tag:blogger.com,1999:blog-192104602024-03-18T05:00:40.634+02:00TaikavuoriLaaksosta vuorelle, katseelta piilossa, ajatukselle antautuen. Taikavuori, Pekka Kallin blogi.Unknownnoreply@blogger.comBlogger362125tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-71202587361246733562024-03-09T08:47:00.000+02:002024-03-09T08:47:51.741+02:00"Täydelliset päivät" ja "Villipalmu"<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg12La-z09A-hWbyjvKXX4LuJGrJpsb-E5VM9jyKtuRTc8hC0k3T9mLVXn5enQO3IvQPmYavkorti574h2p8BaEXpikz_w8P8MSQvj6UKWHOmKlXJvJ0zOjYG2QIGGkfymiX2ZZ7TdZSlxlRmoDcuYcsdx7s0-TYvKzYF8c2WW4uOm3NWlFgOGt/s640/L1000112.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="640" data-original-width="360" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg12La-z09A-hWbyjvKXX4LuJGrJpsb-E5VM9jyKtuRTc8hC0k3T9mLVXn5enQO3IvQPmYavkorti574h2p8BaEXpikz_w8P8MSQvj6UKWHOmKlXJvJ0zOjYG2QIGGkfymiX2ZZ7TdZSlxlRmoDcuYcsdx7s0-TYvKzYF8c2WW4uOm3NWlFgOGt/s320/L1000112.jpg" width="180" /></a></div>Wim Wendersin uusimman elokuvan <i>Perfect Days</i> päähenkilön <i>Hirayaman yhtenä </i>iltalukemisena<i> </i>on William Faulknerin <i>Villipalmut </i>(ap. 1939)<i>. </i>Luin nuorena lukiolaisena Falkneria innokaana ja ihailin erityisesti <i>Villipalmuja</i> kymmenen vuotta aiemmin ilmestynyttä <i>Ääni ja vimma </i>(ap.1929) -teosta. Sen moninäkökulmatekniikka teki lähtemättömän vaikutuksen ei vain käsitykseeni kirjallisuudesta vaan mahdollisuudesta ymmärtää maailman menoa, käsittää asioita ja kokea asioita itse ja yhdessä muiden ihmisten kanssa.<p></p><p>Wendersin elokuvan yhteydessä on viitattu zeniläisyyteen, mutta aivan hyvin myös silleen jättäminen, absurdius ja moniäänisyyden idea saa vastakaikua sekä Falknerin kirjoista että Wendersin elokuvasta. Siinä missä perinteisessä romaanissa lukija saattaa seurata kirjan henkilöiden erilaisia näkemyksiä tai keskenään risteäviä tapahtumaketjuja, Faulkner vie lukijan mukaan yhtenä kokijana. Hänen tekstistään puuttu usein paljon selittäviä tekijöitä, tapahtumat jäävät hämäriksi ja lukija joutuu tulkitsemaan ja arvaamaan mitä on tapahtunut tai tapahtumassa, aivan kuin olisi yksi, vaikkakin tarkkailija, tapahtumien virrassa. </p><p>Epämääräisyys synnyttää kiusallisen olon, ymmärsinkö mitä tapahtuu, mistä teksti oikeastaan kertoo ja mitä se jättää kertomatta. Lukija on jollain tavalla mukana, mutta samalla vieras tuntemattomassa maailmassa, jonka sääntöjä ja tapoja tai ihmisten reagointitapoja hän ei, ainakaan alussa, tiedä. On kuin olisi matkannut <i>Mikä-Mikä -Maa</i>han tai kulkisi <i>TwinPeaks</i>in henkilöiden kanssa unen maassa, todellisuudessa jota ei ole. Ja lopulta on oivallettava, että sitä mitä ei kerrota, sitä ei ole, koska teksti on tekstiä ja tämä erottaa kirjallisuuden fiktion elämän faktisuudesta.</p><p>Falkner yhdistää reaali- ja psykologisen todellisuuden shakespearemaisella varmuudella, selkeydellä ja hämäryydellä. Tuossa maailmassa ei ole vain jyrkkiä valoja ja varjoja, vaan myös sumua, usvaa, purppuraa ja epämääräisyyttä.</p><p><i>Villipalmu</i>n lukeminen oli hieno kokemus. Tuntui, että oli palannut oikean kirjallisuuden syliin. Siinä missä John Steinbeckin kirjat aikoinaan herättelivät sosiaalista omaatuntoa, Faulkner haastoi älyllisen ja havainnoivan minän. Elämän virta vie ja kantaa, kaikesta huolimatta. </p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-68418737270016627362024-02-29T09:37:00.005+02:002024-02-29T09:42:46.927+02:00Luotto<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiEchOw24QJkEXiBpxnTkV60VEmCqtV4cw6jqPdQ86AFwmZthyphenhyphenot_uwr5Myo0eOOf1MDRu90ptZMOm3DuS0cGPxEJ3k7mrmiYLoiPZqZF1p9e8NORtDPBayfv6AtOtiFfGR3gFe-bRpa-9_oeV-PGvOBDa3gv1BsirOcRE559dWrku9R9JSMMIL/s1540/IMG_1509.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1540" data-original-width="960" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiEchOw24QJkEXiBpxnTkV60VEmCqtV4cw6jqPdQ86AFwmZthyphenhyphenot_uwr5Myo0eOOf1MDRu90ptZMOm3DuS0cGPxEJ3k7mrmiYLoiPZqZF1p9e8NORtDPBayfv6AtOtiFfGR3gFe-bRpa-9_oeV-PGvOBDa3gv1BsirOcRE559dWrku9R9JSMMIL/s320/IMG_1509.jpeg" width="199" /></a></div>Hernán Díazin <i>Luotto</i> on taitava ja hienosti rakennettu teos. Teksti kasvaa korkoa korolle alusta loppuun. Tarina pääoman kasautumisesta, alkuperäisestä rikkauden lähteistä, yksilön yritteliäisyydestä ja kansakunnan hyvinvoinnin suhteesta puidaan useasta näkökulmasta. Kirja on sekä jännittävä tarina että kerroksellisen kerronnan taidonnäyte. Kenen totuus vallitsee omassa elämäsämme, oma (kaunisteltu) tarinamme, kirjailijan (fiktiivinen) tarina, alkuperäiset muistiinpanot tapahtumista ja niiden tarinallistaminen, yritykset tarinan kirkastamiseksi jälkirationalisointina, vai mitkä?<p></p><p>Díazin tarinan ydin ja lähdeaineisto on Yhdysvaltojen rikkauksien ja finanssipääoman syntyyn liittyvät tarinat muutamien henkilöiden yhteenkietoutuneiden elämänpolkujen kautta kuvattuna. Kirja pääsi yllättämään - en ollut ennakkoon tietoinen sen rakenteellisista ratkaisuista ja siksi meni jonkin aikaa ennen kuin ymmärsin miten teos on rakennettu. Alkupuolen jotkut pitkähköt psykiatrisen sairaanhoidon laajahkot kuvaukset hieman ihmetyttivät, mutta asettuivat sitten paikalleen tekstin edetessä. Díaz selvästi luottaa lukijaan. Lukijan on syytä myös luottaa Díaziin tarinan kertojana, vaikka kirjan kertojat ovat toinen toistaan epäkiitollisemassa asemassa pyristellessään tarinan kerronnan sekä rahan ansainnan ja kerryttämisen koukeroissa. Kiehtovasti Díaz kuvaa pääoman ja rahan omalakista liikettä. Se avaa asiaa varsin elävästi ja toimii vaikka johdantona Marxin <i>Pääoman</i> lukemista ja tutkimista harkitsevalle. Pääoma on sijoittajalle kuin jalkapallo sen potkijalle, aina kiehtova, mutta ei koskaan täydellisesti hallussa. Kirjan henkilöhahmo, sijoittaja <i>Benjamin, </i>pohtii pääoman kanssa toimimisen tuottaman nautinnon luonnetta: </p><p style="text-align: center;"><i>Pääoma liikkuu, se syö, poikii, sairastuu ja saattaa kuolla. Se on kuitenkin puhdasta. Tämä valkeni hänelle ajan mittaan. Mitä suurempi operaatio, sen kauempana käytännön toteutus. (...) pääoman elävä olento lähti liikkeelle, piirsi kauniita kuvioita matkallaan kohti yhä korkeampia abstraktion tasoja, joskus myös seuraten omia halujaan, joita Benjamin ei ollut osannut odottaa - ja siitäkin hän sai nautintoa: olennosta, joka yritti toteuttaa omaa vapaata tahtoaan. Hän ihaili ja ymmärsi sitä myös silloin, kun se tuotti hänelle pettymyksen.</i></p><p>Pääoma on ihmisten välinen suhde, tosin hyvin vieraantuneessa muodossa. Sijoittajalle sen kanssa toimiminen saattaa hämärtyä niin, että pääoman ja ihmisen välinen suhde käy näkymättömäksi. Kirjan pääomasijoittajat vieraantuvat muista ihmisistä, myös läheisistään. Fyysisestä työstä he ovat vieraantuneet jo syntymästään ja omasta itsestäänkään ei ole jäljellä muuta kuin tarve puolustautua omien syyllisyystuntojen piinasta.</p><p><br /></p><p>Díaz, Hernán , Trust, 2022, suom. Jaakko Kankaanpää. Gummerus 2022</p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-2343627128091657692024-02-24T09:09:00.004+02:002024-02-24T09:24:18.343+02:00Ajattelun filosofisia perusteita<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjBDS7yutXJmXqWx0ijRvl26yvDZ3U-7aRJaU2grfE3mZ81yRxCKC9ayk5gA2UD-wfxf4NT-9_L4O_REQqnzLrkXG_tcNqrFIAY3ojmNIqD8DoRHwPUYmnZbOGO5Hgb_TzjlClQwYsddHGve2vH-esXPbG9TT-tfOZ9ZyZ63B_cTGgDS3i-ZLrM/s640/L1000141.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="640" data-original-width="457" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjBDS7yutXJmXqWx0ijRvl26yvDZ3U-7aRJaU2grfE3mZ81yRxCKC9ayk5gA2UD-wfxf4NT-9_L4O_REQqnzLrkXG_tcNqrFIAY3ojmNIqD8DoRHwPUYmnZbOGO5Hgb_TzjlClQwYsddHGve2vH-esXPbG9TT-tfOZ9ZyZ63B_cTGgDS3i-ZLrM/w286-h400/L1000141.jpg" width="286" /></a></div><i>niin&näin</i> -kustantamo on tehnyt hienosti julkaisemalla <i>Julian Baggini</i>lta useampia varsin hyvin kirjoitettuja filosofian perusteisiin johdattavia kirjoja: <i>Peter S. Fosl</i>in kanssa Baggini on kirjoittanut <i>Ajattelun pikkujättiläinen</i> ja <i>Etiikan pikkujättiläinen. </i>Ne<i> </i>ovat oiva johdanto filosofian moniin teemoihin, antavat aineistoa ajattelulle ja vinkkejä etenemiselle ajattelun taidoissa.<div><br /></div><div>Tapani Kilpeläinen on ne oivasti, sujuvasti ja asiantuntevasti kääntänyt suomenkieleiselle lukijalle.<br /><p></p><p><i>Filosofisen ajattelun opas</i> puolestaan ohjaa ajattelemaan omaa ja muiden ihmisten ajattelun perusteita ja tottumuksia sekä kiinnittää huomion ajattelun loogisiin puutteisiin ja sudenkuoppiin.</p><p>Nämä kirjat toimivat myös hienosti jo aiemmin filosofiseen kirjallisuuteen perehtyneelle kertauksena, systematisointina ja myös päivityksenä aiemmalle. </p><p>Eivät nämä kirjat korvaa, eivätkä yritäkkään korvata, varsinaista filosofista kirjallisuutta ja tutkimusta, mutta näistä saa useita makupaloja ja reimareita siitä, mihin suuntaan kannattaa suunnistaa totuudenetsijöiden myrskyisellä merellä.</p><p>Tällaisenaankin ne auttavat jäsentämään ajattelun sekavuuksia ja ehkä myös sekoittamaan ajattelun itsestäänselvyyksiä sopivalla tavalla. Miten se nyt menikään: ajattelu on hidastettua toimintaa ja toiminta on ajatuksista purkautuvia tekoja. Lukeminen asettuu mukavasti ajattelun ja tekojen väliin.</p><p>Baggini, Julian, <i>Filosofisen ajattelun opas - Selvemmän ajattelun olennaiset periaatteet.</i> Suom. Tapani Kilpeläinen. <i>niin&näin, Tampere 2023</i></p><p>Baggini, Julian & Peter S. Fosl, <i>Ajattelun pikkujättiläinen.</i> Suom. Tapani Kilpeläinen. <i>niin&näin</i> Tampere 2013</p><p>Baggini, Julian & Peter S. Fosl, <i>Etiikan pikkujättiläinen.</i> Työkalut moraaliajatteluun. Suom. Tapani Kilpeläinen. <i>niin&näin</i> Tampere 2012.</p></div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-14154825171244226282024-02-09T09:14:00.001+02:002024-02-09T09:14:36.788+02:00Romaani sotavuosilta<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjzNOM4PvHUK0Fjrxg-9uPMhCBur5_UsP7jZvUQJV40UZ0hJnT9kPl6b3glmfdnpvVWIZDOIYmkF1S9Al2baxGWA_RNhB6Q8HET_96O4fRfEzJOXIcdhkoRo-vmhxexVraJcp07XuFJLPV6hWNPMZznv4oBGk1t9MmLSFhDcBGsdLAeOT5z63sY/s2224/IMG_0636.png" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2224" data-original-width="1668" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjzNOM4PvHUK0Fjrxg-9uPMhCBur5_UsP7jZvUQJV40UZ0hJnT9kPl6b3glmfdnpvVWIZDOIYmkF1S9Al2baxGWA_RNhB6Q8HET_96O4fRfEzJOXIcdhkoRo-vmhxexVraJcp07XuFJLPV6hWNPMZznv4oBGk1t9MmLSFhDcBGsdLAeOT5z63sY/s320/IMG_0636.png" width="240" /></a></div><br />Kjell Wästö tavoittaa sotaromaanissaan vanhahtavalla tyylillä Suomen talvisodan ja jatkosodan tunnelmaa suomenruotsalaisen toimittaja Henryn ja näyttelijä ja elokuvatähti Mollyn parisuhteen ja historiallisen tilanteen haastavuuden varjoissa ja valoissa. Henry kamppailee myös nykyiselle ajalle vaikean haasteen edessä sotakirjeenvaihtajana ja journalistina. Miten kertoa sodan todellisuudesta sensuurin ja sotapropagandan rajoissa rehellisesti ja samalla säilyttää mahdollisuus työhönsä. Sota runtelee ihmisiä ja Henryn suhde Mollyyn olisi ilman sotaakin vähintääkin haasteellinen.<p></p><p>Elämä sota-aikana on vaikeaa. Pommitukset, säännöstely, läheisten kuolema rintamalla, kaikki tämä asettaa kirjan henkilöt vaikeaan tilanteeseen. Samalla myös vuoden 1918 tapahtumat ja muistot raastava Henryn ja muidenkin henkilöiden elämää.