Tuesday, January 26, 2021

Valheiden kautta voittoon


Vaikea sanoa, onko Elena Ferranten Aikuisten valheellinen elämä hänen paras romaaninsa, mutta pidän sitä hyvin onnistuneena. Kirjan tapahtumat asettuvat Napoliin ja italialaisen kaupunkielämän ristiriitojen repimään noidanpataan. Päähenkilö, aikuistumassa oleva 12-vuotias Giovannan kasvaa siinä neljän vuoden aikana tytöstä naiseksi. Lapsuus jää taakse hänen kuullessaan isänsä sanovan häntä rumaksi ja pahaksi ihmiseksi, aivan kuin tätinsä Vittoria. Aikuisten tekopyhä maailma paljastuu vaiheittain, hitaasti ja välillä romahdusmaisesti, kun vanhemmat osoittautuvat monella tapaa erilaisiksi mitä lapsenuskoinen Giovanna oli kuvitellut. Giovanna etsii itseään ja tutkii onko hän sittenkin yhtä paha kuin pahaksi väitetty tätinsä, vai vielä pahempi vai onko täti sittenkin hyvä, mutta katkeroitunut ihminen. Hän likaa ja alentaa itseään, testaa seksuaalista vetovoimaansa, rakentaa ja purkaa suhdettaan itseensä ja kanssaihmisiinsä.

Luokka- ja erityisen selkeästi piirtyvät kulttuuriset ja koulutukselliset erot jakavat Giovannan sukua ja hänen on vaikea asettua siihen muutokseen, jonka koulutus ihmiselle antaa. Vaikka paikka paikoin ihmisuhdevatvonta alkaa jo muuttua ennalta arvattavaksi ja kliseiseksi (jota se usein teini-iässä saattaa ollakin), Ferrante tuo hienosti liikaa korostamatta erilaisten maailmankatsomuksellisten ja käytöstavallisten lähtökohtien eroavuuden. Nuoren Giovannin on ratkaistava oma suhteensa uskontoon, politiikkaan, väkivaltaan, miehen ja naisen suhteeseen, umpimieliseen paikalliseen kiinnittymiseen ja vapaana itsenäisesti ajatelevaan sivistyneistöön.  

Pidin kirjaa ilmaisultaan jopa parempana, kuin Ferranten laajassa Napoli-sarjassa, vaikka yhteiskunnallinen ja historiallinen kuvaus jääkin ohuemmaksi. Teksti on avoimempaa,  raaempaa ja kuvaukset suorempia, kun Napoli-sarjan paikoitellen kioskikirjamaiset kuvaukset. Vaikuttava.








Tuesday, January 19, 2021

M.A.N. Helsinkiin


M.A.Numminen julkaisi muistelmiensa ensimmäisen osan 2020 nimellä Kaukana väijyy ystäviä. Muistelmat I.  Sen innoittamana päätin ensin tutustua muistelmien epäviralliseen 0-osaan, kirjaan Helsinkiin, jossa Nummisen alter ego Juha Niitty aloittaa sivistyshankkeensa 1960-1964. Muistelmien I osan esipuheessa M.A. viittaa itsekin tähän vuonna 1999 ilmestyneeseen ja nyt uusintapainoksena 2020 ilmestyneeseen romaaniinsa. Juha Niitty on vain hieman tai ei lainkaan peitelty Numminen.

Helsinkiin ei ole kirjallisesti erityisen antoisa, ei ainakaan romaanimuotoisena. Sen tyyli on särmikäs, samalla tavalla omaperäinen ja töksähtelevä kuin Nummisen monet muutkin projektit. Se on kuitenkin hyvin kiinnostavaa ja helppoa luettavaa: päähenkilö Juha opiskelee kansantaloutta, sosiologiaa ja filosfiaa päätyäkseen lopulta sosiolingvistiikkaan. Samalla hän pyrkii tarmokkaasti uuden radikaalin sivistyneitön pariin, avantgarde- taiteen, jazzin, eloktronimusiikin, happeningien ja kaiken modernin taikapiiriin. Nuoret naiset johdattava hänet niihin ja samalla Juha N. tutustuu omaperäisellä tavallaan naisihmisiin, niin psyykisesti kuin lihallisesti.

Teoreettisen opiskelun kiemurat, kirjat, luennot ja yliopiston luennot ovat oudolla tavalla tuttuja, vaikka Niitty opiskeleekin Helsingissä tehden vain yhden ekskursion Tampereelle ja itselle tuttuihin maisemiin, yliopistolle, Rosendahl-hotelliin ja Pyynikin harjulle. Vaikka opiskelu on haastavaa, niin monin verroin haastavampaa on ensiyritykset naisten kanssa. Tämä oli aika hämmentävääkin luettavaa. Eihän se varmaan koskaan aivan helppoa ole, mutta Juha N:llä on kyllä aika teoreettinen, joskin vaikuttavalta tuntuva, tapa lähestyä toista sukupuolta.

Hyvin M.A.Numminen tavoittaa kirjassaan ajan hengen ja samalla osoittaa oman monipuolisuutensa kummuneen jo varhain omaksutusta renessanssi-tyyppisestä sivistysihanteesta; tätä Numminen ei tosin itse totea, vaan kiinnittyy avantgardeen ja moderniin.

Tästä on sujuva siirtyä nyt muistelmien I osaan, joka näyttää olevan suoraa jatkoa romaanille, niin ajallisesti kuin tyylillisestikin.

Friday, January 08, 2021

Margarita

 

Anni Kytömäen Margarita on vaikuttava ja haastava teos. Se on erinomaisesti kirjoitettu, perusteellinen, sujuva, kielellisesti ja sisällöllisestikin kaunis teos. Teksti tuo mieleen Tommi Kinnusen selkeän ja soljuvan kielen. Kytömäki on vielä Kinnustakin monipuolisempi sanastoltaan ja kielen taipuisuudelta. Vertauskuvia on runsaasti ja ihmisen yhteiskuntaa kuvaillaan luonnon, biologian, metsän ja virtaavan joen sanastoin. Kytömäen kirja ei mene kuitenkaan päin honkia, vertaukset eivät ryöpsähtele vuolaina turhaan, tarina pitää lukijan kiinni helteisesti, vaikka kuvauksen kohteena on mieltä kylmäävät asiat: sota, kuolema, oman ruumiin myrkyttävä raskaus, polio, itsetuhoisuus, tunteen kylmyys.

Kirjaa voi lukea monesta kontekstista: kuvauksena sodan jälkeisestä jälleenrakentumisen Suomesta, ihmisen suhteesta luontoon tai yksilön kyvyttömyydestä löytää omaa identiteettiään yhteisön normipaineessa. Ja kaikkea tätä se onkin. Päähenkilöt, helmisimpukka ja aikuistuva Senni, hieroja, raskaana oleva nuori nainen, synnyttäjä, sittemmin poliosairaalan avustaja ja lääkintävoimistelijaopiskelija, luontoon samaistuva helmisimpukoiden pelastaja, äitinsä tytär, isänsä oppeja päässään kuuleva nuori nainen ei tahdo asettua 1950-luvun Suomeen. Hän kokee olevansa helmisimpukan tavoin kova ja herkkä, kuoreensa vetäytyvä ja tuhoon tuomittu (tehometsä)talouden uhri, valtion välineeksi alistuva koneiston osa. 

Kytömäen kirja on siis juuriaan myöten  yhteiskunnallinen ja siihen kiteytyy myös kirjan kipein haaste. Miten Sennin biologis-fysiologinen maailmankatsomus suhteutuu humasmiin ja miksi Kytömäki on typistänyt, rajannut ja sulkenut Sennin maailmankatsomuksen biologis-fysiologiseen kuoreen? Tämä on kirjailijan valinta. Sennille ei anneta kasvun tai vaihtoehdon mahdollisuutta. Kirjan yksi tärkeä sivuhenkilö, pasifistinen Mikko, uhrataan, mutta hänellä ja hänen isällään on poliittinen vaihtoehto - kieltäytyminen olemasta sotakoneiston osa. Myös metsänhoitaja Antti kipuilee työnsä tehokkuusvaatimusten ja luonnonsuojelun välillä, mutta Sennille ei avaudu tietä luonnonsuojeluliikkeeseen, vaikka se on tarjolla, puhumattakaan siitä, että metsäteollisuuden ja talouden poliittisia kytkentöjä avattaisiin edes tuon rakenteen kuorta raolleenkaan avaten.

Yksilön tasolla kuvaus on ihailtavan tarkkaa ja kaikessa karuudessaan uskottavaa, jopa inhorealistista. Empatia päähenkilöä kohtaan kyllä herää, mutta samalla näitä sekä fyysisten että henkisten haavojen kuvauksia jää pohtimaan. En tiedä miksi sitä kutsua, eräänlaista rakkautta kärsimyksen kuvausta kohtaan? Kirjailija Kytömäki ei anna tässä kirjassa ihmiselle mahdollisuutta muussa mielessä kuin kuoreensa vetäytymisen ja oman lajinsa tuhon yksilöllisenä ratkaisuna: älä jatka sukuasi. Tämän kyllä hyväksyn yksilötasolla, mutta esitetty ajatus ei avaa tarvetta toimia asioiden ratkaisemiseksi. Ahdistus vain kasvaa ja luonnon, yhteiskunnan ja ihmisen itsetuho kiihtyy. 

Margarita vertautuu kyllä jopa Mannin Taikavuoreen, mutta siinä, missä Mann antaa laajan henkilögalleriansa kautta moniäänisen keskustelun ja väittelyn mahdollisuuden Euroopan tulevaisuudesta, Kytömäen Senni ja hänen lähipiirinsä on huutava ääni korvessa. Mann kiipeää korkealle, mutta Kytömäki menee alas, ei kuitenkaan kylpylävieraaksi nautiskelemaan lämpimästä vedestä, kuten Herman Hesse Baden Badeniin, vaan kylmään, virtaavaan ja hyytävän veteen. Sennin ääni kuuluu ja kirjailijan luoma helmisimpukkakin puhuu meille, mutta se on yksinäisen kuiskaus korvessa. Ja metsä vastaa kuin huudetaan, mutta kuiskaus hukkuu huminaan. Vastausta ei löydy kaupungista tai yhteisöistä. Helmi simpukan sisällä jää hioutumatta, vaihtoehtona on vain hidas vetäytyminen ja uppoaminen yhä syvemmälle, kauemmas ja lopulta tuhoutuminen. Senni on kova kuori, jonka sisäiseen maailmaan ei ole tietä kuorta rikkomatta.

Margarita kuvaa aikaamme ajankohtaisesti ja aikalaiskirjana se on hätkähdyttävä hätähuuto ihmisen umpikujasta ja näköalattomuudesta. Luonto on ihmisen vallassa ja sen myötä ihminen luonnon.

Kuitenkin: Ihmiset voivat tehdä ratkaisuja, luonto ei. Ihminen on itsensä ja luonnon toivo. Muuta toivoa ei ole.