Revolverisydän

 

Uuden löytäminen on hienoa. Dekkarit eivät ole keskeistä lukemistoani. Aikonaan, vuosikymmeniä sitten, luin Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa enemmänkin yleissivistystä täydentävänä, kuin varsinaisesta kiinnostuksesta. Sen jälkeen olen lukenut yhden tai kaksi dekkaria vuodessa, ensin Chandleria ja sittemmin Nesbøn kirjoja, joitakin muitakin, ruotsalaisia ja suomalaisiakin. Nyt Simone Bucholzin myötä taitaa kääntyä uusi sivu. Aloitin  lukemmalla kirjan Mexikoring. Se ei avautunut aivan helpolla. Nyt lukemani Revolverisydän oli helpompi ja vei mukanaan päähenkilö Chastity Rileyn maailmaan. Bucholzin tapa kertoa on kiehtova: tarina etenee sujuvasti kertojan ja kertojien päänsisäisten liikkeiden (ajatusten) maailmasta ulkoiseen sanalliseen dialogiin ja tapahtumien kuvaukseen. Tapahtumapaikkana on Hampuri,  St. Paul ja Reeperbahn.

Syyttäjä Chastity Riley sekä hänen työtoverinsa ja ystävänsä ovat taustoiltaan monikansallinen ja muutoinkin "sekalainen seurakunta". Heidän tutkimansa rikkollisjoukko on myös etnisesti monipuolinen joukko. Kirjan viehätys perustuukin siihen, että niin roistot kuin poliisit ovat monella tavalla rikkinäisiä ihmisiä ja heidän toimissaan kaikuu nykyeuroopplaisen elämänmenon karhea soundi postpunkin ja hevimetallin kovuudella, mutta kuitenkin siinä on sävyjä menneestä maailmasta, film noirin ja 1950-luvun tupakansavuisesta, oluen, viskin ja cooljazzin maailmasta. Italoiskelmäkin revähtää autoradion soittimesta joskus. Sydämessä läikähtää hetkittäin muutakin kuin murha, kosto tai pimeä myrkky.

Kerronnallisesti taitavaa työtä. Bucholzilta on julkaistu useita teoksia. Arvelematta siis seuraavaa kehiin: Revolverisydän on savuaa vielä, kun kaupungin ylle lankeaa Krokotiiliyö .

Pieni vastaanotin

 

Ulla Lenzen romaanin saksankielininen nimi Der Empfänger tiivistää kirjan hyvin. Josef Klein, kirjan keskushenkilö, on vastaanotin, melko heikko sellainen, joka ottaa vastaan viestejä historian eri lähetysasemilta. Saksasta 1930-luvun lopulla New Yorkin Harlemiin muuttanut Josef kuuntelee viestejä Saksasta ja lähiympäristöstään, tulee värvätyksi radioamatöörinä natsien sanomia välittäväksi vakoojaksi, internoidaan Yhdysvalloissa, palaa Saksaan ja pakenee sieltä sodan jälkeen Buenos Airesiin ja sieltä edelleen Costa Ricaan.

Josef ottaa vastaan sanomia, mutta viestien tulkitseminen on hänelle ilmeisen vaikeaa. Hän ei osaa asettua selkeästi millekään puolelle, kaikki hänen elämässään on puolinaista tai vajaata, eikä kukaan oikein kuule tai ymmärrä myöskään hänen sanomaansa. Ja miten voisi, kun hän ei näytä ymmärtävän itsekään itseään.

Ulla Lenzen tarinalla on esikuvansa, kirjoittajan isosetä. Tuore, alunperinkin  vuonna 2020 saksaksi ilmestynyt kirja on yksi lisä natsismin ajan tulkintaa. Aiempaa enemmän on viimeaikaisissa esityksissä noustettu esiin erilaisia "pienempiä" ihmisiä, heitä, jotka eivät ole intohimoisia Hitlerin aatteen kannattajia tai sen sankarillisia vastustajiakaan. Tämä on hyvä, sillä on erehdys demonisoida fasismia ja nationalistisia pyrkimyksiä. Ne eivät ole hirvittäviä demonisuuden vuoksi, vaan siksi, että ovat inhimillisesti ymmärrettäviä. Syytä näiden aatevirtausten tuhotyöstä, terrorismista, vastustajien murskaamisesta, rasismista ja etnisistä puhdistuksista ei voi vierittää diktaattorille, dikatatuurille tai autoritaariselle järjestelmälle. On kannettava huolta siitä, että demokratia on ja on ollut helposti haavoittuva, kykenemätön puolustamaan omaa toimivuuttaan. "Josef Kleinin" on vaikea olla ottamatta vastaan "pahuuden ja vihan viestejä" ja olla välittämättä niitä eteenpäin, jos niitä on runsaasti tarjolla.

Ulla Lenze on kirjoitanut kelpo kirjan. Sen tarina lomittui itsellä hyvin Yle Areenasta katsomani Julia Navarron romaaniin perustuvan sarjan Kerro kuka olen ajatusmaailmaan.  Sarjassa kerrotaan nuoresta Ameliasta, joka ajautuu kommunistien ja brittitiedustelun vakoojaksi Euroopan kuohuessa toisen maailmansodan alla. Lopulta Amelia päätyy lopulta DDR:n byrokratian toimistotöihin ja naimisiin entisen lähes inhimillisen natsiupseerin, aristokraatin ja lääkärin kanssa. 

Monta tarinaa on vielä kertomatta. Jokainen niistä tuo oman lisänsä ihmisen historiaan.

Idän ja Lännen Berliini

Talot ovat minun kallioitani, ihmiset outoja puita, kadut itsepäisiä jokia.  (s. 66)

Nellja Veremej on kirjoittanut hienon ja kiinnostavan romaanin Berliini on idässä (ntamo, Helsinki 2020). Päähenkilö on itäinen osa Berliiniä ihmisineen, Alexanderplatz ja sen lähikadut. Moskovasta Berliiniin muuttanut, miehestään eronnut Lena elää ja asuu tyttärineen ajan murroksessa. Lena etsii identiteettiään post-neuvostoliiton aikaisessa post-DDR:lläisessä venäläis-monikansallisessa yhteisössä. Lenan lähipiirin kautta välittyy muistojen muuntama kuva menneestä Neuvostoliiton aikaisesta ajasta, Lenan vanha äiti asuu edelleen Moskovan lähellä, tytär puolestaan opiskelee ja elää jo uutta "läntistä" aikaa ja avaa näkymän tulevaan. Lena itse on vanhustyöntekijä. Hän ystävystyy asiaakkansa, entisen DDR:ssä menestyksellä lehtimiesuran tehneen, nyt jo kuoleman portteja kolkuttelevan Ulfin kanssa. Lisäsuolansa tarinaan heittävät, pinnallinen lääkäri Roman, joka liehittelee Lenaa, mutta onkin naimisissa omalla tahollaan. 

Ihmiset ovat elävän tuntuisia, erehtyväisiä, väärässäkin olevia. Kirjallisia viittauksia tehdään melko luontevasti niin Sebaldiin, Thomas Manniin kuin Alfred Döbliniinkin, siis länsimaiseen ja saksalaiseen, ei niinkään venäläiseen kirjallisuuteen. Kyseessä ei ole bildungs-roman, maailma muuttuu nopeasti, kirjan ihmiset hitaasti, sopeutuen, eivät maailmaa muuttaen. Ja tässä on juuri kirjan jännite, maailmaa muuttavat ihmiset eivät ole kirjan keskiössä, vain heidän toimintansa muuttaa myös tämän kirjan keskiössä olevien elämää.

Elokuvateatteri Babylon, Rosa-Luxemburg-Straße 23.10.2020

Kirja on helposti ymmärrettävissä, mutta oman kiinnostavuuteensa lukijalle tuottaa, kun tuntee sen kadut ja aukiot, teatterit ja näyttämöt. Satuin paikalle nyt syksyllä 2020, koronoviruksia väistellen, mutta samalla monien muiden tavoin Berliinin runsautta ihastellen.