</p><p>Wästön kirja on sujuvaa luettavaa ja siinä mielessä hän on mestarikertoja kuten mainosteksti lupaa. Jokin kirjasta jättää kuitenkin aika etäälle. On varmaan ollut tarkoituksenmukaista valita vanhahtava tapa kertoa ja paikoin kioskirjamainen esitystapa, mutta kovin syvälle historian ja henkilöiden tragediaan Westö ei onnistu nyt viemään. Lopun ratkaisut tavoittelevat ylevää, mutta ainakin minulle esittäytyvät aika latteana ideaalina ja ennakoitavana latistuksena.</p><p>En ole kaikkea Westöltä lukenut, mutta kirjana edellinen vuonna 2020 ilmestynyt <i>Tritonus </i>on monin verroin parempi psykologiselta kuvaukseltaan. Mielikuvissani myös <i>Leijat Helsingin yllä </i>(1996)<i>, Missä kuljimme kerran </i>(2006)<i>, Älä käy yöhön yksin </i>(2009)<i> </i>ja jopa<i> Rikinkeltainen taivas </i>(2017) yltävät kerronnaltaan parempaan. Mollyn ja Henryn tarina on aihepiiriltään niin (valitettavan) ajankohtainen, että se nostaa kirjan arvoa. Suhteensa sotaan, sotimiseen ja tappamiseen, on jokaisen itse ratkaistava. Vastuuta tekemisistään ei voi eikä saa alistaa ulkoisille auktoriteeteille ja normipaineelle.</p><p><i><br /></i></p><p>Kjell Wästö, <i>Molly&Henry. Romaani sotavuosilta. </i>Otava, Helsinki 2023. ISBN: 978-951-1-47281-0</p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-16410065327407617202024-01-25T10:06:00.001+02:002024-01-25T10:06:19.445+02:00Marklundin hieno trilogia<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjNJROqkF-8fqui8Q9dWl77oXs28OwR7H_nSbOhr5zWaShEB6119FZHOyv1jc_zIvbJW_7FOR-TMjIGsSqN3iZSuTc6rp5Q0zSnyLDYyqB1GRKPn9M1JP7RraklPfPTQlAbEXijOT__BKoU32SGWbpJ3N6fRuC6pSVYwUFPbD3B7DWKO9FfuTy0/s2224/IMG_0631.png" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2224" data-original-width="1668" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjNJROqkF-8fqui8Q9dWl77oXs28OwR7H_nSbOhr5zWaShEB6119FZHOyv1jc_zIvbJW_7FOR-TMjIGsSqN3iZSuTc6rp5Q0zSnyLDYyqB1GRKPn9M1JP7RraklPfPTQlAbEXijOT__BKoU32SGWbpJ3N6fRuC6pSVYwUFPbD3B7DWKO9FfuTy0/s320/IMG_0631.png" width="240" /></a></div>Liza Marklundin tuore rikos- ja sukutrilogia on hyvin kirjoitettua, sujuvaa, yhteiskunnallisesti valveutunutta aikalaiskirjallisuutta. Se kertoo rikoksista, sukujen vaietuista tarinoista ja ihmisistä, jotka joutuvat telkemään vaikeita valintoja. Keskushenkilönä on poliisipäällikkö Wiking Stormberg. Hän saa tutkittavakseen aluksi nuoren naisen katoamisen. Se varmistuu myöhemmin murhaksi. Wiking joutuu eri rikoksia tutkiessaan saelvittämään oman sukunsa tarinaa ja osoittautuu, että mikään mitä hän oli ajatellut kuuluvan hänen omaan taustaansa ei pidäkään paikkansa. Ihmisten identiteetti on häilyvä ja sitä peittää valheiden, puolitotuuksien ja petosten verkko. Oman identiteetin luominen ja ylläpito muuttuvassa ympäristössä on haasteellista. Ja kun Wikingin omakin terveys alkaa heikentyä, monet kysymykset kriisiyttävät minäkuvaa.<p></p><p><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjjvudmMmzuJr0RBQ3bbWsMiBeR49g_ip23d95mVwj-F4EhBublGRySs6AtBIiZJ1qxR0CYd8UZOYFImbagNSgOB3Vg-2pzFH38DxwctxG-_QYmKtIfWj50PNMx0iQyHcfOaVc4B-AqKrq7ZBGEToH2SiGNtHUc39MqNwoVmYjOgMUXDZVOKY9e/s2224/IMG_0630.png" style="clear: right; display: inline; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em; text-align: center;"><img border="0" data-original-height="2224" data-original-width="1668" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjjvudmMmzuJr0RBQ3bbWsMiBeR49g_ip23d95mVwj-F4EhBublGRySs6AtBIiZJ1qxR0CYd8UZOYFImbagNSgOB3Vg-2pzFH38DxwctxG-_QYmKtIfWj50PNMx0iQyHcfOaVc4B-AqKrq7ZBGEToH2SiGNtHUc39MqNwoVmYjOgMUXDZVOKY9e/s320/IMG_0630.png" width="240" /></a>Ruotsin pohjoisen pikkukaupungin elämää leimaa kansainvälinen aseteollisuuden ja valtioiden harjoittama joukkotuhoaseiden testausasema. Sen ympärillä tapahtuu salassapidettäviä asioita, vakoillaan ja paikan työntekijöiden yksityiset teot kietotuvat monin tavoin testausaseman toimiin. Marklund tuo näin kirjaansa kansainvälisen- ja Ruotsin politiikan tapahtumia. Toisaalta lukiolaistyttöjen Napapiiri-nimisen kirjallisuupiirin kautta Marklun kertoo myös kirjallisuudesta. Kirjan henkilöt myös lukevat kirjoja, joita sujuvasti näin voidaan esitellä lukijalle. Muun muassa Kjäll Wästön <i>Tritonus </i>saa kiittävää palautetta ja Marklun asettaa omaa tuotantoaan suhteessa aiempaan ruotsalaiseen rikoskirjallisuuteen, Sjöwallin & Wahlöön kirjoja tarkastelemalla. Taitavasti rakennettua tarinaa on kiinnostavaa lukea. Jotkut juonen käänteet eivät ole aivan uskottavia ja varsinkin kolmannessa osassa, Myrskyvuoressa, tarinaa kiinni vedettäessä olisi jopa kaivannut laveampaa asiayhteyksien purkamista. Kaiken kaikkiaan ajatukset viereänä pitävää ja nautittavaa luettavaa. Aikalaiskirjallisuutta parhaimmillaan.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjcMW-1LTRLy1FH2RPFx7_emthrNNgqXn1kb9Pl63RLTELSl1JRdntTa8Mt1XBknF36AJkKNKp6Y05_WgpHx7Pxn6CSzT_cF5WevmYQLt7Afxzn204dO-FRymlYxHrGMsPtNDKb-E2Bg9udf3_QEUhCfW4zocFzRT66slNlm63FWHMNH5WqQ52b/s2224/IMG_0629.png" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2224" data-original-width="1668" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjcMW-1LTRLy1FH2RPFx7_emthrNNgqXn1kb9Pl63RLTELSl1JRdntTa8Mt1XBknF36AJkKNKp6Y05_WgpHx7Pxn6CSzT_cF5WevmYQLt7Afxzn204dO-FRymlYxHrGMsPtNDKb-E2Bg9udf3_QEUhCfW4zocFzRT66slNlm63FWHMNH5WqQ52b/s320/IMG_0629.png" width="240" /></a></div><br /><p></p><p>Liza Marklund, </p><p>Napapiiri, Otava, Helsinki 2021</p><p>Suonsilmä, Otava, Helsinki 2022</p><p>Myrskyvuori, Otava, Helsinki 2023</p><p><br /></p><p>JK.</p><p>Kirjoilla on myös tyylikkäät kannet.</p><p><br /></p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-64466513989150359822024-01-13T09:07:00.002+02:002024-01-13T09:07:41.859+02:00Kuin jokin päättyisi<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhJR5Js6FYRGSMvvbhuQjj-W4ENfYvIDzc29R5ckPinDdEWvm10MDwfjupkyO6EUJhV6mt9cOwKMZ5QM_ZZByesRB0y8eu9sMMsYphzbfXo45Po_oEHkZwo72Upw-Lj6IH-ej76Q5sQzE_K4F6N5JQnDlrikrKfK-RrOILuq4u3CCyUCgKM15-E/s3802/IMG_1472.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="3802" data-original-width="2722" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhJR5Js6FYRGSMvvbhuQjj-W4ENfYvIDzc29R5ckPinDdEWvm10MDwfjupkyO6EUJhV6mt9cOwKMZ5QM_ZZByesRB0y8eu9sMMsYphzbfXo45Po_oEHkZwo72Upw-Lj6IH-ej76Q5sQzE_K4F6N5JQnDlrikrKfK-RrOILuq4u3CCyUCgKM15-E/s320/IMG_1472.jpeg" width="229" /></a></div><br /><br /></div><i>Historia on voittajien valhetta? Mutta myös voitettujen itsepetosta?</i><p></p><p>Tuota Julian Barnes pohtii loisteliaassa pienessä kirjassaan <i>Kuin jokin päättyisi</i>*. Tony Webster, kirjan päähenkilö ja kertoja, pohtii oman elämänsä kulkua, suhdetta ystäviinsä ja erityisesti Adrianiin sekä ex-tyttöystäväänsä Veronicaan. Omat muistikuvat tapahtuneista asioista osoittautuvat hatariksi ja virheellisiksi, eikä Tonylla tahdo millään leikata mitä oli tapahtunut hänen, Veronican ja Adrianin elämässä reilut 30-kymmentä vuotta aiemmin. Lopulta Tony ymmärtää ja itsepetos hälvenee.</p><p>Kirja on hyvää luettavaa ja antaa aihetta pohtia oman elämänsä käännekohtia. Toimiko oikein silloin, toimisiko toisin nyt. Miltä tapahtumat näyttivät tai näyttävät ja tuntuvat nyt muiden osallisten mielissä. Olinko oman elämäni sankari, petturi, keskinkertainen vai erityisen hyvä tai huono. Vai juuri minä, en suuri, en pieni.</p><p>*Barnes, Julian, <i>Kuin jokin päättyisi. </i>Ap. The Sense of an Ending (2011). Suomennos Kersti Juva, WSOY, Helsinki 2011, ISBN 978-951-0-3911-2)</p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-66224269069467548432024-01-13T08:53:00.000+02:002024-01-13T08:53:18.278+02:00Valkoinen valas<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhnRfNERYOzJi3W38VjIdVTEYECVmfNzylp14Zlube7gJGWDrc7JhDPJE2E8zxel9Q_t_q7fJ_cEqlSBKDAK4Bhm3xLIccGKexxnBunNYGM897HEldRQ7ZTUBnBnOeH2sp9WclZcASj3xe3US_TdXc3ZXBUhtLzeop-czg6EfOsQvqnffCFV6nM/s640/L1000007.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="640" data-original-width="640" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhnRfNERYOzJi3W38VjIdVTEYECVmfNzylp14Zlube7gJGWDrc7JhDPJE2E8zxel9Q_t_q7fJ_cEqlSBKDAK4Bhm3xLIccGKexxnBunNYGM897HEldRQ7ZTUBnBnOeH2sp9WclZcASj3xe3US_TdXc3ZXBUhtLzeop-czg6EfOsQvqnffCFV6nM/s320/L1000007.jpg" width="320" /></a></div><br /> Herman Melvillen <i>Valkoinen valas </i>(ap. 1851, suom. 1956) on klassikko. Sen lukemiseen innosti John Irvingin <i>Viimeinen tuolihissi</i>. Siinä kirjaa luetaan iltasatuna, mutta myös viitataan kirjan kertojaan Ismaeliin. Hän kertoo tarinan demonisen kapteeni Ahabin monomaanisesta valaanjahdista fregatti Pequodilla. <div><br /></div><div>Aluksi kirja vaikuttikin paljon helpommalta luettavalta kuin olin ennakoinut. Mutta lopulta se uuvutti. Kerrankin päätin luovuttaa ja jättää kirjan kesken. Ei siis siksi, että kirja olisi huono. Se ei vain ei ollut itselleni antoisa eikä avannut valaanpyynnin ja ihmisiyyden aavaa riittävästi. <p></p></div><div>Moby Dick on kuiitenkin perusteos sen kuvaamisessa, miten ihminen, kapteeni Ahab, ajautuu monomaanisen mieleteen syövereihin ja hukkuu oman psyykkensä syvyyksiin etsiessään kohtaa, jossa sai pysyvän vamman omaan minuuteensa.</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-56136396303695385432024-01-04T10:08:00.003+02:002024-01-05T09:35:47.605+02:00Ateismi<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjE-bxdUv5V3cVdbuVvaVhMavSyPx_YaW9aI4_gb9y5E8j82nbqzMuGlXhDonjw81qXPQUwqQHLtYBDg1YRPY9s83LfclFl0gi4_2NfaJkxlhNCYXmb_FOAfdrozaNqkXNQ1Xzqx-q3nBqCCXHHDiAdKb9hPkgQrLVJbjIPwfpBO5aCBwdD4Uk1/s3111/IMG_1470.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="3111" data-original-width="2206" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjE-bxdUv5V3cVdbuVvaVhMavSyPx_YaW9aI4_gb9y5E8j82nbqzMuGlXhDonjw81qXPQUwqQHLtYBDg1YRPY9s83LfclFl0gi4_2NfaJkxlhNCYXmb_FOAfdrozaNqkXNQ1Xzqx-q3nBqCCXHHDiAdKb9hPkgQrLVJbjIPwfpBO5aCBwdD4Uk1/s320/IMG_1470.jpeg" width="227" /></a></div><i>Olen luultavasti ateisti, mutta aika vihainen jumalalle siitä, ettei häntä ole olemassa. </i>(Terry Pratchett) <p></p><p>Jotenkin Pratchettin tapaan voisin omaa ateismianikin luonnehtia. Olisihan se aika mukavaa ja armollista, jos voisi antaa elämänsä ja maailman murheet Herran haltuun. Isä Jumala ottaisi siipiensä (?) suojaan, hänen enkelinsä kaitsisivat horjuvaa askelta maallisilla poluilla ja kilvoittelu hyvissä teoissa ja syntien katumuksessa palkittaisiin taivaan valtakunnassa ikuisena <i>tuonpuoleisena</i> elämänä. Mutta samalla myös ankarat tuomion pasuunat särkisivät illuusion, helvetin kuumuus ja rikinkatkuiset rangaistukset uhkaisivat pientä kulkijaa. </p><p>Älyllinen rehellisyys ei kuitenkaan anna tuota mahdollisuutta. En veikkaa tai lyö vetoa yleensäkään, en myöskään varmuuden vuoksi jumalan tai jumalien olemassaolon puolesta. En siis ole agnostikko.</p><p>Käsitys omasta maailmankatsomuksestani ateistisena muodostui ja varmistui rippikoulussa noin 55-vuotta sitten. En ole siis pakana, minut on kastettu ja kasvatettu perinteisesti suomalais-kristillisen perinteen huomassa ja ripille pääsin ei-jumalaan uskovana, vaikka suuni taisi muuta todistaa, tunnustan. Hylkäsin niin sanotun <b>taistelevan ateismin </b>aika varhain senkin, koska olin huomaavinani, että uskon asioissa ei kovin paljon ollut kysymys rationaalisista perusteista tai argumenteista. Opiskeluaikoina jaksoin vielä joskus vääntää kadun saarnamiesten, myös buddhalaisuutta julistavien, kanssa filosofis-teologisista kysymyksistä. Siitä miksi kaikkeutta, luonnon äärettömyyttä ja ihmisen pienuutta sen rinnalla tulisi jakaa jumalan ja luonnon kesken. Miksi kaikkeuden ja ei-minkään dialektinen yhteenkäyminen synnyttäisi jumalan käsitteen tai miksi ateismi ja panteisimi eivät lankeaisi yhteen.