Kaarna

 

Tommi Kinnunen on jälleen kirjoittanut kelpo kirjan. En pidä sitä kuitenkaan hänen parhaanaan. Pintti ja Lopotti menevät minulla kyllä edelle.

Kaarna-kirjan tarina kertoo neuvostopartisaanien sotarikoksista Suomen itärajan tuntumassa II maailmansodan aikaan ja sen synkistä varjoista sodan jalkoihin jääneen perheen lapsien elämässä ja mielissä. Sisarukset valmistautuvat hautaamaan kuolemaisillaan olevaa äitiään, josta heillä on kovin erilaiset muistot. Martti, vanhin lapsista, muistelee äitiään ymmärtäväisemmin. Sisaruksilla on kovin katkerat muistot äidistään, joka sodan runtelemana ei oikein osaa ja kykene huolehtimaan lastensa emotionaalisista tarpeista. Huolella ja rauhassa Kinnunen purkaa perheen traumaattisia kokemuksia ja sitä, miten eri ihmiset pyrkivät selviytymään tilanteista ja muistoista, jotka ovat lähes kestämättömän raskaita kantaa tai muistaa sellaisenaan.

Tommi Kinnuisella on hieno taito kertoa asioita selkeästi ja eläytyen henkilöidensä maailmaan lankeamatta liikaan patetiaan. Kieli on kirkasta ja yksinkertaista, tarkkaa. Miten tunteella tekstin kokee, jää lukijalle. Kinnusen kuvaamat asiat ovat ajankohtaisia osalle suomalaisiakin vielä omien tai vanhempien kokemusten taakkana. Ukrainassa ja Gazassa sama on tapahtumassa eilen, tänään ja huomennakin. Paksuinkaan kaarna ei sodan palolta anna täyttä suojaa.

Ja nyt hiljaisuus

 

Ihminen ei voi valita vanhempiaan, mutta suhteensa vanhempiinsa ja heidän maailmaansa hän voi osaltaan ratkaista. Thomas, Klaus, Peter ja Marion Brasch syntyivät Itävallasta Lontoon kautta DDR:ään päätyneeseen perheeseen. Heidän vanhempansa pakenivat juutalaisvainoa Lontooseen ja II maailmansodan jälkeen siirtyivät Saksaaan. Isä Horst Brasch, juutalainen, oli kääntynyt ensin katolilaiseksi ja sittemmin hylkäsi kommunistina uskonnon, oli lojaali uuden isänmaansa puolue-eliitin jäsen ja eteni poliittisella urallaan aina DDR:n apulaiskultuuriministeriksi saakka. Hänen lapsensa valitsivat suhtautumisensa isänmaahansa toisin.  Heille ei lojaalisuus vallanpitäjille ollut ensimmäinen ohje vaan kriittisyys ja pyrkimys rakentaa DDR:stä liberaali sosialistinen valtio. Thomas Brasch  (1945-2001), lapsista vanhin, joutui isänsä ilmiantamana vankilaan vuoden 1968 Tsekkoslovakian miehityksen vastustajana ja siirtyi sittemmin 1976 länteen, Länsi-Berliiniin. Hän menestyi elokuva- ja kirjailijan urallaan, mutta ei sopetunut myöskään kapitalistiseen järjestelmään. Nuoremmat veljet kipuilivat omilla tavoillaan DDR:ssä.

Isä Horst kuoli vuonna 1989 vain hieman ennen muurin murtumista. Lähimpänä isäänsä oli nuorin, 1961 syntynyt tytär Marion. Hän liittyi jopa puolueeseen, vaikkakin erosi siitä joitain kuukausia ennen valtion lopullista romahtamista.

Marion Brasch on kirjoittanut perheensä tarinan muisteluksi. Poliittisen eliitin lapsena hänellä oli mahdollisuuksia myös Itä-Saksassa. Hän matkusti 19-vuotiaana Unkariin, sittemmin myös tapaamaan isoäitinsä sukua Lontooseen ja aivan muurin murtumisen aikaan hän sai viisumin, jolla käydä Länsi-Berliinissä ja vierailipa hän Yhdysvalloissakin. Ensin tavallisen duunarin töissä, sitten radiotoimittajana ja nyttemmin kirjailijana hänellä oli näkymä DDR:n yhteiskuntaan. Kirjassaan hän ei kuitenkaan analysoi tai tee räväköitä paljastuksia elämänmenosta, hallinnosta tai kanssakulkijoistaan, vaan kertoo omista tuntemuksistaan ja valinnoistaa. Teksti on sujuvaa. Vaikka hänen elämänsä on edennyt värikkäästi, vaihtelevasti ja historian murroksissa, jollain tavalla kuva jää valjuksi kuin kirjan kannen kuvitus. Teksti on kyllä kiinnostava, mutta tuntuu, että kaikesta raadollisuudestaan huolimatta terävimmät kulmat ja käänteet on pyöristetty. Ja varmaan hänellä on ollut tarve nähdä omat valintansa hieman softattuna tai suodatettuna. Hän ei ripottele tuhkaa päälleen, mutta ei myöskään pyri valkopesuun. Konstailematon esitystapa on lopulta sympaattinen, vaikka kanokirjallisena esityksenä ei sen kummempi olekaan. Marion Braschin kirja ei ymmärrettävästi ole verratavissa Thomas Mannin Buddenbrookiin, mutta aineksia tämän perheen tarinassa on tai olisi kylliksi valaisemaan koko 1900-luvun historiaa. 

YLE areenassa on kiinnostava ja loistavasti toteutettu  draamadokumentti "Rakas Thomas"  Marionin veljen Thomas Braschin elämänvaiheista. Marion Braschin kirjassa on monin paikoin samoja yksityiskohtia kuin elokuvassakin. Näihin tutustumalla saa kiinnostavan näkökulman DDR:n tapahtumiin 1960-luvulta aina 1990-luvun alkuun.

Brasch, Marion, Ja nyt hiljaisuus, suom. Arja Rinnekangas, Lurra  Editions, Helsinki 2014. Ap. Ab jetzt ist Ruhe. Roman meiner fabelhaften Familie. Frankfurt am Main 2012

Ikuisuuden sudet

 

Ruokkii sutta kuinka paljon tahansa, aina se kurkkii metsään. Me kaikki olemme susia ikuisuuden metsässä.

[Em. teksti on alkuperältään Marina Tsvetajevan esseestä]

Karl Ove Knausgård on ihailtavan taitava kertoja. En kyllästy ihmettelemästä miten hän sen tekee. Hän kirjoittaa henkilöidensä yksityiskohtaisen arkipäiväisistä asioista lause lauselta, sivu sivulta, siirtyä sujuvasti lähes tieteelliseen esseen tyylin ja siten taas takaisin. Hän kuljettaa tarinaa Norjassa ja Venäjällä, yhden henkilön kautta ja välityksellä, loikkii ajassa ja paikassakin. Laveasti, asiantuntevasti ja vakuuttavasti. Samalla ihmettelen itseäni, mikä tässä tekstissä kiehtoo ja viettelee? Onko se juuri tuo susi, joka haluaa syödä aina vain lisää, mutta samalla kurkkii jo muualle, pimeään, metsään?

Kirjan päähenkilö Syvert tutkii menneisyyttään, mutta on hukassa, kun hänen pitäisi kertoa kuka hän on. Hän väittää olevansa sisältä tyhjä ja toivoo, että hänet jätettäisiin rauhaan. Kirjan tarinan edetessä nuoresta armeijansa päättäneestä ajelehtivasta henkilöstä tulee varakas yrittäjä, onnellinen aviomies. Isän arvoituskin raottuu ja hän löytää kuin löytääkin yhteyden hakemaansa henkilöön, sisarpuoli Aletinaan.

Yksi kirjan kantava teema on ikuisen elämän mahdollisuus. Kirkko lupaa ikuista elämää ja taivasten valtakuntaa ja moni siihen siihen myös uskoi, vaikka tuon ikuisuuden luonne on monia mietityttänyt, myös teologeja. Ikuisuus on kuitenkin lähempänä kuin ennen. Elämän pidentäminen lääketieteen kehittyessä on saanut monet tiedemiehet havittelemaan ikuista elämää. Tieteen ja teknologia lupaus  elämän pidentämisestä, ehkä kahteensataan vuoteen tai jopa  tuhanteen on vain etappi kohti ikuista elämää. Tuo yhdistettynä kuoleman pelkooon ja hurskaaseen toivoon elämän jatkumisesta voi tarttua maallistuneeseen mieleen. Lupausta odotellessa voi itsensä tai vaikkapa vain päänsä tai aivonsa syväjäädyttää. "Ylösnousemuksen" koittaessa ruumimme saattaisi herätä taas henkiin, sen sairaudet osattaisiin parantaa ja soluja voitaisiin nuorentaa vaikkapa verensiirtojen avulla. Tai ehkä geneettinen kopio itsestä ja sille ladattavat omat muistomme, tietomme ja taitomme?

Kiinnostavia pohdintoja aiheesta on esittänyt, siis ikuisesta elämästä, kirkko ja vaikkapa kirkkoisä Augustinus. Näitä Knausgård esittelee ja avaa lukijalleen. Mutta erityisen kiinnostavaa on teksti Venäläisestä alan tutkimuksesta, sen kehityksestä Neuvostoliiton alkuaikoina ja vielä aivan nykyaikaan saakka. Hurjimmissa visioissa meille ei luvata vain pitkää tai ikuista elämää vaan jopa sitä, että kuolleet herätetään henkiin. Augustiinuksen ajatus siitä, että ylösnousemuksen hetkellä kaikista kuolleista muototuu paras mahdollinen versio on saanut uudenlaisen sisällön. Ei siis ole niin, että taivasten valtakunnassa olisimme sellaisia kuin kuollessamme, vaan jonkinlaisina parhaina mahdollisina olioina. Vauvana kuollut kehittyisi oman potentiansa mukaisesti ja aktualisoituisi vereväksi aikuiseksi, heiveröinen vanhana kuollut saisi takaisin viriilin elämänvoiman. 

Toisaalta vaakakupissa on ajatus siitä, että jokainen elämä on ikuinen ja täydellinen. Vaikea mieltää, vaikka on aivan yhtä rationaalinen ajatuskulku, kuin ajatus kahdesta äärettömästä joukosta, jotka ovat vain osajoukko kolmatta niistä muodostuvaa äärettömyyttä ( esim. parillisten lukjen ääretön joukko, parittomien lukujen ääretön joukko ja kokonaislukujen ääretön joukko). Kokonainen ja ikuinen elämä olisikin tällöin se aika joka on meille annettu - syntymästä kuolemaan. Maasta sinä olet tullut ja maaksi on sinun jälleen tuleman. Oleminen ja aika ovat yhtä ja samaa. Mennyttä ei ole enää, tulevaa ei ole vielä. On vain ikuinen nyt.

Mutta on kirjassa paljon maallisempikin tarina. Syvert ja Aletina ovat saman isän lapsia, sisarpuolia. Heidän norjalaisella isällään on aikanaan ollut salainen suhde ei vain Neuvostoliiton tiedustelupalveluun, vaan myös Alvetinan äitiin. Sisarusten, Syvertin ja Alvetinan, isän kuoltua kirjeet paljastavat tapahtuneen. Vasta varttuneella iällä he tapaavat Moskovassa ja yrittävät selvittää mitä tuolloin vuosikymmeniä sitten on tapahtunut ja miten se on vaikuttanut heidän oman identiteettinsä muotoutumiseen. Taivahalle sytyy kuitenkin outo valo. Onko kuolemattomuuden ja iäisen elämän mahdollisuus realisoitunut?