja kuuntelee kyllä, mutta syvällistä kokemusta en siitä saa. Se ei ole oikein ranskalaisen keveä tai nokkelakaan, mutta ei tsekkiläisen mustan syvää huuomoriakaan, puhumattakaan, että kohoaisi romaanin taiteen korkeuksiin. Katkeruus, se kirjasta kyllä kaikuu. Ymmärrettävä katkeruus euroopplaisen historian kulusta, mutta se ei oikein johda mihinkään, vaan on merkityksettömyyden juhlaa. Paino on tällöin sanalla merkityksetön.

Valtonen tietää mitä tekee?

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät  on hieno, todella hyvä, ei kuitenkaan "täydellinen" tai "virheetön", mutta lajissaan ainoalaatuinen. He eivät tiedä mitä tekevät on romaani, ei pelkästään suomalaista kirjallisuutta, vaan osa romaanin taidetta.

Mikä kirjasta tekee hyvän? Ensinnäkin se on aikalaisromaani. Tapahtumat, maailman ilmiöt, Suomi ja Yhdysvallat ovat lukijalle, ainakin ikäiselleni ja monelle nuoremmallekin, tuttuja lähimenneisyydestä ja jopa, jos näin voi sanoa, lähitulevaisuudesta.

Kirjassa esiintyy paljon herkullisia kuvauksia itse koetuista asioista mediayhteiskunnan mainonnasta, sosiaalisen median läpimurrosta, ruuasta, eläin- ja ympäristöaktivismista ja titeen etiikasta. Suomalaisen ja amerikkalaisen tapa-, arki- ja tiedekultuurin eroja on kuvattu kriittisesti molempiin suuntiin. Toiseksi  Valtosen kerronta on sujuvaa ja kielellisesti rikasta. Kerronta etenee lähes dekkarimaisesti luoden jännitteitä. Lukija aavistaa toki monet käänteet hyvissä ajoin, mutta samalla jää pohdittavaksi, miten kertoja aikoo ratkaista synnyttämänsä jännitteen. Valtonen malttaa myös pitkittää jännitettä siirtämällä tarinan painopisteitä paikan, ajan ja päähenkilöiden näkökulmien välillä. Kolmanneksi kirja on kriittisen ajattelun ja toiminnan oppikirja. Asioita katsotaan monesta näkökulmasta, päähenkilöt ovat ajattelvia henkilöitä ja vaikka hei eivät tiedä mitä tekevät, he pyrkivät analysoimaan tekojaan, arvojaan, sanomisiaan. He pyrkivät suhteuttamaan oman toimintansa omaan historiaansa, oman elämänympäristönsä yhteiskuntaan, maailman muutokseen ja erilaisten intressiryhmien pyrkimyksiin. Ja he myös pyrkivät muuttamaan maailmaa eri tavoin: Joe tieteellisen tutkimuksen, Alina mediavaikuttamisen ja Samuel kansalaisaktivismin keinoin. Kukaan heistä ei siinä kovin hyvin onnistu tai ainakin seuraukset ovat arvaamattomia heidän oman elämänsä kannalta, mutta joka tapauksessa he yrittävät.

Neljänneksi ja ehkä täm on tärkeintä, Valtosen henkilöt ovat melko sävykkäitä, vaikka samalla kovin tyypiteltyjä. Omalla tavallaan he ovat sympaattisia ja vilpittömiä pyrkimyksissään, vaikka lukija saa heistä eri kertomuksen käänteissä välillä hyvinkin vastenmielisen kuvan. Erityisesti Valtosen kerronnassa miellyttääkin juuri se taitavuus, jolla hän muuntaa kuvaa tapahtumista liukuvasti kesken kerronnan eri toimijoiden näkökulmiin. Kyse ei ole mosaiikkimaisesta moniperspektiivisestä kerronnasta tai kertojaäänien polyfoniasta - henkilöt ovat keskenään vuorovaikutuksessa, vaikkakaan eivät ymmärrä toistensa tekoja, puhetta ja tavoitteita.

Kirja ei ole kuitenkaan täydellinen.  Alun muutaman sivun jättäisin surutta pois, jotakin toisteisia kohteita voisi poistaa ja jotkut iAM-laitteen markkinoinnin manipuloivan toisteisuuden kuvaukset olisivat vakuuttaneet pienemmälläkin merkkimääräällä. Loppukohtauksen vastavuoroisen sovituksen teemat ja lähes välttämättömän epäoikeudenmukaisen kuoleman kuvaus oli ehkä liian symmetrinen ja täydelliseen tarinan päättämiseen pyrkivä. Tarinan olisi voinut hyvin jättää myös auki lopustaan. Varsinkin kun loppua kohti tarina fokusoitui vahvasti isä-poika -kertomukseksi. Äiti Alinan tarina alkoi hyvin vahvasti, mutta oheni loppua kohden. Näin poika Samuel tosin kulki äidin turvallisesta sylistä kohti oidipaalista isänmurhaa, vaikka ei siinä aivan onnistunut.

Valtonen saa teoksellaa lukijan, ainakin minut, ajattelemaan vakavasti erityisesti mediayhteiskunnan nykyisiä ilmiöitä entistä kriittisemmin. Miten olla mukana yhteiskunnassa, jossa vaikuttaminen kietoutuu entistä suoremmin sosiaalisen median mainonnan manipuloivaan järjestykseen? Emme ole enää mainonnan kohteita vaan myös mainonnan välineitä, jopa aktiivisia vertaismainostaja-kuluttajia.

Kirjoitammme tekstejä, joissa suositelemme tuotteita toisillemme - kuten tässäkin tekstissä. Miten se eroaa, tai voi erota, taiteen ja mieltäylentävän sivistystyön ihanteista?

Olemme, me länsimaiset kulutuskeskeiset ihmiset, laskeutuneet Taikavuorelta ajat sitten laaksoihin ja pudonneet rotkoihin ja kanjoneihin, joista nouseminen vaatii ponnisteluja.  Tavarantuotantoyhteiskunta viihdyttää meidät hengiltä, jotkut sananmukaisesti yksilöinä, toiset tulevaisuudessa maksettavana ymäristö- ja sosiaalisina katastrofeina, sotina, terrorismina.

Valtosen kirja ei jää vain yhdeksi joulunajan kausituotteeksi, vaikka se olisi alennusmyynnissä jo hetken kulttua. Merkittävä teos. Siitä jää hieno, vaikkakin kammottava, aikalaisdokumentti luettavaksi. Me tiesimme sen mitä teimme, me jopa luimme siitä ja siitä huolimatta ...