</p><p><b>Julian Baggini</b>n kirjassa <i>Ateismi. Lyhyt johdanto</i> perustellaan ja johdatellaan napakasti ateisimin perusteisiin ja oiotaan karkeimpia väärinkäsityksiä sen suhteen. Baggini antaa käyttöön käsitteellisiä välineitä, joiden avulla saadaan esiin ateismin luonne ja vivahteet (samoin kuin eri uskonnollisten suuntausten ja jumaluusoppien solmut ja loimet).</p><p>Baggini osoittaa, mielestäni oivasti, sen miten ihmisten moraali ja teot eivät ole johdettavissa akselilla ateisti-teisti. Hyvän ja pahan rajat eivät kulje uskon, epäuskon, ei-uskon, tai anti-uskon rajojen mukaan. Ajankohtaisena esimerkkinä voisi olla vaikka nyt esillä olevat presidenttiehdokkaat. Jaan ateistisen maailmankuvan Jussi Halla-ahon kanssa, mutta muutoin meillä on kovin vähän yhteisiä ihanteita tai tavoitteita. En siis presidentin vaaleissa valitse ehdokasta tällä perusteella, enkä muutoinkaan katso tarpeelliseksi taittaa peistä uskon asioissa hänen tai kenenkään muunkaan kanssa. Paras peruste uskolle on usko itse - kierkegaardilainen hyppy järjettömään. Järkiperusteet ovat kuorrutusta, kuten Bagginikin kirjassaan osoittaa. Niiden tarkoitus on lohduttaa uskovaista siitä, että vaikka hänen uskonsa on epärationaalista, sitä voidaan (yrittää) tukea myös rationaalisesti.</p><p>Myönnän kyllä, että aina välillä haluaisin Nietzshen tavoin voida pahoin uskonnollisen tekopyhyyden äärellä. Bagginin tavoin <b>dogmaattinen</b> ja <b>fundamentalistinen </b>suhtautuminen niin uskonnolliseen uskoon kuin ateismiinkin on pahasta. Oikeastaan kaipasin Bagginin teoksessa viittausta <i>filosofiseen tai metodiseen</i> skeptisismiin: <i style="font-weight: bold;">Epäile kaikkea. </i>Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei voisi uskoa mihinkään. Nihilisimi on aika eri juttu. Itsekin uskon moneen asiaan ja tiedän vain joitain joistakin maailman seikoista. Matti Nykäsen suuhun sopivaksi asettunut toteamus <i>elämä on laiffii</i> on syvällisyydessän pistämätön, kun sen oikein oivaltaa. Baggini näyttää uskonvarmuuden pettävyyden ja epäsymmetrisyyden suhteessa minän ja jumalan olemassaolon suhteen (kuuluisa Descartesin <i>cogito ergo sum </i>viittaa vaan ajattelevaan minään, mutta fyysinen ei vielä ratkea sillä ja siksi Descartes löytää käpyrauhasen selittämään asian). En myöskään ole absoluuttinen relativisti (vaan kontekstuaalinen relativisti) tai usko ajatukseen, että jokainen tulee autuaaksi omalla uskollaan. Usko voi horjua, romahtaa tai muuttua. Joskus tiedon tai tunteen painosta tai sen keveydestä.</p><p>Humanistisella, ei-dogmaattisella tai ei-fundamentalaistisella ateismilla ei pitkälle pötkitä. Tarvitaan naturalismia, emergeettistä materialismia (josta Baggini ei puhu) ja dialektista "kumifilosofiaa", jotta maailmankuvan verkko pysyy jollain tavoin kasassa. Baggini pysyttelee aika siististi filosofian ja logiikan ajatuskehikoissa eikä viitta uskontopsykologisiin tai sosiologisiin tutkimuksiin. Näistä on aika lailla apua sen ymmärtämiseen, miksi usko ja uskonto on niin merkittävä sosiaalinen ja yhteiskunnallinen tekijä edelleen ja miksi ateismi kaikesta huolimatta on altavastaajana. </p><p>Ihminen uskoo ja oppii uskomaan niihin asioihin joita pidetään arvossa siinä yhteisössä, jonka jäsen hän on tai haluaa olla. Itse en ole koskaan aikuisella iällä halunnut olla osa mitään uskonnollista yhteisöä, en jakaa sen arvoja ja tavoitteita. Mutta kuuluminen (ajatukselliseen) ateistiseen yhteisöön on merkityksellistä. Se ei estä toimimasta yhdessä kaikkien niiden kanssa yhteistyössä, jotka ovat valmiit dialogiin, jakavat tietyt perusarvot ja ovat valmiit toimimaan fundamentalistisia katsomuksia ja niiden mukaisia toimia vastaan, pyrkien etsimään rationaalisia ja humaaneja ratkaisuja.</p><p>Julian Baggini teos on siis suositeltava niin ateisteille kuin niille uskoville, jotka haluavat ymmärtää ateisimin perusteita.</p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-27729990344358827202023-12-13T10:26:00.002+02:002023-12-17T09:54:38.899+02:00Kyse on Sinusta, Esa Saarinen<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjQX1otQelj6xC4vw0Z_NpItafpIImALzk7b4uem4Q5VKGk6I_FA8jetBRP0qI75gvPFs-K5gLIEFdUL9kk1VZhJtJe6rvpw67aXYzp6q9pgUzumqhzt9oL7MYrQj3LYoJwyFuE47Fq5jLFIt37rWlizru4Mn5mTs7dok1we27xgNDEAN9AA6Tp/s3601/IMG_1442.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2900" data-original-width="3601" height="258" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjQX1otQelj6xC4vw0Z_NpItafpIImALzk7b4uem4Q5VKGk6I_FA8jetBRP0qI75gvPFs-K5gLIEFdUL9kk1VZhJtJe6rvpw67aXYzp6q9pgUzumqhzt9oL7MYrQj3LYoJwyFuE47Fq5jLFIt37rWlizru4Mn5mTs7dok1we27xgNDEAN9AA6Tp/s320/IMG_1442.jpeg" width="320" /></a></div>Esa Saarisen omaelämänkerrallisen kirjasasarjan toisen osan (KYSE ON SINUSTA. <i>E. Saarisen ajatuksia elämästä, rakkaudesta&ajattelun ajattelusta) </i>alkusivuilla on hätkähdyttävä ja lupaava sitaatti Hannah Arendtilta: <i>Toisaalta ihmisen olemassaolon ehdot - elämä itse, syntyväisyys ja kuolevaisuus, maailmallisuus, moninaisuus ja maa - eivät voi koskaan ´selittää´ sitä, mitä me olemme, tai vastata kysymykseen, keitä me olemme, yksinkertaisesti siitä syystä, että ne eivät koskaan ehdollista meitä täysin.</i><p></p><p>Hätkähdyin siitä, koska kirjasarjan 1. osan luettuani, hämmästelin sitä, miten E. Saarinen on voinut sivuuttaa yhteiskunnallisen kontekstin oman ajattelunsa ehtona ( <a href="https://taikavuori.blogspot.com/2022/11/kirje-esa-saariselle.html" rel="nofollow">ks. Kirje Esa Saariselle</a> ). Nytkö hän avaisi tätä puolta ajattelustaan? Pettymys ja puistatus kävi kuitenkin ilmeiseksi tekstiä lukiessani. Jo heti tuon lainauksen jälkeen "Saarisen poika" kyllä varoittaa, että Arendt sitaatissa särähtää <i>joku Marx-aspekti ja valtsikkameiniki.</i> En valtsikkameiningistä tiedä, mutta aika totaalisesti kirjan otteesta puuttuu yhteiskunnallinen näkökulma tai sen yhteiskunnallinen näkökulma välkehtii vain teollisuuden, musiikin, kulttuurin, taiteen, luovuustutkimuksen henkilöiden sekä Saarisen omien luentojen (ja ihailijoiden) kommenttien kautta - Nokia. Genelec, Marimekko sekä liuta sinänsä merkittävien henkilöiden näkemysten kautta. Eli ainakin omasta mielestäni hyvin kapeasta vinkkelistä maailmaa valotetaan. Yhteiskunnallista tapahtumista vain sotiemme sankarit ja veteraanit saavat kiitosta, muutoin tuntuu kuin ajattelun ajattelu olisi puhdasta yksilöllistä puuhastelua musiikin, designin ja läheisten ihmisten kiitoksen ja halveksunnan ristitulessa. Tulenko hyväksytyksi, kuulunko joukkoon ja haluanko kuulua siihen joukkoon, joka minut jäsenekseen hyväksyy, on tärkeä kysymys. Mutta olisi hyvä kysyä kenen joukoissa seisoo, miksi juuri siellä ja miten rajaa ja rajoittaa sen kautta omaa näkökulmaansa. Saarinen kyllä kartoittaa "omaa joukkoaan" tiputtelemalla nimiä reippaasti. Yhteiskuntafilosofiaa ei kuitenkaan kannattaisi jättää Marxin varaan, vaikka hänet omista suosikeistaan pois sulkisikin. Monet - kuten vaikkapa Foucault tai Bourdieau - saattaisivat antaa hienon näkökulman pohdiskeluun niistä vallan ja maun kentistä, joilla Saarinen on saanut kunnian kujissa kulkea. Ja myös niistä kentistä, joiden ulkopuolelle hänet on suljettu ja suljetaan.</p><p>Olemassaolon ehdot näkyvät ajattelussa ja ajattelun ajattelussa. On tärkeää kysyä myös filosofiassa mitä ajatellaan, ei vain milloin ja miten. Tuntuu kuin E.Saarinen pyrkisi ajattelemaan ajattelua irrallaan siitä, mitä ajatellaan. Tilanne on sama, kuin yrittäisi selvittää ajattelua tutkimalla aivoja kirurgin tavoin tai löytämällä sielun paikan käpyrauhasesta. Tilanne on vastaava, jos yrittää ymmärtää kävelyä tutkimalla jalkoja. Niinpä teksti, josta J.P. Roos on ilmeisen onnistuneesti ja osuvasti Saarista piikittänyt FB-päivityksessään, on sellaista höttöä ja lentoa, etten usko edes Iltasanomien lukijoiden, joille Saarinen kertoo kirjoittavansa, jaksavan sitä lukea (innostuneesti ja innoittuen). Saarinen puolustaakin ansiokkaasti luennoimista, elävää esitystä ja sen taikavoimaa. Uskon, että elävänä esityksenä tämä onnistuukin, mutta kirjallisena esityksenä se on aika kammottavaa. Tuntuu kuin joutuisi syömään vaalenpunaista hattaraa mahan täydeltä, lause lauseelta, kappale kappaleelta. Vähän väliä Esa huomauttaa ja lukijan väsymyksen jo oivaltaen, että tarkoituksena on käsitellä sitä tai tätä (kauneutta, unta ja rakkautta) ja niinpä lukija odottaa, milloin kirja oikein alkaa, kunnes se sitten loppuu.</p><p>Kukin tulee autuaaksi omalla uskollaan, kuten kliseisesti usein todetaan, enkä epäile, etteikö Saarisen yleisö niin Pafoksen seminaareissa, Aalto-yliopiston luennoilla ja yritysten henkilöstökoulutuksessa saisi virtaa omaan ajatteluunsa ja tekemiseensä. On siis kyseessä sama efekti kuin musiikissa elävän esityksen ja "purkitetussa" levytyksessä. Parhaimmillaan saman esittäjän jutut toimivat molemmilla, mutta usein musiikki, jota ei jaksa levyltä kuunnella, on kuunneltavaa ja nautittavaa elävänä esityksenä.</p><p>Vaikka siis suhtaudun erittäin kriittisesti Saarisen tekstin sivistykselliseen arvoon, se on kuitenkin perustaltaan vahvan humanistinen, pyrkii epäilemättä aidosti vahvistamaan ihmisten uskoa oman ajatteluunsa voimaan ja siksi en torju sitä totaalisesti. En tiedä kokevatko Pekka Himanen, Frank Martela, Lauri Järvilehto ja E. Elisabeth itsensä Saarisen oppilaiksi. Mutta samoin kuin Saarisen filosofian, heidänkin kohdallaan kannattaa kysyä, onko se valo, joka heistä heijastuu, sittenkin pimeyttä. Yksipuolisuus, vaikka postiivisuudessakin, on yksipuolisuutta. Münchausen ei nouse tukasta itse nostamalla, mutta päänsä voi saada kipeäksi sitä yrittäessä.</p><p>Kirjan lukeminen oli monin paikoin kuvottavaa. Jos tällä Saarisen menetelmällä tekisi sopan siitä tulisi -soppa, kiisseli tai sekava keitos. Ja silti siitä taitaisi puuttua suola, sokeria olisi kyllä riittävästi ellei liikaa. Esa Saarinen toteaa yhdellä lauseella jotenkin niin, että ihmisen pimeän puolen käsittely on hänelle vaikeaa. Pyrkimys ylärekisteriin, hyvään, kauniiseen ja rakkaudelliseen on Saarisen kirjassa niin vahva, että Ikaroksen siivet sulavat, ne eivät ole terästä tai wolframia. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. </p><p>Simo Knuuttila vastasi viisasti, kun häneltä kysyttiin, pinnallistuuko maailmamme. Ei, maailmamme rikastuu, siihen tulee jatkuvasti lisää kerroksia. Vanha ei kuole uuden syntyessä. Olisi tylsää ja raskasta, jos olisimme koko ajan syvällisiä tai pinnallisia. Rikkaus tulee juuri syvällisen ja pinnallisen, ylä- keski- ja alarekisterin välisestä jännitteestä, dynamiikasta ja vaihtelusta. </p><p>Daniel Kahnemanin nerokas, selkeä ja toimiva jaottelu nopeaan ja hitaaseen ajatteluun, on mielestäni hyvä ja siihen kirjassa viitataan useasti. Nopeati ajatellen olin jo monta kertaa jättämässä Saarisen kirjan kesken ja omaan arvoonsa, mutta ajattelin kuitenkin, että luen tämän ja odotan vielä kolmannekin osan. Ehkä sen kautta kokonaisuus jäsentyy ja trilogian päätös kohottaa tai peittää tämän 2. osan heikkoudet alleen. </p><p><br /></p><p><br /></p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-42133946729884987862023-12-08T09:42:00.000+02:002023-12-08T09:42:15.717+02:00DDR:n historia 1949-1990<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEj_8CmnN812i96Ex-TXh4d6fekn30VltRHhiTIDJ712SB1Kk0qQ3MWLXY_zeeVWujhYih4KdPupg6r2TibrEODGLIKyh5_eafZPxL-1A3QQkhlvlo6H4mdExT-mJEV3kXP55lIavnQRgFebnplBHpDH1vM7oCVe-p1IMv6fiY61_6nDVWTnDnEq" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" data-original-height="3579" data-original-width="2684" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEj_8CmnN812i96Ex-TXh4d6fekn30VltRHhiTIDJ712SB1Kk0qQ3MWLXY_zeeVWujhYih4KdPupg6r2TibrEODGLIKyh5_eafZPxL-1A3QQkhlvlo6H4mdExT-mJEV3kXP55lIavnQRgFebnplBHpDH1vM7oCVe-p1IMv6fiY61_6nDVWTnDnEq" width="180" /></a></div>Saksalais-brittiläisen historioitsija Katja Hoyerin <i>Muurin takana. Itä-Saksan historia </i>(2023) on varsin hyvä kuvaus DDR:n synnystä ja kehityksestä 40-vuoden jaksolta aina valtion murenemiseen, muurin murtumiseen ja <i>käänteeseen</i>, joka johti nykymuotoisen Saksan syntyyn 3.10.1990.<p></p><p>Kirja yhdistää mikro- ja makrohistoriallisen tarinan lukijan kannalta onnistuneesti. Toistuvasti kappaleiden alussa kerrotaan lyhyesti yksittäisten itäsaksalaisten kokemuksia elämän varrelta ja sitten taustoitetaan kokemuksen historialliset puitteet. Varsinkin kirjan alkupuolen kuvaus toisen maailmansodan jälkeisestä politiikasta, maan jakautumisesta ja Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen tapahtumista luovat elävän ja järkyttävän kuvan politiikan raadollisuudesta tiellä kylmään sotaan. Kirja on kirjoitettu niin hyvin, että sisällön raskaudesta huolimatta sitä jaksaa lukea lähes ahmien.</p><p>Katja Hoyer on itse syntynyt Itä-Saksassa ja lähtökohtaisesti hänen pyrkimyksenään on löytää näkökulma DDR:n historiaan siten, että se ei ole yksipuolisesti "voittajien" näkökulma, mutta ei myöskään nostalginen kuvaus sosialistisesta onnelasta. Hoyer pyrkii ymmärtämään miksi Itä-Saksa saattoi säilyä niinkin kauan ja saavuttaa monilla yhteiskuntaelämän alueilla hyviä tuloksia, vaikka järjestelmä perustui kansalaisten vapauksien jyrkkään rajoittamiseen, vainoharhaiseen sisäiseen vakoiluun ja yhteiskunnan militarisointiin.</p><p>Kirja on ymmärrettävästi herättänyt myös kritiikkiä, jonka mukaan Hoyer pyrkii näkemään DDR:n historian (vaalean)punaisten silmälasien läpi. Saattaa näin paikka paikoin ollakin, mutta tärkeää on huomata, että Saksojen yhdistyessä oli kuitenkin niin, että DDR yhdistyi Saksan Liittotasavaltaan ja siinä yhteydessä ei juuri kysytty sitä, miten "ossit" halusivat elämänsä järjestää. Hoyer tuo hyvin esiin miten nopeassa muutoksessa hylättiin ja jätettiin oman onnensa nojaan tuhannet entiset "kansan" omistamien yritysten (VEB) työttömäksi joutuneet työläiset, sotilaat, opettajat, turvallisuuspalvelun työntekijät sekä myös maassa olleet vietnamilaiset, kuubalaiset ja muut ulkomaalaiset. Vapauden ja turvallisuuden yhdistäminen ihmisten elämässä on yksi perustava haaste. Suloinen sana vapaus muuntuu ahdistavaksi ja turvallisuus vankilaksi ja valvonnaksi. Tämän hylkäyksen karvasta satoa kannetaan edelleen äärioikean laidan kannatuksena Saksan itäisissä osavaltioissa.</p><p>Hoyerin tekstissä on myös vakuuttavaa kuvausta siitä, miten <i>energiapolitiikka </i>oli keskeinen taustatekijä DDR:n kehityksen eri vaiheissa.</p><p>Tapahtumien vyöry, sen nopeus ja rajuus oli yllättävä ja siihen nähden käänne yhdistyneeseen Saksaan on onnistui sittenkin varsin hyvin. Muutoksen jäljet ovat kuitenkin pidemmät ja syvemmät kuin 33-vuotta muurin murtumisen jälkeen umpeen kasvaneet haavat. Maa, jota ei enää ole, elää ihmisten muistissa ja muistoissa astuen aina uudestaan kertomusten virtaan. </p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-961271616008214122023-12-01T09:06:00.002+02:002023-12-01T09:13:39.607+02:00Viimeinen tuolihissi<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhg1uKWyR9HxGy11Mg82a9s4ZZr9OnvENc4sLBRxEZSy7WTtahj77Y3iPDxxJ6cICfTABYixK0xFINITqmscKA4CR49yxdrBO2En14uxC9dnQp8BMEPO8YIZ1DxwdruOZFSIcVRGehERbzSyF2aLoJBWXt-i5f38P4PmO-JfkmnkWKoNOfN4FeM/s1369/IMG_1427.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1369" data-original-width="960" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhg1uKWyR9HxGy11Mg82a9s4ZZr9OnvENc4sLBRxEZSy7WTtahj77Y3iPDxxJ6cICfTABYixK0xFINITqmscKA4CR49yxdrBO2En14uxC9dnQp8BMEPO8YIZ1DxwdruOZFSIcVRGehERbzSyF2aLoJBWXt-i5f38P4PmO-JfkmnkWKoNOfN4FeM/s320/IMG_1427.jpeg" width="224" /></a></div>John Irvingin <i>Viimeinen tuolihissi</i> on armottoman laaja tarina Yhdysvaltojen lähihistoriasta päähenkilö Adam Brewserin ja hänen lähipiirinsä kasvutarinana. Adam yrittää selvittää kuka on hänen isänsä, sovittelee käsitystään paljon poissaolevasta äidistään, tämän miehestä, naispuolisiseksi muuntuvasta puolisosta, serkuistaan ja Emistä, lesbosta, johon hän on rakastunut. Nuori poika kasvaa aikuiseksi mieheksi vähintäänkin haastavassa lähisuhdeverkostossa samaan aikaan, kun Yhdysvaltojen politiikassa republikaanit ja demokraatit haastavat toisiaan tavalla, jossa republikaanit, <i>ikuiset kusipäät</i> kirjan henkilöiden mukaan, saavat usein tukea myös <i>vitun demokraateilta.</i> Ongelmana lopulta Kanadaan muuttavalla Adamilla ja Emillä on suhtautuminen Yhdysvaltoihin ja sen ahdistavaan ympäristöön, joka kuitenkin antaa tarinalle yltäkylläiset puitteet.<p></p><p>Parasta kirjassa on sen antama kuva amerikkalaisen yhteiskunnan tapahtumista hieman eri tavoin kerrottuna, kuin uutisissa tai suuressa osassa elokuvia. Ronald Reaganin ajan pyrkimykset palauttaa <i>Jumala kouluihin</i> tai hänen <i>abortinvastaiset</i> pyrkimyksensä taustoittavat hyvin nykyamerikan jyrkkää jakautuneisuutta. Yhdysvalloissa on kyllä uskonnonvapaus, mutta <i>ei vapautta uskonnosta. </i>Valtio ei siellä ole ratkaisu ongelmiin, vaan itse ongelma. Valitsemalla demokraatit, valitsee pienemmän pahan, mutta itse peruskysymyksiä se ei ratkaise.</p><p>Sisällöltään kirja on suurelta osin varsin kiinnostava, mutta muodoltaan aikamoinen pettymys. Irving on armoton tarinoitsija, jolta juttu ei tahdo loppua millään. Kirjassa on paljon toisteisuutta. Ehkä ajatuksena on, että kertaamalla asioita lukija pysyy juonessa paremmin mukana. Mieleen tulee myös, että Irving on siinä asemassa, että hän ei taida sallia tekstinsä editointia, joten se paisuu yli astian reunojen, kuin pullataikina, jossa on liikaa hiivaa. Ainakaan yhdellä lukemisella minulle ei avautunut proosatekstin ja elokuvakäsikirjoitusten vaihtelun merkitys. Ja se ei tuntunut myöskään asialta, jota haluaisi uudelleen lukemalla avata. Ehdottomasti heikoin Irving mitä olen lukenut ja silti riittävän hyvä, että sen jaksaa lukea. Puolet pois voisi olla hyvä idea. "Valittujen Palojen editio" saattaisi kuoria tekstistä mainion teoksen. </p><p>Yhdysvallat on <i>ilmastoitu painajainen</i>, kuten Henry Miller aikanaan sattuvasti otsikoi jo vuonna 1945 ilmestyneen oman teoksensa. Ikääntyvä Adam on kaksoiskansalainen, joka ei halua luopua kuolleesta äidistään, USA:sta, vaikka muuttaa Kanadaan. Hän haluaa olla osa suurta amerikkalaista tarinaa ja luoda sitä, mutta katsomalla sitä Kanadasta, minne monet Irvingin kirjan "sankarit" aiemmissa kirjoissa pakenivat Vietnamin sotaa ja sen synnyttämää traumaa. Nyt Yhdysvaltojen kulkiessa post-trumpilaisessa tilanteessa kohti uus-trumpilaisuutta, napanuora kestää. Irving katsoo tuolihissistä alle jäävää kivikkoa, mutta ei katkaise napanuoraa tai hyppää varmaan kuolemaan. Äidin hahmo kummittelee ja kummituksista ei pääse eroon vaikka haluaisi. Ja niistä ei pääse eroon, jos hakeutuu niiden seuraan tai antaa äidin kömpiä viereensä sänkyyn vielä aikamiehenä.<br /><br /></p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-17651017209002900382023-11-27T10:12:00.002+02:002023-11-28T08:43:12.684+02:00Elolliset eläköön<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhIQ-cVPQYGu4WNZ_wPBQPtP7P3pEAInLX18QDQOe79mpsWLTqfdh0-_h1I0Bl5I3Ms6dXmjpP2Hs7cxoDQLSkR_ggl4thdWnKlG0wHNaVOSnGYg2jKRmo8hcXYdfO5dqR2e4I40eMdb6mfPXAplINHKo5EmZaNefjlgmXvTOUMBjW8VDblg4eI/s1456/IMG_1426.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1456" data-original-width="960" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhIQ-cVPQYGu4WNZ_wPBQPtP7P3pEAInLX18QDQOe79mpsWLTqfdh0-_h1I0Bl5I3Ms6dXmjpP2Hs7cxoDQLSkR_ggl4thdWnKlG0wHNaVOSnGYg2jKRmo8hcXYdfO5dqR2e4I40eMdb6mfPXAplINHKo5EmZaNefjlgmXvTOUMBjW8VDblg4eI/s320/IMG_1426.jpeg" width="211" /></a></div>Lajien kato, eläinten sukupuutoon kuoleminen - tästä Iida Turpeinen on rakentanut melankolisen tragedian. Päähenkilönä on Stellerin merilehmä, mutta paikkansa saavat muutkin lajit, joiden historia nivotaan taitavasti tarinan kulkuun.<p></p><p>Kirjan aikaulottuvuus tarinan historiallisesta alkupisteestä vuodesta 1741 kirjan kirjoittamiseen 2023 on vaikuttava. Lopussa oleva luettelo niistä lajeista, jotka ovat kuolleet tai kadonneet kirjan kirjoittamisen aikana, on vaikuttava. Me siis elämme historiaa ja teemme sitä jokaisena hetkenä, tietäen tai tietämättämme. Kosmisessa mitassa ihmiskunta tulee häviämään, se on ilmeistä ja kiertämätöntä. Mutta historian aikajanalla me voimme vaikuttaa monien lajien säilymiseen ja samalla siihen, että voimme lisätä ihmisen eloon joitain vuosia lisää ja kuluviin vuosiin elon rikkautta.</p><p>Turpeisen kirjan ansiot eivät ensisijaisesti ole vain tiedollisella ulottuvuudella, vaikka melkoisesti uutta tietoa ainakin itse siitä ammensin. Kirja on erittäin hienosti kerrottu ja kielellisesti harmoninen kudelma, jossa eläinten tutkijat ja museoiden kokoelmat saavat äänen, joka kantaa nykyisyyteen. Teema on ajankohtainen, mutta Turpeinen ei ole hukannut sanottavaansa kiireellä tai alleviivaavalla julistavuudella. Hän malttaa kertoa asiat asioina, kuvata luonnon tuhoutumisen vaiheita ja samalla kertoa tarinan henkilöistä riittävästi ja heidän kauttaan elollisen kauneudesta hienoina ja tarkkoina kuvina, kuin aikansa piirtäjät, jotka aikanaan ikuistivat hämähäkkejä tai kaloja anatomisen tarkasti luonnontieteellisten kirjojen kuvitukseksi.</p><p>Vaikka tieteen tekijälle ei ole sallittua lisätä tutkimustuloksiin mielikuvituksensa tuotoksia, niin kaunokirjallisuudessa se on elinehto. Iida Turpeisen luova mieli, tutkimuksellisen tarkka ote ja kielellinen kompetenssi on perustana tälle teokselle, joka tuntuu saaneen niin lukijoiden kuin kriitikkojen innostuneen ja runsaan vastaanoton. Sen soisi palkintojen lisäksi valloittavan ihmisten mielet ja omalta osaltaan edistävän lajien monimuotoisuuden säilyttämistä. </p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-51835189296164055742023-11-04T13:50:00.003+02:002023-11-05T14:57:02.615+02:00Ali Smithin vuodenajat<div class="separator"><div class="separator" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEicrNMJlbZzt6snchpO0z5Qx8zpiG9hBhvDOgCzVmD7iuLVm1nlGvPajiItNZ6k80xujRRMMoG10v58w-MWu8gInfmbE7VBUsfuWd_a48JKeR_7AO4M-HSd8lIOMuhPxtrvF3SX-a0ia1k4-QdqYiBCn-0tvQ0iIDyxShJ4OmCk3xbr-PRPPeAn/s1324/IMG_1384.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"></a><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhlDrLLzFbZ5H7nHVT43vg5n8-O55r9kAuk1qdnR31h2yic9OuJQ-Ioc4IWnVIQibsYQD7w10l4WP9lhDaNUpwLfiH_xvOTYP0f-0aDBRTsVyjKKY9kmd0QHfCHTSGZwjrCcFof7EAKUBDmSWGFOv6Lrfxd1ckGxpXYMso6-vIwSIpeRgYX8-Mp/s1345/IMG_1382.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"></a><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh9p6fRHoW-b9cpL8SndMqRPEQwAvDUdcflTRTDKR3Ghw5Wgj0EpDokxtNlhLsIeR51jbncZGLqm0G8lp7uCcM2xoSMOvEkbhK-VNCbgYHDbhVn_n7SL5VlOwT695v14SDrHY5Yk4WENB6LZkf1b8PsdAchN-OlDG1HnRjGr9kgQEdWna96KMNd/s1324/IMG_1384.jpeg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1324" data-original-width="960" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh9p6fRHoW-b9cpL8SndMqRPEQwAvDUdcflTRTDKR3Ghw5Wgj0EpDokxtNlhLsIeR51jbncZGLqm0G8lp7uCcM2xoSMOvEkbhK-VNCbgYHDbhVn_n7SL5VlOwT695v14SDrHY5Yk4WENB6LZkf1b8PsdAchN-OlDG1HnRjGr9kgQEdWna96KMNd/w145-h200/IMG_1384.jpeg" width="145" /></a></div><br /><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhS1UFX2HkMWq9ccLcB5wt9rppH1Poq58zhSFcvofuzruWEi6X9FRTM-bwG1zXlP8zGLrgQ_q3lbwoewH4sjCTRSMTQrcF7uAjRjSiAA8AteLRzBem-l9mfM6UQHuw4E_KgAhtaRAarIWWAD7MDdWEk9pk5t7mElVKy0uyhUnSOTtGDKOxRF-co/s1325/IMG_1381.jpeg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1325" data-original-width="960" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhS1UFX2HkMWq9ccLcB5wt9rppH1Poq58zhSFcvofuzruWEi6X9FRTM-bwG1zXlP8zGLrgQ_q3lbwoewH4sjCTRSMTQrcF7uAjRjSiAA8AteLRzBem-l9mfM6UQHuw4E_KgAhtaRAarIWWAD7MDdWEk9pk5t7mElVKy0uyhUnSOTtGDKOxRF-co/w145-h200/IMG_1381.jpeg" width="145" /></a></div><br /><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjvIzn1fh1TvvVnOZqCxLatp_nbCYCDVHHoe2_s2HA7QJTo4rUxOORBvISyBQTuHYPFlDJjGPxzeb42oSzmk8skJvIf-hxvfcRfGWM_XTLPgjV2D6PmD-L9d8iC7Uh8fVmKsgf47QWyy0XTUA4CO5RUgfguEQ_HVKgkb_atYlysPtWfC-cw18hd/s1345/IMG_1382.jpeg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1345" data-original-width="960" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjvIzn1fh1TvvVnOZqCxLatp_nbCYCDVHHoe2_s2HA7QJTo4rUxOORBvISyBQTuHYPFlDJjGPxzeb42oSzmk8skJvIf-hxvfcRfGWM_XTLPgjV2D6PmD-L9d8iC7Uh8fVmKsgf47QWyy0XTUA4CO5RUgfguEQ_HVKgkb_atYlysPtWfC-cw18hd/w143-h200/IMG_1382.jpeg" width="143" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjzeXYsHQE4KQuQYHBpQoxzGoFE_Y9rpNL_IMZqmaPugBHBJIdUGPzjJ_4907i9QYTBIdFs2ecr7CladCTZQhb08vRuixnU1AKVNEc4SEtzmz01jmFm_6v7zbgxewHgS0ouNrK1PY5ZC8_FRvXIa3EaS7oPnuhbixjY2IWVH_jf5Ozxhz_gMyTy/s1361/IMG_1383.jpeg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1361" data-original-width="960" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjzeXYsHQE4KQuQYHBpQoxzGoFE_Y9rpNL_IMZqmaPugBHBJIdUGPzjJ_4907i9QYTBIdFs2ecr7CladCTZQhb08vRuixnU1AKVNEc4SEtzmz01jmFm_6v7zbgxewHgS0ouNrK1PY5ZC8_FRvXIa3EaS7oPnuhbixjY2IWVH_jf5Ozxhz_gMyTy/w141-h200/IMG_1383.jpeg" width="141" /></a></div></div></div><p><b><br /></b></p><p><b><br /></b></p><p><b>Ali Smith</b>in neljä vuodenaikaa <b>Syksy, Talvi, Kevät </b>ja <b>Kesä</b> on huikea kirjakvadrologia. Aikalaiskirja ilmestyi alunperin 2020 Iso-Britanniassa ja on nyt käännetty kokonaan suomeksi. Kirjojen kerronta on rakenteeltaan epätavanomainen, kielellisesti rikas, älyllisesti haastava ja poliittisesti sekä historiallisesti tarkkanäköinen. Se on samanaikaisesti vapauttava, omalla erikoisella tavallaan tulevaisuuteen luottava että pelottava ja ahdistavakin.</p><p>Ali Smithin teos rakentuu moniäänisestä ja moniaineksisesta tekstistä. Samat tapahtumat ja henkilöt risteävät eri tavoin. Britannian II maailmansodan aikaistet tapahtumat, erityisesti internointileirien ja nykypäivän "laittomien" siirtolaisten eristäminen pakolaiskeskuksiin, kiedotaan monin sitein yhteen. Brexit ja äärioikeiston nousu, muukalaisviha, ahdas nationalismi ja sen erilaiset lieveilmiöt tulevat hyvin lähelle ja menevät paikoin ihon alle, kuten sanotaan. Ennen niitä saattoi kauhistella hieman etäältä, että "voi, voi, ovatko britit nyt menneet aivan hakoteille", mutta Ali Smithin tykityksen luettuaan huomaa miten Suomen viimeisten vuosien tapahtumat tuntuvat kertaavan tuota brittien kokemaa mustaa farssia. Monet tapahtumat, kuten perussuomalaisten blogien rasismi, erityisesti Riitta Purran jätesäkki-viittaukset, ovat vain yksi karmea esimerkki siitä, miten asiat kulkevat usein yksi yhteen brittien mailbox-sanan rasistisen käytön kanssa. Ali Smith onnistuu kuvaamaan tiiviisti nykyisen poliittisen kielenkäytön siirtymiä ja äärioikeiston systemaattisen tavan rapauttaa poliittista keskustelua omien tarkoitusperiensä mukaan. Tuo on melko ahdistava ja pelottavakin puoli kirjaa lukiessa.</p><p>Vapauttavaa sen sijaan on, että kirjoissa onnistutaan viisaalla tavalla antamaan moniääninen kuva keskustelusta ja samalla kriittisesti analysoimaan tilannetta. Siinä ei siis vain toisteta, että niin tällaista tämä on, vaan osoitetaan nykyisen menon johtavan umpikujaan ja tuhoon sekä historiallisen todistusaineiston että kielellisen ja kulttuurisen aineiston avulla. Shakespearen mielellä ja kielellä niin kirjallinen aineisto kuin sen puhekieliset ilmaisut saavat syvyyttä.</p><p>"Viisastelu" saattaa aiheuttaa sen, että saa tiiliskivestä päähän, kuten kirjan yhdelle opettajalle kävi, kun hän oli opettanut lapsille "epäisänmaallisesti" saksankielisen termin "Bildungsroman" merkitystä. Vaikenemiseen ei ole syytä, niin kauan kuin henki ei ole välittömässä vaarassa. Aina saattaa olla niin, että joku huomaa ja ymmärtää miten sanallinen argumentointi, järjen itsenäinen käyttö, ehkä sen viekkauskin loistaa parhaiten juuri pimeän aikaan. Usko ihmiseen ja siihen, että voimme sittenkin edistyä ja viedä modernin projektia (valistusta) uusissa oloissa kohti parempia vaihtoehtoja, saattaa onnistua. Ja vaikka ei onnistuisikaan, kannattaa yrittää.</p><p>Smithin kirjan etevyys ei kaunokirjallisesti ole niinkään sen rakenteessa tai kielellisessä hienostuneisuudessa. Sen voima on sisällön väkevyydessä. Lähes jokaisella aukeamalla on ajatuskulku jota voi mielessään ihailla, pohtia ja jatkaa. Sen Ali Smith antaa lukijansa tehtäväksi. Tuo tehtävä kannattaa ottaa vastaan.</p><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-58959174843327723812023-10-25T15:54:00.002+03:002023-10-25T15:54:54.723+03:00Walter B. - Kulkija<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEizaJXZzH_xYbacwtHP1hqlfNC9AEQna141abAm-5-Fi3RFaWRE8CtyyWunslFRzcetnrj1nYDLw1D3ZP1KbDfTPNE0wYLI61vHUozB5c_I42auvmJa2vIa_x950Fu00Di7eRzYLY6QbMUUbpOoSw5-NxogS5beb4yD8UHYACUO0rhnTfbiHxFy/s1209/IMG_1394.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1209" data-original-width="864" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEizaJXZzH_xYbacwtHP1hqlfNC9AEQna141abAm-5-Fi3RFaWRE8CtyyWunslFRzcetnrj1nYDLw1D3ZP1KbDfTPNE0wYLI61vHUozB5c_I42auvmJa2vIa_x950Fu00Di7eRzYLY6QbMUUbpOoSw5-NxogS5beb4yD8UHYACUO0rhnTfbiHxFy/s320/IMG_1394.jpeg" width="229" /></a></div>Anna Kortelainen on kirjoittanut kiinnostavan, onnistuneen ja perinteisen hyvin kirjoitetun kirjan "Kulkija". Päähenkilön esikuvana on vapaan sivistyneistön ikoni Walter Benjamin, jota Kortelainen kutsuu läpi kirjan Walter B:ksi. Näin hän vieraannuttaa romaanihahmon piirun verran oikeasta henkilöstä ja pitää hänet myös hieman etäällä lukijasta. Tarina on uskottava. Kertomus myös purkaa Walter Benjaminin yllä leimuavaa auraa legendaarisen autonomisena ja vapaana leijuvana intellektuellina. Benjaminin teki kyseisen matkan 1930-luvun alussa Norjan kautta Suomeen, Kilpisjärvelle ja sieltä takaisin etelään, Helsinkiin sekä lopuksi Ariadne -laivalla Sopottiin. Matkaa ja sen merkitystä Benjaminin ajatteluun ei Kortelaisen mukaan ole tähän menessä tieteellisesti tutkittu ja siksi tämä taiteellinen luotaus on oiva lisä Benjamin-kirjallisuuteen.<p></p><p>Kirjan Walter B:n pohdinnoissa rinnastuu vaeltavan juutalaisen ja saamelaisten paimentolaisuus, juutalaisvainot Saksassa ja saamelaisten tuominen näyttelyesineinä saksalaisten ihmeteltäväksi Berlinin eläintarhaan. Samalla Kortelainen kuljettaa tarinaa Walter B:n rakkaudesta ja kaipuusta Asjaan (Asja Lãcis) , latvialaiseen vallankumoukselliseen, jonka kanssa hän on viettänyt Caprilla ikimuistettavan kesän aiemmin. Caprin maisemat, kansan ja turistien tavat rinnastuvat tulivuorineen Lapin tuntureihin, saamelaisiin ja kansatieteellisiin tutkimuksiin, joihin Walter B. törmää matkallaan tavatessaan muiden muassa Samuli ja Jenny Paulaharjun. Heidän kauttaan Walter B. tutustuu myös lapualaisuuteen ja Lapuan liikkeen tekemisiin ja pääseen vertamaan 1920- ja 1930-lukuvun alun rotuoppien leviämistä ja vaikutusta niin Suomen kuin Saksan tapahtumiin. </p><p>Kiinnostavasti Walter B:n matka mahdollistaa myös sen tutkimisen miten kertomuksen henkilö suhtautuu itseensä, luontoon, kanssaihmisiin, naisiin, kansanjoukkoihin ja kaupunkien ilmiöihin. Benjaminhan oli urbaanin maailman kulkija, silmä väkijoukossa, ei mikään luonto-ihminen.</p><p>Hieno lisä kirjassa on, että Anna Kortelainen on liittänyt siihen epilogin, jossa kuvaa kertomiensa henkilöiden myöhempiä vaiheita lyhyesti ja avaa tekstinsä lähteitä. Kovin syvällistä kuvaa kirja ei Walter B:stä tai hänen ajattelustaan anna, enemmän välittyy tuuliajolla oleva henkilö, jonka ajatukset, suunnitelmat ja aikeet kirjoittamiseen ovat valtavan paljon suuremmat, kuin mukana kulkevaan salkkuun milloinkaan käsikirjoituksina päätyy. Näinhän se on. Unelmat ovat aina enemmän toteutumattomina kuin toteutuneina.</p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-84537305558298675782023-10-14T11:41:00.001+03:002023-10-14T11:42:03.397+03:00Toni, itsemurhan ongelma ja tervapääskyt<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgBXXNgqVt7hmupGYO6Fneqcl_pFh4x6vlsqBjOEkcKTrOBfkB5tgcHj0U1UbD66wR0Dptg5meH8OfKuKyCysLK_LtiCjwixjL7aWl6flXCSrlfM1uWDfLb1nRp1Ob1cidhd2aXnbl2gsp5khM_JV5nRBY0hJ9hE5JW5DuW_PT0impHvfHutvDK/s1483/IMG_1380.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1483" data-original-width="960" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgBXXNgqVt7hmupGYO6Fneqcl_pFh4x6vlsqBjOEkcKTrOBfkB5tgcHj0U1UbD66wR0Dptg5meH8OfKuKyCysLK_LtiCjwixjL7aWl6flXCSrlfM1uWDfLb1nRp1Ob1cidhd2aXnbl2gsp5khM_JV5nRBY0hJ9hE5JW5DuW_PT0impHvfHutvDK/s320/IMG_1380.jpeg" width="207" /></a></div><br />Aika hämmentävä lukukokemus. Samaistumisen kohteena itselleni Toni, kirjan päähenkilö, on toisaalta helppo, toisaalta mahdoton. Toni on filosofianopettaja, eronnut, hänellä on poika ja ex-vaimo, joka on toimittaja. Toisaalta Toni vieroksuu ja kammoksuu työtään, hänellä on väkivaltaisia fantasioita oppilaitaan kohtaan ja monessa suhteessa hänen käytöksensä, tapansa ja ajatuskulkunsa eivät tunnu itselleni tai itseni kaltaisiksi kuvittelemilleni ihmisille.<p></p><p>Elämään väsynyt Toni päättää kuolla, vuoden kuluttua, tervapääskyjen aikaan. Siihen saakka hän vuodattaa muistioonsa vihaisen ja kyynisen miehen intiimiä tilitystä ja vimmaa. Itsemurhaprojektiin liittyy Atochan terrori-iskussa jalkansa menettänyt Siistikoipi, Tonin ainoa ystävä koiran lisäksi sekä kouluaikainen tyttöystävä ja nyt vain ystävä tai ainakin aluksi "vain ystävä" Águeda. </p><p>Kirjoittaja, Fernando Arambury (s.1959), kutoo Tonin pohdintoihin sopivalla rytmillä Tonin henkilökohtaisen projektin filosofisia perustoja (Albert Camus: Filosofian peruskysymys on elämän merkityksestä, kannattaako elää. Kysymys on itsemurhan oikeutuksesta.), Tonin henkilökohtaisen elämän katastrofeja, EU-Espanjan ja maailmanpolitiikan haasteita sekä nykyelämän ristiriitoja ja kommervenkkejä.</p><p>Itselleni asioiden sofistikoituneempi käsittely olisi kelvannut, mutta toki kirja silloin olisi menettänyt "elämänmakuisuutta" ja viihteellisen virkistävyyden. Hyvä kirja joka tapauksessa.</p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-82535564651639040822023-08-29T09:08:00.005+03:002023-08-29T15:40:34.066+03:00Elämää koronan katveessa<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjX74-NNCJ_2akqGEL-saSLWKb-MsphS3p4YIg5PtLVE0zxAPBB5FNgiOff08PkET9tl-ywBNsvbP9IzEKcjmOScWSuxNV8QPY1ZfQJ80rA6fRPaPItTLB1kRCx1-PonJeG38oG3diieYbzEQrahTFmRn24Qx0njKPBjBNBg6_wUwQIiwrRV7ZY/s4032/APC_0211.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4032" data-original-width="3024" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjX74-NNCJ_2akqGEL-saSLWKb-MsphS3p4YIg5PtLVE0zxAPBB5FNgiOff08PkET9tl-ywBNsvbP9IzEKcjmOScWSuxNV8QPY1ZfQJ80rA6fRPaPItTLB1kRCx1-PonJeG38oG3diieYbzEQrahTFmRn24Qx0njKPBjBNBg6_wUwQIiwrRV7ZY/s320/APC_0211.jpeg" width="240" /></a></div><br />Elizabeth Stroutin romaanihenkilö Lucy Barton siirtyy ex-miehensä kanssa koronaa pakoon New Yorkista Mainen maaseudulle. Paikalliset karsastavat newyorkilaisia tulokkaita, korona uhkaa ja tappaa ihmisiä, Lucyn tyttärillä on vaikeuksia avioliitoissaan ja Lucyn siskokin tulee uskoon kun sekä korona että trumpilaisuus ovat upottamassa liberaalin amerikkalaisen elämänideaalin menneen maailman maankamaraan.<p></p><p><i>On onni, ettei tiedä mikä meitä elämässä odottaa. </i>Tuohon tiivistyy kirjan melankolisen positiivinen henki. Lucy päätyy myös ajattelemaan, että se minkä hän, he ja me koimme korona- karanteenin aikoina, toi esiin aiemman: <i>Me elämme kaikki karanteenissa, kaiken aikaa. Emme vain tiedä sitä.</i></p><p>Stroutilla on erinomainen taito kirjoittaa yksinkertaisesti ja selkeästi. Hän punoo hienolla tavalla henkilöidensä elämän solmukohtia aikamme tapahtumiin, pistää arkisen elämänkeitoksen joukkoon hienoja mausteita ympärillä tapahtuvista muutoksista. Lucy huomaa omassa alemmuudentunteessaan ja epävarmuudessaan samoja piirteitä kuin Trumpin kannattajien pettymyksessä ja katkeruudessa. Hän ymmärtää <i>niitä ihmisiä, jotka menivät Capitolin kukkalalle ja rikkoivat ikkunoita. </i>Mutta pian hän huomaa oman ymmärryksensä loppuvan. <i>Capitolin vallanneet olivat natseja ja rasisteja.</i></p><p>Lucyn pohdinnat ovat hämmentävän helppoja siirtää muutettavat muuttaen Suomeen. Lucy ei käytä sanoja natsi ja rasisti varmaan <i>klasissella</i> tavalla, mutta merkitys on helppo ymmärtää. Monia asioita voi yrittää ymmärtää ja ehkä ymmärtääkin, vaikka ei niitä hyväksyisikään. On ymmärrettävää, että koraanin tai raamatun polttaminen loukkaa monia tai on helppoa kohdistaa vihaa erilaisiin ihmisiin ja muihin elänlajeihin (kissoihin, koiriin, susiin tms.). On ymmärrettävää, että on vaikeaa nähdä, missä rasismin rajat kulkevat ja milloin ns. terve ennakkoluulo on paikallaan. Tapahtumat omassa lähipiirissä kytkeytyvät maailman menoon, mutta mihin raja on vedettävä. Oman kuplan laajuuteen tai karanteenin piiriin voi vaikuttaa. <i>Älä mene hukkaan - </i>näin minuakin on viisaasti neuvottu. Ja hukkaa paetessa, voi karhu tulla vastaan.</p><p>Stroutia on joissain yhteyksissä verrattu Hemingwayhin. Se ei kuitenkaan ole mielestäni kovin osuvaa. Molemmat ovat toki kertojina mestareita. Vaikka Hemingwayn kirjat ovat tasoltaan epätasaisia, niin parhaimmillaan hän on kyllä ylivertainen. Strout on tasaisen varma (ainakin näissä suomennoksissa joita olen lukenut). Hemingway on viiltävän viileä ja traaginen melankolia huokuu ja tihkuu lauseista ja sanoista ja uuttuu lukijan mieleen. Stroutin teksti puolestaan hehkuu lämpöä. Tarkkanäköisyydestään huolimatta Strout myötäelää henkilöidensä kanssa. Teksti ei silti muutu nyyhkytykseksi tai siirapiksi kuten helposti käy. </p><p>Korona-epidemia puhdisti ilmaa ja sen jälkeen taivas on jälleen sinisempi ja kirkkaampi. Emme tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta uutta ja tuntematonta kohti, rohkeasti, on ilo kulkea.</p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-32184814268163221512023-08-19T09:55:00.001+03:002023-08-19T09:55:40.992+03:00Hämmentävä keitos<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgj0zMJBTB0-wyefUOzFVrkPW_60_u4P7z2FhBiei1F_w4gcDwznZGb2qMNLxTsEexuYUoMYktnrCBMEp81A_geBvm5YqZdXf8dCg02-axl9I5dZK1fA3CQeE5e79aNIhDFeQt2MgRFDvB14WllT04W_h5-Lh4ggT67BBRsEL8wfKsL81d2HC2F/s1345/IMG_1362.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgj0zMJBTB0-wyefUOzFVrkPW_60_u4P7z2FhBiei1F_w4gcDwznZGb2qMNLxTsEexuYUoMYktnrCBMEp81A_geBvm5YqZdXf8dCg02-axl9I5dZK1fA3CQeE5e79aNIhDFeQt2MgRFDvB14WllT04W_h5-Lh4ggT67BBRsEL8wfKsL81d2HC2F/w143-h200/IMG_1362.jpeg" width="143" /></a></div>Natasha Lesterin <i>Ranskalainen valokuvaaja</i> on hämmentävä kirja. Luklistalle se valikoitui aiheensa mukaan ja aiheen mukaan kaunokirjallisuuden valinta on aina riski.<p></p><p>Mitä kirja siis käsittelee? Tarina pohjautuu väljästi amerikkalaisen valokuvaaja <i>Lee Miller</i>in elämään. Juuri tämä sai tarttumaan kirjaan. Olen nähnyt Millerin valokuvia Dublinissa James Joyce Centerissä 2014 ja hänestä on kiinnostavia dokumentteja myös Yle Areenan tarjonnassa. Kirjoittaja <i>Natasha Lester </i>on nettitietojen mukaan New York Timesin yksi myydyimmistä kirjoittajista. Lee Miller oli aluksi malli, mutta II maailmansodan kuluessa hänestä tuli yksi keskeisisti sotakuvaajista. Naispuolisten kuvaajien asema sodan pyörteissä ei ollut helppo. On siis tärkeää ja kiinnostavaa nostaa heidän työnsä esiin ja kirjoittaa sitä auki niin dokumentaarisessa kuin fiktiivisissäkin tarinoissa.</p><table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: right;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjepTABM7Sc3Z0e0AY1z7DpqtmVCOuuoxUaggDsYo0rFvi9l5HwqbY4AvN4ICMvizQj2CYElo-Y8TyRd5RVHOYDaIbv0UfYr649D7C2l9PxCnVT3RsK3a1Eb9m7irMXVx53J1yw323RTfprK6Qh4VLlNcb_DyKGPkAgdq6TsLKl_t8xCKRBSuNh/s1500/_DSF3064.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="1000" data-original-width="1500" height="213" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjepTABM7Sc3Z0e0AY1z7DpqtmVCOuuoxUaggDsYo0rFvi9l5HwqbY4AvN4ICMvizQj2CYElo-Y8TyRd5RVHOYDaIbv0UfYr649D7C2l9PxCnVT3RsK3a1Eb9m7irMXVx53J1yw323RTfprK6Qh4VLlNcb_DyKGPkAgdq6TsLKl_t8xCKRBSuNh/s320/_DSF3064.jpg" width="320" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Lee Millerin valokuvanäyttely, Dublin 2014</td></tr></tbody></table><p>Natasha Lesterin feministinen tavoite on sinällään kunnioitettava. Hän on nähnyt paljon vaivaa ja kaivanut monista lähteistä tietoa sodan kulusta ja valokuvaajien asemasta eri vaiheissa. Mukaan on punottu silloin toimineiden oikeiden ihmisten lausuntoja ja kuvailtu todellisia tapahtumia. Itse juoni on kuitenkin fiktiivinen ja kirjan päähenkilökin on nimeltään <i>Jessica May. </i> Lester kuvaa sodan karuutta paikoin varsin onnistuneesti. Yhdysvaltojen toimet Euroopassa Saksan kukistamisessa ovat paljon kuvattuja. Hyvät ja pahat ovat vastakkain ja Lesterin ansioihin kuuluu, että hän ei asettele henkilöitään yksioikoisesti akselille amerikkalaiset hyviä, saksalaiset (natsit) pahoja. Lester tuo esiin sen, miten sekä saksalaiset että amerikkalaiset sotilaat tekivät raskaita sotarikoksia - tappoivat siviilejä sekä käyttivät hyväksi ja raiskasivat naisia. Samalla Lester sortuu toiseen mustavalkoisuuteen: miehet ovat joko raakalaisia (enemmistö) tai yksittäisiä hyvännäköisiä sankareita, naiset puolestaan ovat pääasiassa juonittelevia syöjättäriä lukuunottamatta muutamia reiluja, jotka pärjäävät miesten maailmassa, joko käyttämällä reipasta miesmäistä kieltä ja oikeuksistaan kiinni pitäen tai tarpeen tullen ja silloin tällöin käyttäen "naisellisia avujaan".</p><p><i>Ranskalaisen valokuvaan</i> keskeinen heikkous on ihmiskuvassa ja kielellisessä kömpelyydessä. Stereotypiat jylläävät. Miehet ovat joko raiskaajia tai ylivertaisen taitavia, helliä ja komeita rakastajia. Naiset ovat kauniita, mutta petollisia. Juonen käänteet ovat melodraamaattisia ja saippuasarjoista tuttuja. Kuka saa kenetkin ja missä vaiheessa. On tietysti virkistävää, että naiset haluavat tässä kirjassa komeat ja urheat miehen sänkyyn äkkiä ja nopeasti, kun taas miehet jarruttelevat ja viipyilevät ennen kuin vievät daaminsa uskomattomaan hurmokseen. Rakkaus ja seksi on ylivertaista, juuri sen ja vain sen oikean kanssa. Avioliitto vain taloudellinen liittymä. Eli lyhyesti ilman keskeistä aihettaan -sotaa ja miesten ja naisten asemaa erityisoloissa - kirja on ällöttävää soopaa.</p><p>Monesti aioin jo jättää kirjan kesken, mutta aiheen tärkeys piti mukanaan. Harmi, että hyvä teema ei saanut ansaitsemaansa taitavaa kirjoittajaa tekijäkseen. Lee Millerin tuotantoon ja elämään perustuvaa aineistoa on onneksi tulossa, muun muassa Ellen Kurasin <i>Lee</i> niminen elokuvat on tulossa ensi-iltaan 6.12.2023.</p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><br /> <p></p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-12951682970647458832023-08-10T08:35:00.003+03:002023-08-10T08:35:58.110+03:00Makeannälkä<div class="separator"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgIbRU1iohS--CqYmfE5303772lt4gAaRRLVJot7s4SGm1DRkaDuqUVWaRtF47XZx7Qph9CmxvUcMTUI9hNbbfPrQNkjvhbwa33BIPTHcq0pvtzBi6u9fA0d8tq3Mm3_qokelquFn1aQg6K2uyN07pyn2mYdPdj0O7vWfBfJq2_s3tQcC6HRE3v/s1554/IMG_1356.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="313" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgIbRU1iohS--CqYmfE5303772lt4gAaRRLVJot7s4SGm1DRkaDuqUVWaRtF47XZx7Qph9CmxvUcMTUI9hNbbfPrQNkjvhbwa33BIPTHcq0pvtzBi6u9fA0d8tq3Mm3_qokelquFn1aQg6K2uyN07pyn2mYdPdj0O7vWfBfJq2_s3tQcC6HRE3v/w193-h313/IMG_1356.jpeg" width="193" /></a></div><blockquote style="border: none; margin: 0 0 0 40px; padding: 0px;"><blockquote style="border: none; margin: 0 0 0 40px; padding: 0px;"><blockquote style="border: none; margin: 0 0 0 40px; padding: 0px;"><blockquote style="border: none; margin: 0 0 0 40px; padding: 0px;"><blockquote style="border: medium; margin: 0px 0px 0px 40px; padding: 0px; text-align: left;">Ei ehkä paras Ian McEwan, mutta erinomainen, tämäkin.</blockquote></blockquote></blockquote></blockquote></blockquote><p> Kirjan päähenkilö nuori kaunis nainen, Serena Frome, palkkautuu Iso-Britannian tiedustelupalveluun, värvää petoksella kirjailija Tom Haleyn mukaan peitenimellä Makeannälkä organisoituun projektiin, rakastuu kohdehenkilöönsä, eikä siitä hyvää seuraa.</p><br />Eletään 1970-luvun alkua saarivaltiossa, joka kipuilee tuolloinkin suhteestaan Manner-Eurooppaan. Kulttuuriväkeäkin haalitaan mukaan kylmän sodan hankkeisiin monin eri tavoin, virallisilla apurahoilla ja myös ohjaamalla rahaa sopiviksi katsotuille antikommunistisille kirjailijoille. McEwan onnistuu kirjassaan luomaan elävän kuvan ajasta, jossa hänen fiktiivinen tarinansa lomittuu todellisiin historian käänteisiin. Viittauksia historian käänteisiin, oikeisiin kirjailijoihin ja poliitikkoihin on runsaasti. Tuloksena on kirjoittamisen, elämän ja historian yhteenpunoutumisen kirjava ja värikäs kudelma.<br /><br />Lukijaa viedään päähenkilöiden myötä, eikä yllättävältä loppukäänteeltä vältytä nytkään.<br /><br />Ian McEwanin Makeannälkä (ap. 2012) tuo juoneltaan mieleen Olli Jalosen <a href="https://taikavuori.blogspot.com/2022/10/kuulun-vuoden-1954-kohorttiin-ja.html">Stalker-kirjan (2022)</a>. Molemmissa on samankaltainen perusidea. Siinä missä Jalonen on melko tosikkomainen kertoja, McEwan onnistuu viihdyttämään lukijaa joustavilla juonenkäänteillä. Ajankuvina mokolemmat ovat kyllä taitavia. Sateinen Lontoo ja 1970-luvun Britannia on harmaa, mutta McEwan kertoo siitä värikkäästi.<br /><br /> Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-24873562071912109442023-08-09T08:15:00.001+03:002023-08-09T08:15:58.793+03:00Halun filosofiaa<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEimnhWcb0IPOSgzCZ4yD_XqfF-P-iTdiyS-wvTE67BW3c5SRicjYwb_A3ltq_CZ5Mgn9Ynhn9MbmQBCjt6VzRyhi0BBjGNgPmV_wEbJLtIPS9E9vD80-D7L2yECZysyscdzTIRqIKTsPibYtOD0qKQeMFC7oTyl1sBFguYfXCyJrA2FnUYqBBjW/s1407/IMG_1355.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1407" data-original-width="958" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEimnhWcb0IPOSgzCZ4yD_XqfF-P-iTdiyS-wvTE67BW3c5SRicjYwb_A3ltq_CZ5Mgn9Ynhn9MbmQBCjt6VzRyhi0BBjGNgPmV_wEbJLtIPS9E9vD80-D7L2yECZysyscdzTIRqIKTsPibYtOD0qKQeMFC7oTyl1sBFguYfXCyJrA2FnUYqBBjW/s320/IMG_1355.jpeg" width="218" /></a></div><br /><p></p><p>Timo Airaksisen kirjoittama <i>Halun vallassa. Onnellisuutta etsimässä </i>on suhteellisen helppoa ja viihdyttävää luettavaa. Se ei tee lukijaansa onnellisemmaksi, mutta toimii virikkeenä pohtiessamme nykyisten, etenkin varakkaiden länsimaiden, halutalouden toimintaa ja omia valintojamme sen puitteissa.</p><p>Airaksisen käsitteistöstä mieleen jäi erityisesti <b>halukertomus</b>. Halukertomuksen avulla oikeutamme omat halumme. Tarvitsen uuden auton, koska vanha on niin saastuttava. En kuitenkaan ole perusteellisesti tutkinut, onko todella näin esimerkiksi sen suhteen, millainen elinkaari tuotteella on. En siis oikeasti <i>tarvitse</i> uutta autoa vaan perustelen <b>haluni</b> sen avulla. Airaksinen eritteleekin kiinnostavasti halun ja tarpeen eroja sekä tekee kiinnostavia vertailuja halun ja tarpeen käsitteen erilaisille käyttötavoille yksilöllisen valinnan retoriikassa ja poliittisessa päätöksenteossa eri yhteiskunnissa, pääasiassa vertailemalla Yhdysvaltojen ja pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tapaa hahmottaa tarpeita ja haluja. Usein haluja perustellaan tarpeilla, vaikka varmaan useimmat meistä kuluttajina ovat huomanneet halujen tulevan ja menevän, vaikka tarpeet säilyvät ennallaan.</p><p>Filosofisesti Airaksinen ei tässä teoksessa kaiva kovin syvälle omaa metafysiikkaansa, jossa maailmat vaihtuvat kuin takki käyttäjänsä päällä. On toki helppo ymmärtää, miten maailma on toinen, kun vaihdan takin toiseen. On myös kiinnostava ajatella, että ihminen ei etsi niinkään itseään, vaan haluaa päästä eroon (vanhasta) itsestään muuttammalla itseään niin ulkoisesti (esimerkiksi ottamalla tatuointeja tai turvautumalla plastiikkakirurgiaan) tai lukemalla sivistävää kirjallisuutta. Kyse on kuitenki enemmän retoriikasta kuin maailman muuttumisesta tai muuttamisesta. Maailman ja maailmojen fundamenttalisuudesta kaipaisi tukevampaa otetta, jotta tarpeet ja halut (sittenkin) kiinnittyisivät muullakin tavoilla halutalouteen kuin vain rajautumalla filosofian piiristä psykologiaan tai yhteiskuntatieteeseen. Mutta tämä ei selvästikkään ole ollut tämän kirjan fokuksessa, ei vaikka haluaisinkin niin olevan.</p><p>Kyse on siis halun vallasta, ei halusta valtaan. Halujen tuolla puolen on kuitenkin niin ylevä kuin ihmisen raadollinen puolikin. Airaksinen siteeraa Nitzscheä jotenkin siihen tapaan, että kupolisissa enkelikuoro laulaa ja kryptassa ulvovat sudet. Myös Timo Airaksinen seikkailee oivasti leppoisan ymmärtäväisenä ihmisten halujen (myös omiensa) rajattomuudessa, mutta pistelee paikoin myös piikikkäästi halujen hulluuksista.</p><p>Virkistävää luettavaa.</p><p><br /></p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-16279063103460955502023-07-31T09:31:00.004+03:002023-07-31T09:35:40.510+03:00Olemmeko kaikki natseja?<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhC6UXDUdey-6gj92VxIStp323ZZZDCznN1EXuzU0gNYtL9vxI8xnz0g9rHibuUiADcPiM583lRUrgwMSuIQLgYuxHGIf5KE_bHdBskWvixVUTg4wdbN9lSrlR5wCT8PcCbl8ajpX0bkQ5WBdINoPUgXKD5WxCN4u6hY6JrF5DsG66n6coPr4Wc/s773/IMG_1354.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="773" data-original-width="579" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhC6UXDUdey-6gj92VxIStp323ZZZDCznN1EXuzU0gNYtL9vxI8xnz0g9rHibuUiADcPiM583lRUrgwMSuIQLgYuxHGIf5KE_bHdBskWvixVUTg4wdbN9lSrlR5wCT8PcCbl8ajpX0bkQ5WBdINoPUgXKD5WxCN4u6hY6JrF5DsG66n6coPr4Wc/s320/IMG_1354.jpeg" width="240" /></a></div><br /><i>Vihassa ja rakkaudessa </i>on voimaa. Isaac Bashevis <b>Singer</b> osaa kertoa tarinaa sujuvan särmikkäästi. Eipä ihme, että kirja herätti ilmestymisaikanaan (1972) närkästystä juutalaisyhteisössä. Entä miten nyt, kun keskustelu juutalaisuudesta, natsien keskitysleireistä, Israelin valtion politiikasta sekä flirttailusta oikeistoradikalismin kanssa ei ota laantuakseen vaan käy kovilla kierroksilla? Saako, pitääkö ja voiko natsismista tai juutalaisuudesta vitsailla ja kertoa komediallisesti?<p></p><p>Yleistä ja yksiselitteistä vastausta tuskin voi antaa ja sekös itsessään on kiusallista. Kyse on kontekstista. Singer, juutalaisyhteisön jäsenenä (?) tekee sen joka tapauksessa tyylikkäästi. Hänen kirjansa newyorkilaistuneet päähenkilöt eivät ole puhtaita pulmusia, heidän traaginen taustansa ei oikeuta heidän toimintaansa vaikkakin antaa sille uskottavan perustan. </p><p>Ironisesti yksi kirjan henkilöistä vertaa kylmässä amerikkalaisasunnossa palellessaan oloja keskitysleiriin. Siellä oli paremmin, koska oli edes toivo paremmasta. </p><p>Kirjan keskushenkilö, puolanjuutalainen Herman Broder on menettänyt vaimonsa ja lapsensa natsivallan aikana. Hän on paennut Yhdysvaltoihin ja mennyt naimisiin entisen palvelijansa, Jadwigan kanssa. Hermanilla on myös rakastajatar Masha. Tamara, kuolleeksi luultu vaimo, onkin elossa ja tulee New Yorkiin, samanaikaisesti Jedwiga on ensikertaa raskaana ja rakastajatar Masha ottaa eron omasta puolisostaan ja vaatii Hermania kanssaan naimisiin. Hermannilla on vaativa kolmio- tai oikeastaan neliödraama omalta osaltaan ratkottavana.</p><p>Miten elää juutalaisen perinteen, maallistuneen juutalaisuuden, amerikkalaisuuden, kristinuskon ja historiallisen taakan ristipaineessa? Herman on tuuliajolla vaikkakin monessa mielessä myös onnekas kolmen naisen auttaessa häntä kaikesta huolimatta. Komediallisessa kontekstissa Singer heittää hyvin vakavia väitteitä ihmisestä, niin juutalaisista kuin kaikista muistakin Hermanin äänellä: <i>käyttäytymisessään eläimiä kohtaan kaikki ihmiset ovat natseja. Ihmiset kykenevät kohtelemaan toisia lajeja niin omahyväisen piittaamattomasti, että se kävi esimerkkistä rotuoppien äärimuodosta, periaatteesta jonka mukaan valta antaa oikeuden. </i>(s. 258-259)</p><p>Antaako valta oikeuden? Onko valta oikeassa, jos se vaikka tulee demokratian kautta äänestyksen tuloksena? Voiko "kansan äänen" delegoida puolueille, hallitukselle, presidentille? Seurauksia valinnoista tuleee "kansalle". Herman, Jedwiga, Masha ja jokaisen meistä kantaa taakkaa, mutta olemmeko vastuussa ja kannammeko syyllisyyttä ja vastuuta noista valinnoista? Ja entä sitten? Olemmeko kaikki natseja jos emme ryhdy kasvissyöjiksi ja päättäväisiksi antinatseiksi? Vai onko niin, että kaikissa meissä elää mahdollisuus pahaan, siksi se on huomattava, tunnistettava ja kesytettävä monin keinoin. Antti Eskola totesi aikoinaan pisteliäästi: ihmisiä on tutkittava ikään kuin he olisivat inhimillisiä olentoja. Entäpä jos he ovatkin sitä?</p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-35694037360191943252023-07-27T10:03:00.004+03:002023-07-27T12:45:29.555+03:00Radikaalin humanismin lupaus<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhRdQLuHpT6HKU8CPEdz5zafAbRPoXiHh5nIo7yalKo1Cc7p6yXhgzHbBwVZDUNcNGjz1d6UvKFsG14M6-l0zIMnMLM-lTZvTonSbnBNFlfFS1fwlwJKa-4reb0GJa7U7EraiXXwunhQ0yA9qhvajnY8_uLU0_yrCdjKKsrfHVHcIccIpARxVqO/s3927/APC_0182.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="3927" data-original-width="2945" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhRdQLuHpT6HKU8CPEdz5zafAbRPoXiHh5nIo7yalKo1Cc7p6yXhgzHbBwVZDUNcNGjz1d6UvKFsG14M6-l0zIMnMLM-lTZvTonSbnBNFlfFS1fwlwJKa-4reb0GJa7U7EraiXXwunhQ0yA9qhvajnY8_uLU0_yrCdjKKsrfHVHcIccIpARxVqO/s320/APC_0182.jpeg" width="240" /></a></div><br /> Humanistinen ihmiskäsitys on koetuksella. Ukrainan siirtymä länsiliittoutuneisiin ja Venäjän hyökkäys maahan toisaalla ja samalla äärioikeiston nousu niin länsieuroopassa kuin Suomessa pakottavat muotoilemaan omia käsityksiä joko uusiksi tai ratkaisemaan, miten vanhat käsitykset soveltavat nykyiseen tilanteeseen. Joskus uudet analyysit onnistuvat, joskus mennään pieleen. Janne Saarikiven 25.7.2023 julkaisema HS:n kolumni "Purraan mustaan säkkiä ja ehtoolisleipää" on saanut viimepäivinä ansaittua kritiikkiä. Tasapainoilu, jossa äärilaidat torjutaan ja ajatellaan kultaisen keskitien aina löytyvän jostain sopivasta kohtaa katsantojen janaa ei toimi silloin, kun on selkeästi torjuttava virheellinen tai vaarallinen vaihtoehto. Itsekriittinen on oltava ja malka on on otettava ensin omasta silmästä, toki. Ennen Ukrainan sotaa vältin ottamasta kantaa Ukraina - Venäjä - Nato -kysymykseen, koska ei ollut mielestäni perusteltua asettua suinpäin Naton puolelle kiistassa, jossa vaihtoehtona oli sodan syttyminen. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ei kuitenkaan ollut eikä ole oikeutettu, vaikka Ukrainan omat valinnat johtivat osaltaan syntyneeseen konfliktiin, jossa Nato ja sen liittolaisjäsenet toimivat neuvonantajina. Olinko siis väärässä tuolloin? En mielestäni ollut, vaikka nyt tarkasteltuna olenkin ( vrt. Aristoteleen klassikkokysymys: onko huominen meritaistelu tosi jo tänään?).<p></p><p>Jarno Hietalahden & Mika Pekkolan <i>Terapiaa mielipuoliselle maailmalle - Erich Fromm ja radikaalin humanismin lupaus</i> (Vastapaino, Tampere 2019) antaa hyviä aineksia myös ylläolevien ongelmien tarkasteluun, joskaan ei välttämättä ratkaise äärilaitojen ja vastakkaisuuksien ongelmaa ajassa ja historiallisessa muutoksessa. Kirja ei ole erityisen vetävästi kirjoitettu, mutta lainaan siitä pitkähkön katkelman, koska koen, että siinä on yksilöllisen ajattelun kannalta keskeisiä aineksia, joiden avulla voi murtaa individualistisen häkin ja vapautua muukalaisvihan, rasismin, etnonationalismin ja nationalismin kuristusotteesta. Otteen jonka vangiksi olemme ajautumassa. Vähä vähältä ja joskus aika reippaastikin olemme siirtyneet aikaan, jolloin koemme elävämme tai ainakin itse koen eläväni entistä vieraammassa maassa ja maailmassa, muukalaisena muukalaisten maassa. Sivullisuus on jo aiemmin tuttua, mutta muukalaisuus kulttuurissa, johon on syntynyt ja elänyt jo aika pitkään! Samalla yritän muistaa aristokraatti-anarkisti Nietzschen varoituksen: vastustaessasi hirviötä, sinusta tulee helposti hirviö. Toisaalta Jeesus kehotti kääntämään toisenkin posken, mutta osasi käyttää ruoskaakin tarvittaessa. Joka tapauksessa on pyrittävä ajattelemaan itse, ei vain etsittävä sopivaa opettajaa, ei Nietzscheä, Jeesusta sen paremmin kuin Frommiakaan (vaikka viimemainittu taitaa olla paras näistä tiennäyttäjänä).</p><p>Mutta nyt siis Erich Frommin opetuksiin Jarno Hietalahden tekstilainauksella:</p><p><i>Humanismin tärkein koetinkivi onkin siinä, kuinka yksilö tai yhteisö suhtautuu muukalaisiin eli siihen, mikä on vierasta. (...) Hän </i>(Erich Fromm - kirj. lisäys) <i>määrittelee muukalaisen ihmiseksi, jolla ei ole valtaa ja joka on erilainen kuin muut hänen ympärillään. Tällainen ihminen ei sovi kitkattomasti kulttuuriseen kuvastoon. (..) meidän on kuitenkin nähtävä pinnallisten erojen - kuten uskomusjärjestelmien ja sukupuolen - taakse ja ymmärrettävä, kuinka jokainen jakaa kaikille yhteisen ihmisyyden perusluonteen.</i></p><p><i>(...)</i></p><p><i>Muukalainen on tunnustettava ihmiseksi, joka ei ole mitään muuta kuin ihminen - eli häntä ei määritellä esimerkiksi tapojen tai ihonvärin perusteella. </i>Tämä <i>vaatii ymmärrystä siitä, että yksilö itsekin on muukalainen muiden silmissä. Kommunistit ovat vieraita talouskasvu-uskovaisille, uskovaiset ateisteille ja humanistiajattelijat diktaattoreille. Emme voi koskaan havainnoissamme tavoittaa ihmistä sinänsä, vaan aina vain ihmisyyden yksilöllisiä ilmenemispiirteitä. </i>(s. 30)</p><p>Vierauden paradoksi on siinä, että olemme kaikki muukalaisia toisillemme ja meidän on löydettävä itsemme vieraana, jotta voimme nähdä toisemme lähimmäisinä erilaisuudesta huolimatta ja juuri sen tähden.</p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-75965393182583486742023-07-19T10:37:00.005+03:002023-08-25T15:20:14.072+03:00Ajatuksen iltarusko<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg65W2PROv3u351DAkwE9SbYmMrquEq5GRfIqScvZjTvdsAc6EWAZs0zywpTwqI6tshuNUdObl5fBTTJtmK7Suqch-WtJBClKOIDwQxsNSgjBv2B0trly-EOhLT8thBkp354Z7PVJL3UJEH4N90k7u_kQ33tDxsiXngCVUOgBG3kQYnrkCOSZ_A/s3360/APC_0163.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="3360" data-original-width="2520" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg65W2PROv3u351DAkwE9SbYmMrquEq5GRfIqScvZjTvdsAc6EWAZs0zywpTwqI6tshuNUdObl5fBTTJtmK7Suqch-WtJBClKOIDwQxsNSgjBv2B0trly-EOhLT8thBkp354Z7PVJL3UJEH4N90k7u_kQ33tDxsiXngCVUOgBG3kQYnrkCOSZ_A/s320/APC_0163.jpeg" width="240" /></a></div>Sue Prideauxin Niezsche-elämäkertaa <i>En ole ihminen, olen dynamiittia </i>on ylistetty monin sanoin ja hyvin perustein. Kirja on tasapainoinen, hyvin kirjoitettu, helppolukuinen ja kuitenkin myös valottaa Friedrich Nietzschen ajattelua ja sen historiallista kontekstia kiitettävän huolellisesti. Filosofianhistoriallisesti tekstiä ei ole rasitettu liikaa. Tavoitteena on ollut kuvata Nietzschen elämää, sen vaiheita ja eri puolia sekä sen vaikutusta ajattelijan tuotantoon. Samalla oioitaan edelleen eläviä virheellisiä ja yksipuolisia tulkintoja Nietzschen filosofiasta.<p></p><p>Jokusia Nietzschen elämäkertateoksia ja viittauksia Nietzscheen on tullut luetuksi aiemmin Nietzschen omien teosten lisäksi. Prideaux onnistuu tuomaan uutta tietoa ja näkemystä sekä auttaa kokoamaan aiempia palasia yhteen. Hän syventää tarinaa siitä, miten Nietzschen sisko Elisabeth onnistui vääristämään ja kaappaamaan Nietzschen ajattelun nationalismin ja natsisimin palvelukseen ja osoittaa vakuuttavasti, että Friedrich Nietzsche vastusti saksalaista nationalismia ja nationalismia yleensä, ei antanut tukea sisarensa rasistisille ajatuksille ja hankkeille ja individualistina suhtautui vihamielisesti kaikkiin massaliikkeisiin.</p><p>Mistä Nietzschen ajattelussa sitten oli kysymys? Tiivistetysti voi ajatella, että se oli ajatuksen iltaruskoa aikana, jolloin aristokraattinen ja kristillis-feodaalinen yhteiskunta oli maallistunut ja kääntynyt kohti teollista, kapitalistista massayhteiskuntaa. Jumala kuoli, kirkon uskonnollinen arvovalta rapistui ja siihenastisen moraalin perusta romahti. Mitä siis tilalle? Nietzschen radikaali aristokraattinen, yksilökeskeinen ja anarkistinen kaikkien arvojen uudelleenarviointi ja nurinpäinkääntäminen oli yksi vaihtoehto tiellä modernia ja postmodernia ajattelua, jossa kaikki on sallittua ja ihmisen ja ihmisten yhdessä tulee asettaa omalle elolleen moraaliset ja yhteiskunnalliset puitteet. Orjamoraalista on irrottauduttava leijonan voimalla ja sen tehtyään leikki voi alkaa. Ihminen voi sanoa kyllä maailmalle sellaisena kuin se on ja tanssia tähtien kanssa.</p><p>Prideauxin kirja monipuolistaa aiempaa käsitystäni Nietzschen suhteesta lähipiiriinsä. Hänelle läheiset naiset - äiti, sisar, täti sekä ystävät ja rakkauden kohteet Cosima Wagner ja Lou Salome - eivät ole karikatyyreja, jotka eri tavoin rajoittavat tai raastavat Nietzschen hulluuteen, vaan he ovat itsenäisiä toimijoita, jotka omilla toimillaan vetävät Nietzschen ristiriitojen raastamaa ajattelua, elämää ja käytännön ratkaisuja eri tavoin ja eri suuntiin. Suhde miespuolisiin ystäviin ja erityisesti Nietzshen ihailun kohteeseen ja isähahmoon Richard Wagneriin saa myös yksityiskohtaisen kuvauksen.</p><p>Loppuun Prideaux on koonnut omia lempisitaattejaan Nietzschen aforismeista. Oma suosikkini ei ole mukana, joten liitän sen tähän:</p><p><span style="text-align: justify; text-indent: 16px;"><i>Drei Verwandlungen nenne ich euch des Geistes: wie der Geist zum Kamele wird, und zum Löwen das Kamel, und zum Kinde zuletzt der Löwe. </i>(Also Sprach Zarathustra)</span></p><p>( Kerron teille kolme hengen muutosta: kuinka hengestä tulee kameli, kamelista leijona ja lopuksi leijonasta lapsi.) </p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-86731400144303627982023-07-07T09:20:00.001+03:002023-07-11T12:25:34.829+03:00Torakat hallituspuuhissa<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh-xsnBqEX7Q2ETxqTUS1cwIBFWr4xIv6rr_Qikj0GvAtZaWiwXjqgElhSxsWoey9LE6eFW35mHyET-1DkwuNGHqaPBZr4RLvgQ5PQKSgBbqKgkSU3wt8rgPu2Zf5nmkuQMigjutZQDvSSDUQ46tvrySsWZgH8pCPxJKgqdZNhxehKVGHGm3kCQ/s1888/IMG_1338.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1888" data-original-width="1169" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh-xsnBqEX7Q2ETxqTUS1cwIBFWr4xIv6rr_Qikj0GvAtZaWiwXjqgElhSxsWoey9LE6eFW35mHyET-1DkwuNGHqaPBZr4RLvgQ5PQKSgBbqKgkSU3wt8rgPu2Zf5nmkuQMigjutZQDvSSDUQ46tvrySsWZgH8pCPxJKgqdZNhxehKVGHGm3kCQ/s320/IMG_1338.jpeg" width="198" /></a></div><br />Ian McEwan taitaa satiirin. Näin Petteri Orpon hallituksen alkuviikkoja seuratessa on aika riemastuttavaa lukea 2019 ilmestynyttä fiktiota brittihallituksen touhusta ja tohinasta. Ian McEwan kuvailee herkullisesti ihmisen muodon saaneiden torakoiden pyrkimystä kääntää kaikki päälaelleen. <b>Reversalismiksi</b> kutsuttu hanke pyrkii kääntämään talouden rahavirran päinvastaiseksi. Työssäkäynnistä pitää maksaa, kaupassa ostaessa saa rahaa. Näin Britannia irrottautuu maailmantaloudesta omaksi saarekkeekseen ja alkaa uusi kukoistuksen kausi. Rinnastusta viimevuosien politiikan EU-brexitiin ei liene vaikea nähdä.<p></p><p>Ja kun pimeyden asujamistosta nyt puhutaan, niin on korostettava, että Petteri Orpon nykyhallituksen jäsenet eivät liene ihmismuodon ottaneita torakoita tai muitakaan eläimiä, vaikka toimet kovasti muistuttavat brittivirkaveljien toilailua Ian McEwanin kirjassa. Vakavasta asiasta on kysymys niin brittien kuin nykysuomalaisten kannalta. Pyrkimys kääntää kaikki nurin on ajatuskokeena hauskaa, vaikka todellisuudessa tapahtuvana tragediaa.</p><p>Suorat viittaukset McEwanin kirjalla on Kafkan <i>Muodonmuutokseen</i>. Myös Mihail Bulgagovin <i>Saatana saapuu Moskovaan </i>tulee mieleen. <i>Torakka </i>on kuitenkin suppea ja nokkela pitkähkö kommentaari brittipolitiikan sekoiluun.</p><p>McEwanin <i>Torakka -</i>kirjaa voi kyllä suosittaa. Se auttaa roolittamaan viimevuosien politiikkaa ja huomaamaan kuinka sanonta: <i>he tekeveät sen itse </i>pätee usein pelottavalla tarkuudella. </p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-35171590950493269552023-06-29T07:47:00.002+03:002023-06-29T07:47:38.970+03:00Sovitus<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiz8UuHiJK242lwc6O5QrcQ-h5rkL08XcneUQhlMrrCPyxIiz6fqg8ZT8_2yCyxjfEws64mnAA7E9CfjRzQPx4L_Lx3ogzGRNbyXLxUtrLIgv0v1CJBriBrfED8wIYecWVYhzFXXgj6LeDgd07Ppy2P1xKmbXE6bwHmE8sN9BP2HNUCfyh5oN7c/s1892/IMG_1313.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1892" data-original-width="1169" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiz8UuHiJK242lwc6O5QrcQ-h5rkL08XcneUQhlMrrCPyxIiz6fqg8ZT8_2yCyxjfEws64mnAA7E9CfjRzQPx4L_Lx3ogzGRNbyXLxUtrLIgv0v1CJBriBrfED8wIYecWVYhzFXXgj6LeDgd07Ppy2P1xKmbXE6bwHmE8sN9BP2HNUCfyh5oN7c/s320/IMG_1313.jpeg" width="198" /></a></div>Ian McEwanin <i>Sovitus</i> on taattua McEwania: sujuvasti kerrottua, viihdyttävää, yhteiskunnalliseen ja historialliseen jatkumoon nivoutuvaa sujuvaa kerrontaa ihmisen tekemistä valinnoista ja niden seurauksista sekä kaiken tämän kertomisen menetelmistä kirjailijan työssä.<p></p><p>Tarinan keskiössä on Tallisin perhe ja erityisesti perheen nuorimmainen tytär Briony Tallis. Nuorena tyttönä Brionyn vilkas mielikuvitus ja pyrkimys tarinallistaa ympäristönsä tapahtumat johtaa hänet tarinallisiin tekoihin, joita ei voi myöhemmin muuksi muuttaa. Hieman kasvettuaan Briony yrittää sovittaa tekoaan ja lopulta teosta ja sen sovitusyrityksestä muotoutuu koko tulevan kirjailijan elämänuraa määrittävä juonne. Ajallisesti McEwanin kirja kattaa ajan 1930-luvun sotaa edeltävistä vuosista aina 1990-luvulle. Sotaan valmistuva Englanti, sota ja Dunkirkin taistelut mukaan lukien päähenkilöiden elämät kietoutuvat historian käänteisiin. Keskeinen rakkaustarina on Brionnyn isosiskon Cecilian ja luokkarankingissä alempaa ponnistavan Robinin välillä.</p><p>Tarinan ja tarinallisuuden vaarat ovat vahvasti esillä kerronnassa. Kirjailijalla on mahdollisuus olla jumalan asemassa ja muuntaa tarvittavassa määrin kirjoittamaansa. Oikea elämä asettaa kuitenkin puitteet tarinalle ja kirjallisen tarinan ulkopuolisessa elämässä on oltava kovin huolellinen siitä, minkälaista tarinaa kertoo ja mitä tarinoita on valmis uskomaan.</p><p>McEwan on oiva kertoja virittämään pohdiskelut lukijalle. Kirjoitamme oman elämämme tarinaa sankarina ja pelkurina. Joskus joudumme tai pääsemme katsomaan myös omaa elämäämme sivustakatsojana tai kirjallisesta peilistä. Valitsemme sanamme väärin ja <i>momentum </i>menee ohi. Tai ainakin uskomme, että jos olisimme toimineet toisin, sanoneet toisin, tarina olisi edennyt toiseen suuntaan.</p><p><br /></p><p><br /></p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-19210460.post-49979293102636452872023-06-28T06:59:00.001+03:002023-06-28T13:24:09.996+03:00Jutun loppu<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgrfzJAR9UC9g-x5quuKKz4l5d4UtachRrcKzkJR55Q2CXTXArHaseufZybSPRMGGBVjBUp68mfTTjz4_Bbl3JoweFpGOsRzyofxsrD2Wrk8a_GzNoohAGon91laTm5HRd5nwvggG8g4fFUblHeUzZPyfpS06-KMesRLNjEMNXmzAA8H3caufCO/s640/L1007787.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="640" data-original-width="640" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgrfzJAR9UC9g-x5quuKKz4l5d4UtachRrcKzkJR55Q2CXTXArHaseufZybSPRMGGBVjBUp68mfTTjz4_Bbl3JoweFpGOsRzyofxsrD2Wrk8a_GzNoohAGon91laTm5HRd5nwvggG8g4fFUblHeUzZPyfpS06-KMesRLNjEMNXmzAA8H3caufCO/s320/L1007787.jpg" width="320" /></a></div>Graham Greenen <i>Jutun loppu</i> -kirjassa on kaksi miestä Henry ja Bendrix sekä Bendrixin rakastettu ja Henryn vaimo Sara. Miehet rakastavat Saraa kumpikin omalla tavallaan ja Sarakin heitä, omalla tavallaan hänkin. Mutta rakastaako Sara enemmän Jumalaa ja on uskollinen ensisijaisesti tälle antamille lupauksille, vai kunteleeko hän sydäntään ja ruumistaan, joka sykkii Bendriksille? Onko Sara kunnon katolinen? Vai onko Jumalaa edes olemassa? Voiko Jumalan kanssa käydä kilpasille Saran sielusta ja ruumiista, kysyy puolestaan Bendrix? <p></p><p>Kolmiodraamat ovat kirjojen ja elokuvien kestäviä perusteemoja. Jokaisessa suhteessa on aina enemmän kuin kaksi. Freudin ajattelun arkiversion mukaan ainakin molempien vanhemmat tulevat mukaan. Lasten synnyn myötä myös he vaikuttavat parisuhteen kehkeytymiseen. Mutta joillekin tuo kolmas voi olla itse Isä Jumala tai ainakin haaste, jonka hänen kokee asettavan suhteelle. Ja ilman Jumalaakin joutuu helposti tilanteeseen, jossa toimii tai huomaa toimineensa niin, että armoa ja anteeksiantoa on vaikea kuvitella. Ei itselle, eikä varsinkaan muille pahantekijöille, syntisille.</p><p><i>Jutun loppu</i> on jollain tavalla vanhahtavan oloista pohdintaa ikiaikaisista teemoista. Paikoin se tuntuu kilpailevan kioskikirjallisuuden romanttisten ikuisen rakkauden kaipuun kuvausten kanssa, paikoin se onnistuu aidon oloisesti kuvaamaan sydäntä raastavia ristiriitoja omien halujen, haaveiden ja yhteiskunnan ja yhteisön normien miinakentällä. Miten toimia jos syystä tai toisesta ei saa sydämensä valittua? Ja vielä haastavammin: miten toimia, kun uskoo rakastettunsa kuoleen ja näin ei olekaan. Tai on uskonut, ettei saa vastarakkautta omalle intohimolleen, mutta oleensa väärässä?</p><p>Greenen kirjan vanhahtavuuteen vaikuttaa myös paikoin kömpelö käännös, alkuperäinen <i>The End of Affair </i>ilmestyi 1951. Uusi käännös tekisi kirjalle varmaan oikeutta.</p><p>Juttu alkaa aina jotenkin ja myös päättyy. Kuolema korjaa satonsa, se on varmaa. Meille, joita ei lohduta(?) ajatus tuonpuoleisesta, siinä on kiertämätön loppu. Siihen asti on aina toivoa, ehkä tarina sittenkin jatkuu.</p>Unknownnoreply@blogger.com0