Torgny Lindgren muistissa

En minä totuutta ole etsimässä, sanoin. Totuuden voi sekä löytää että kadottaa. Jos minä alan kirjoittaa, niin kyseessä on jokin aivan muu kuin totuus. Kyse on siitä, siitä, minä sanoin juhlallisen vakavasti, että täyttää tietoisuuden tyhjät tilat. (Muistissa, s. 86)

Maistuu kyllä

Ruotsalainen kirjailija Torgny Lindgren väittää kirjassaan Muistissa (ap. 2010, suom. 2012), ettei hän voi kirjoittaa muistelmiaan, koska hänellä ei ole muistoja. Kuitenkin hän muistelee erilaisia episodeja elämässään, todellisia ja kuviteltuja, kuka tietää. Lindgren kuoli viime vuoden maaliskuussa (s. 1938) ja jo tämän kirjan lopussa hän varoittaa muistuttamasta kirjoittamatta jääneistä kirjoistaan. Hänet muistetaan ja tullaan muistamaan kirjoitetuista kirjoistaan. Suomennettujakin on tähän mennessä yhdeksän nyt käsillä olevan lisäksi. Muistissa teoksen jälkeen on suomennettu ainakin Taiteilija Klingsor  (ap.2014, suom. 2017).


Lindgrenin Muistissa on polveilevaa tarinointia. Se hyvä esimerkki episodisesta tavasta jäsentää omaa elämäänsä vastakohtana diakroniselle kertomukselle, jossa eri vaiheet asettuvat osaksi jatkumoa. Lindgren toteaakin ettei hänen elämänsä taivu romaaniksi, muistuttaa paremminkin novellikokoelmaa. En ole koskaan nähnyt elämässäni mitään yhteneväisyyksiä, sanoin. Syy-yhteydet puuttuvat. Elämästäni muodostuu novellikokoelma.

Torgny Lindgren ei ole Taikavuoren Hans Castorp, vankkumatta läpikoettu kohtalo, joka pyrkiii uteliaasti ja innokaasti peilaaman omaa kehitystään suhteessa ympäristöönsä. Lindgrenin kirjassa on kiinnostavaa pohdintaa Thomas Mannin ylivoimaisuudesta, mutta samalla hienon ironinen kuvaus Mannin hautajaisista ja hänen ylistyksensä saamasta megalomaanisesta irvokuudesta. 

Torgny Lindgrenin elämänkatsomus on monella tapaa kiinnostava kaleidoskooppi. Wikipediassa ja tässä kirjassa hänestä tiedetään kertoa herännäisyyden kyllästämästä lapsuudesta, sen vaihtumisesta ateismin julistukseen, sosialidemokraattisen maailmankatsomuksen ristiriidoista suhteesta taiteelliseen työhön ja hänen kääntymisestään katolilaisuuteen vanhuuden päivinä. Kirjassa Lindgren kirjoittaakin: Se jolla ei ole maailmankatsomusta voi korkeintaan kirjoittaa romaaneja. Niin sanoin. Romaani on meidän viimeinen pakopaikkamme.

Mutta eikö tässä juuri ole maailmankatsomusta kylliksi? Romaanissa pyritään ylittämään eri tavoin yksilöllinen tai kansallinen näkemys ihmisestä, yhteiskunnasta ja kulttuurista. Tätä pyrkimystä voi toteuttaa massiivisella kerronnalla, jossa tarinan virtaa hiljaa kuin Don, moninäkökulmakerronnalla Faulknerin tapaan, maagisesti realistisen kerronnan ylittävällä "tarinoinnilla"  (Márquezin tapaan) tai Lindgrenin tavoin poikkeusyksilön elämän kuvauksella, jossa historiallinen ja yksilöllisesti kuviteltu yhdistyy lukijan kokemukseen maailmasta ja sen kulusta.

Lindgrenin Muistumien lukemisen tekee nautinnolliseksi itseironinen ja humoristinen kuvaus hänen elämänsä ja kirjallisen maailman sattumuksista. Usein vain lukemalla toiseen kertaan huomaa, jos sittenkään, onko hän tosisaan vai laskeeko leikkiä itsensä, muiden kirjailijoiden ja lukijan kustannuksella. Miettii kuinka tosissaan ja tosikkomaisesti yleensäkin lukee kirjoja ja elämän kirjoa.