Torgny Lindgrenin Pylssy (2002, suom. 2003) on erikoinen kirja. Siinä on erikoinen kehyskertomus, tavanomaisesti (siis Lindgrenin tapaan hienosti) tarinoitu kertomus, itseensä viittaava kerrontatekniikka ja juoni josta joutuu miettimään, mistä tässä oikein on kysymys. Aineksia siis hyvään kirjaan?
Ehkä Lindgreniä on tullut maistelluksi viime aikoina jo liikaa, kun tämä teos ei iskenyt makuhermoon samalla tavalla kuin aiemmat. Vai onko kyse siitä, että samoin kuin kirjan sankarit Lars Holmström ja Robert Maser etsiessään täydellistä pylssyä, he joutuvat matkoillaan tyytymään joskus vaatimattomampiin nautintoihin?
Mutta hienosti Lindgren kirjoittaa. Yksinkertaisesti, selkeästi ja karusti. Kiinnostavasti hän antaa kirjassaan vanhuudentutkijan tilittää ankaraa näkemystä elämän rajallisuudesta. Kuolema odottaa meitä, jopa siinä tapauksessa, että alkaisimme nuorentua, ikuista elämää ei ole ja jos olisi, toisiko se mukanaan mitään hyvää. Tai vaikka olisimme immuuneja kirjan kuvaaman ajan vitsaukselle, tuberkuloosille. Tässä Lindgren viitta Thomas Mannin Taikavuoreen, mutta hänen sankarinsa eivät etsi totuutta elämästä laajojen keskustelujen kautta, he tyytyvät etsimään maailman parasta pylssyä maan matalien joukossa.
Pylssyn kerrotaan olevan yksi Lindgrenin parhaista. Voi olla. Itselleni aiemmat olivat maittavampia, vaikka antoi tämäkin llievitystä talven pimeinä iltoina. Makuasioista voi kiistellä.
PS. Pylssy (myös pylsy), ruokalaji joka valmistetaan hienonnetuista ruhon osista, usein sisälmyksistä, kypsennetään omassa liemessään. Hakkelusta. Alun perin "bulscha" kreikan sanasta "balsamon", alkujaan seemiläinen sana, joka tarkoittaa sitkasta hartsin ja tuoksuvien juoksevien öljyjen sekoitusta (katso Balsamikuusi). Kuvaannollisessa mielessä lohtu, armo, lääkitys ja lievitys. (s. 221)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti