Erityisyyden etsintää

 

Anna-Leena Härkönen kirjoittaa muhevasti, sana on hallussa. Päähenkilö Elsa on leskeksi jäänyt kuusikymppinen nainen. Vaikka avioliitto Hannun kanssa on ollut monessa mielessä epätyydyttävä, hänen kuoltuaan Elsa joutuu eksistentiaaliseen kriisiin. Kuka olen, mitä haluan, voinko saada elämältäni vielä jotain?

Herkullisimpia kohtauksia kirjassa on, kun Elsa suuttuu, kun Valtteri, Elsan itselleen palkkaama seksityöläinen, vertaa häntä Putiniin. Putinkin haluaa olla, monien kataistensa diktaattorien tavoin, erityinen. Myös Putin haluaa olla rakastettu, näin uskon, ja myös Elsa haluaa olla erityinen jollekulle.  Elsan rakkaudenkaipuuseen liittyy myös halu hallita ja hän huomaa miten maksettu "rakkaus" vain masentaa. Erityisyyden kaipuu johtaa kaltevalle pinnalle. On vaikea yhtälö hyväksyä itse itsensä ainoalaatuisena yksilönä ja samalla olemattoman pienen osana maailmankaikkeutta. Joka itsensä ylentää, alentaa itsensä. Ja itsensä alentaja ei koe arvoaan. Itsensä ulkopuolelta arvoa etsimällä altistuu pettymykselle, käpertymällä itseensä kuolee pystyyn.

Härkösen kirjan juoni on osaltaan ennakoitavissa, mutta hän onnistuu välttämään pahimmat kliseet tai vähintään liudentamaan ne ironialla. Kirjassa on paljon huumoria ja huonotkin vitsit ("en ole ykinäinen susi vaan yksinäinen kettu") saavat dialogissa kritiikin, olipa aika huono vitsi. Härkösen henkilöt ovat kaikki kielelliseltä kompetenssiltaan reilusti yli keskiarvon. Keskiössä on henkilöiden sisäinen maailma, mutta taustalla pilkahtelee myös, Putin lisäksi, muunkinlainen kavala maailma. Taiteen ja kultuurin asemaakin pohditaan joulupöydässä kiperin sanankääntein.

Ei Härkönen teoksessaan kunderamaiseen syvyyteen yllä, eikä sitä varmaan tavoittelekkaan, mutta pelkää kevyttä viihdettäkään hän ei tarjoile. Ei tästä, ainakaan helposti, hyvää elokuvaakaan rakentaisi, mutta viihdyttäviä jaksoja elämäntapasarjaan. Kysymys elämänpiirimme rajoista, mikä on sallittua ja mitä voimme odottaa sukulaisilta ja ystäviltä, se kanattaa testata Elsan tavoin, jotta arjen kauneus voisi tulla esiin, kaikesta huolimatta. 

Kaksi Annaa

Sattumalta lähestyin kahta Annaa, Kontulaa ja Härköstä. Kumpaakaan en ole tavannut ja tämän kirjallisen tuttavuuden jälkeen olisin melko hauras heitä kohtamaan, molemmat vahvoja, mutta saman aikaisesti haavoitettuja ja haavoittuvia.

Jälkimmäinen Anna tunnetaan kyllä Anna-Leenana, mutta Anna kuitenkin. Kontula, poliitikko, kirjailija ja tutkija, on syntynyt 1977 ja Härkönen, kirjailija, näyttelijä ja julkisuuden henkilö, vuonna 1965.

Molemmat kirjat ovat elämäkertoja tai kuvauksia heidän elämänsä kulusta kirjan toimittajan kokoamana, suodattamana ja tiivistämänä. Maria Petterson on haastatellut Kontulaa ja Katja Kallio Härköstä.

Molemmat ovat onnistuneet kirjoissan varsin hyvin. Kirjat tuovat kohteensa lähelle lukijaa selkeästi ja elävästi kerrottuna, niin lähelle, että huomioni kiinnittyy enemmän kohteisiin kuin tekstiin, ehkä se juuri osoittaa, että tekijät ovat onnistuneet. 

Annoilla on paljon yhteistä. Molemmat ovat ihmisiä, jotka pyrkivät monin keinon vaikuttamaan ympäristöönsä, muihin ihmisiin niin lähellä kuin vähän kauempanakin. Molemmat ovat ongelmia ja haasteita itselleen ja muille. Ja molemmmat ovat naisia, jotka kohtaavt itsensä usein juuri naisina, niin hyvässä kuin pahassa. Leipää ja ruusuja on tarjolla naiseuden kautta, olipa nainen Härkösen herkähkö Taskupainos tai Kontula, raskaan luokan tutkija, aktivisti tai politiikko. Ja heidän itse tarjomansa leipä on usein karvasta, ruusuissa piilee piikki.

Molempien kirjojen lukeminen teki kuitenkin jollain tavoin surullisen olon. Ovatko Annat surullisen hahmon ritarittaria, taistelevat itse luomiaan tuulimyllyjä vastaan, vai pikemminkin paljasrintaisia taistelijoita liehtuttamassa vapauden lippua kuin Delacroixin tunnetussa maalauksessa? Siinä missä Kontula tuntuu jo väsyneen taisteluun, Härkönen on huomannut tulleensa paljolti hyväksikäytetyksi, aina murtumapisteeseen saakka. Katsojat, niin miehet kuin naiset, näkevät rintoja, seksiä, naiseutta, alastomuutta ja naista, eivät ihmistä, vapauttajaa, totuudenkertojaa, näkijää ja tekijää.

Anna Kontula on omaperäinen ja itsenäinen poliittinen toimija. Provokatorisesti hän on määritellyt itsensä kommunistiksi, vaikka, ainakin nykyisellään, jonkinlainen anarkisti lienee osuvampi lokerointi, jos lokerointi on lainkaan tarpeen. Hän on väsymättä, mutta kylläkin väsyen, ajanut työläisten sekä erilaisten vähemmistöjen ja sorrettujen asiaa, ja onnistunut työssään varsin hyvin. Julkisuuskuva on kuitenkin sellainen, että hän saavuttaa kyllä laajahkot joukot, mutta ei välttämättä tavoita valtavirrasta poikkeavilla ajatuksillaan ja teoillaan edes niitä, joiden asialla on. Lähiympäristölleen hän on aivan ilmeisen raskas totuuden torvi, kuten A-L. Härkönenkin.

Anna-Leena Härkönen kirjoitti 17-vuotiaana esikoiskirjainsa Häräntappoase, sen ilmestymisen myötä vuonna 1984 hänestä tuli kestojulkkis kertaheitolla. Useat elokuvaroolit lisäsivät tunnettuutta ja Jouko Turkan runnoman nuoren teatterikoululaisen siirtyminen Helsingistä Tampereelle oli sekin paljon julkisuudessa.  Hämmästyin Häräntappoaseen ilmestymisvuotta, olin tuolloin jo 30-vuotias ja olisin ajoittanut teoksen paljon aikaisemmaksi, omaan nuoruuteen liittyväksi. Taskupainoksen myötä huomasin myös, että lopultakin olen lukenut aika vähän Härkösen kirjoja. Ne joita olen lukenut ovat kyllä olleet hyviä, mutta silti en ole seurannut kirjojen ilmestymistä tai palannut niiden pariin. Taskupainoksessa on human interest -puolen lisäksi erityisen kiinnostavaa se, miten Härkönen kuvaa kirjoittamista työnä, jonka vain kirjailija itse voi tehdä.

Molemmat Annat ovat kirjansa ansainneet. He ovat selvinneet omien demoniensa ja kanssaihmistensä kanssa enemmän tai vähemmän hyvin. Kirjojen kautta he esittäytyvät ihmisinä, eivät ihanteina tai kiiltokuvina. Ihmisinä joiden olemassaolo on lopulta ilo, mutta joita ei ehkä sittenkään tämän paremmin tai läheisemmin haluaisikaan tuntea. Toivottavasti saamme nauttia heidän tuotoksistaan vielä pitkään.