Näkymä televisiotornille ja Alexsanderplatzille 20.10.2020

Kirja on hieno aikalaiskuvaus ja uudenlainen näkymä Berliiniin. Sitä ei ole syytä verrata esikuviinsa, niiden varjo on liian pitkä ja syvä. Tämä kirja riittää ihan itsessään.

Sanojen jälkeen savuke

Alkusyksyn kirjat  pinoutuvat pöydälle

Günter Grassin kirja Grimmin sanat on ilahduttavaa luettavaa. Grass punoo siinä hienosti saksalaista ja eurooppalaista historiaa, omansa ja eri kansojen, kerronnalliseksi kudokseksi, jossa liikutaan pääasiassa Saksan maaperällä, Leipzigissä, Kasselissa, Göttingenissä ja Berliinissä.

Tiergarten on vehreä, vaikka onkin jo joulukuu (2015).

Berliinissä Grass kävelee yhdessä Grimmin veljesten, Jacobin ja Wilhelmin, kanssa Tiergartenissa. Minulle oli onnellinen sattuma käyskennellä kyseisessä puistossa 2015 joulukuussa. Silloin en vielä tiennyt kuinka keskeinen paikka tuo puisto oli Grassin kirjan keskushahmoille. Tiergartenin käytävillä he pohtivat sanojen syntyä ja kehitystä, erityisesti sakasan sanojen juuria, muunnoksia ja kehkeytymiä.

Kirja on kiinnostava myös käännöksensä vuoksi. Oili Suominen avaa lyhyesti käännöksen historiaa ja vaikeuksia, sitä, miten kirja, joka on mahdoton kääntää, kääntyi kuitenkin suomeksi. Vähän saksaa osaavalle kirja antaa hienoja oivalluksia sanojen sävyistä ja myös lohdutusta siihen, etteivät esimerkiksi saksan artikkelit ole alkuperäispuhujille ja kirjoittajillekaan aina kovin helppoja.

Grosser Tiergarten, Berliini

Grassin tekstin jälkeen oli mukava siirtyä ruotsalaisen Horace Engedahlin lyhyisiin teksteihin Sen jälkeen savuke. Engedahlin aforismit ja vähän pidemmätkin pohdinnat kiertyvä kirjallisuuden ja akuneuden teemoihin. Kantin mukaan inhimillisiä kauneusihanteita vastaa yksilö, jonka ominaispiirteet ovat kaikkien yksilöiden ulkonäön keskiarvo, kirjoittaa Engedahl. Tästä hän päätyy ajatukseen, jonka mukaan, ehkäpä, kirjallisuus on äänille tehty kauneusleikkaus. Pidämme kirjallisuudesta jonka ääni muistuttaa vaivihkaa omaa sisäistä ääntämme, ääntä joka voisi olla omamme. Engedahlin ääni kyllä kiehtoo, ei vihlo kovinkaan, mutta jää paikoin laimeaksi. Engedahl osuu kuitenkin oikeisiin näppäimiin kirjoittaessaan: Yksinäinen susi on tyhmä, me kaikki olemme nähneet sen, eikä juuri auta, vaikka hänellä olisi briljantit aivot.

Hengenheimolaisuutta tunnen myös Horacen toteamukseen: Mitä mieltä siis olen oikeasti? Useimmiten en mitään mieltä. "Olla jotain mieltä" on sosiaalinen riitti, johon alistun, jotta minua ei pidettäisi hölmönä.  Engedahlin teksteistä paistaa oivallus tekemisemme perustasta:  koulupoikamainen pyrkimys tehdä tehtäviä, suorittaa ne hyvin ja saada kiitosta, pätemisen tarve toisten silmissä, vanhempien ja opettajien. Aikuisuutta oikeassa mielessä on kurkottaminen pätemisen tuolle puolen, asioiden tekemistä niiden itsensä vuoksi, odottamatta kiitosta, palkintoa tai edes paheksuntaa.