Valomerkki

Anna-Leena Härkösen Valomerkki on sujuva, nopeasti luettavaa, dialogiin perustuvaa kerrontaa. Päähenkilö, viisikymppinen Anita, on kovin kirjan kirjalijana kirjoittajansa oloinen. Kirjassa on joko nimeltä mainiten tai riittävästi tunnusmerkkejä antaen myös muita tunnettuja suomalaisia kultuurijulkisuuksia. Tämä tuo oman tirkistelyekstransa kirjan lukijalle.

Kirja oli kyllä mieleen. Hyvin kirjoitettu. Aihepiiri, sisäpiiriläisyydestään huolimatta, on tuttu myös ei ammatikseen kirjoittavalle. Mielikuva kevyestä, kiinnostavasta ja luovasta kirjoittamisesta on useimmille kirjoittajille vain taiteilijaheeros ajattelun synnyttämä idealisoitu harhakuva. Luomisen prosessi on (myös) tuskaa. Jos ideointi usein on innostavaa, alkuun pääseminen on lähes aina vaikeaa. Jos tekstiä sattuu joskus syntymään intensiivisesti ja ilolla, usein ilo haihtuu muutamassa hetkessä kriittisen luennan jälkeen tai asiattoman (tai asiallisen) kritiikin lannistamana. Puhumattakaan tekstin huolellisesta loppuunsaattamisesta. Kirjoittaminen vie usein mennessään ja tähän prosessiin antautuminen vaatii enemmän rohkeutta kuin mitä tekijällä itsellään on voimia. Kuin koskimelonta vieraissa vesissä tuntemattomien kanssa.

Kirjan päähenkilö Anita ajattelee päivittäin ja lähes jatkuvasti kuolemaa, omaa eutanasiaansa, isänsä kuolemaa tai kuolemaansa kirjailijana. Läheiset, mies, äiti, tytär, ystävät, kollegat ja kustannustoimittajat, markkinointiväki - kaikki ovat toisaalta voimavara, toisaalta raskas taakka. Valintoja on tehtävä, jätettävä taakseen omaa itsetuntoa kalvavat ystävät, suoruuden ja totuuden nimissä puhuvat vähättelevät alistajat. Anita suuntautuu aina eteenpäin. Kohti loppua. Kohti kuolemaa.

Härkösen tekstin suuri ansio on osuva huumori, mustaksikin sitä voi kutsua. Häpeä on kirjailijan käyttövoima, häpeä siitä ettei tyydy olemaan ei-luova, vaan pyrkii kuolemattomaksi oman elämänsä kustannuksella. Kirjan pari viimeistä loppukohtausta ovat yllättäviä toiminnallisuudessaan. Päätös tuntuu jopa keinotekoiselta, joskin se vertautuu etsimättä kirjailijan työprosessin tukahduttavaan pyörteeseen, joka on hukuttaa tekijänsä. Mutta jollakin ihmeen kaupalla kirjailija selviää ja aloittaa taas alusta.

Valomerkki tavoittaa ihmisenä olemisen peruskysymyksiä, vaikka onkin hukkua ensimmäisen maailman pintakuohuihin. Se ei ehkä ole suurta romaanin taidetta, ei varmaan Härkösen paras, mutta oikein hyvä kuitenkin. Kirjojen arvottaminen on julmaa - oikein hyvä- se ei riitä fiktiiviselle Anitalle, tuskin Anna-Leena Härkösellekään. Lukija on kannibaali ja raatokärpänen. Kirjailija tulee toimeen ilman lukijaakin, mutta kirja ei. Ihminen kirjailijana on yksi meistä. Jos kirjailija ja ihminen tarkennetaan yhdeksi ja samaksi, kaikki muu samenee. Kirjat syntyvät tästä erosta.

JK.

Helsingin Sanomien  Katri Kallionpäältä (HS 14.6.2017)  on mennyt mielestäni ohi kirjan traaginen tai ironinen ulottuvuus: hän varoittaa juonipaljastuksesta: romaanin loppu on onnellinen aina amerikkalaisen elokuvan banaalisuuteen asti. Loppu on banaali ja juuri siksi se ei sovikaan kuvaan. Kirjalija aloittaa taas alusta - Sisyfos jatkaa työssään.