Vaivan arvoista - kyllä!

Ennakkoluuloisena tartuin Ville-Juhani Sutisen kirjaan Vaivan arvoista - Esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Lehtiarvioista olin saanut kuvan - ja täydelleen väärän - kirjan tyylilajista ja tavoitteesta. Taas kerran osoittautui oikeaksi ajatus, että pitää lukea itse ja tehdä oma arvio, ei luottaa toisen käden lähteisiin.

Sutinen käsittelee kirjassaan poikkeuskirjallisuutta, joka pääasiassa tarkoittaa laajoja, usein rakenteeltaan ja/tai kieleltään monimutkaisia teoksia. Sutisen käsittelemiä teoksia on kolmetoista ja niiden lukeminen vaatii erityistä ponnistelua ja usein edellyttää myös kirjan synnyn yhteiskunnallisen ja kulttuurisen kontekstin ymmärrystä sekä sitä, että kykenee asettamaan tekstin kirjallisuushistorialliseen yhteyteensä. Viittauksia muihin, usein tunnetumpiin teoksiin on myös runsaasti.

Osa teksteistä on joko maineeltaan itsellenikin tuttuja, osaan olen tutustunut, ainakin osittain, mutta suurin osa Sutisen käsittelemistä teoksista on itselleni täysin tuntemattomia ja myös osasta niiden kirjoittajista en ole kuullut. Osaa niistä ei ole suomennettu ja kirjojen alkukielinen lukeminen vaatisikin hyvää tai erinomaista kyseisen kielen hallintaa.

Paras innoituksen lähde Sutisen kirjassa on se tapa, jolla hän käsittelee teoksia ja niiden tekijöitä. Riittävästi, mutta ei liikaa ja hän myös kertoo omasta suhteestaan teoksiin. Kirjallisuutta opiskelleena, kirjoja kirjoittaneena ja kirjoja kääntäneenä hänellä vaikuttaa olevan hyvä perehtyneisyys aiheeseen. Ville-Juhani Sutinen kehittelee teoksesta vaikuttavan sivistyksen puolustuspuheen ja arvostelee "perstuntuma paradigmaksi" kutsumaansa, ajallemme tyypillistä, perustelematonta ja asiantuntijuutta, tietämistä ja tiedettä väheksyvää "keskustelua" ja "kirjallisuutta".

Vaivan arvoista on vaivan arvoinen.

 

2 x Jorge Luis Borges

 

Jorge Luis Borges (1899-1970), argentiinalainen tarinoitsija, ei ole kuka tahansa. Hänen kirjoissaan on aivan omanlaisensa swingi. Omaelämäkerrassaan hän kuvailee lyhyesti kirjallista elämäänsä ja hänen elämänsä onkin sidoksissa kirjoihin, nähtyihin, luettuihin, kirjoitettuihin ja kuviteltuihin. Toisin kuin esimerkiksi Ville-Juhani Sutinen (Vaivan arvoista), Borges korostaa iloa tuottavaa lukukokemusta. Sutiselle kirjan lukemisen, ainakin osan niistä, palkitsevuus syntyy lukemisen vaivannäöästä. Borgesille kirjan tulee tuottaan ensisijaisesti iloa. Kirjan ei tule vaatia ponnistelua, onnen ei tule vaatia ponnistelua. Tämä on myös kriteeri onnistuneelle kirjalle. 

Jos jotain on vaikea lukea, kirjoittaja on epäonnistunut. Sen vuoksi katson, että Joycen kaltainen kirjailija on oleellisesti epäonnistunut, koska hänen lukemisensa vaatii ponnistelua. 

Borgesin mukaan (k)irja luetaan muistamisen vuoksi.

Mutta ei Borgeskaan ole aivan helppo luettava. Erityisesti on suhteellisen haastavaa päästä jyvälle kaikista niistä koukuista, joita hänen tekstissään vilisee. Viittauksia, lainauksia ja kujeita moneen suuntaan. Borges on hyvin lukenut ja sulattanut lukemansa, mutta ei akateemiseen tapaan piittaa kovinkaan paljon tulkinnan kohdallisuudesta tai reflektoi pohdintojaan suhteessa muiden omien aikalaistensa kirjoituksiin.

Nyt hiljattain suomennetussa luentoihin perustuvissa kirjoituksissa Viisi aihetta Borges pohtii, otsikon mukaisesti, viittä aihetta: kirjaa, kuolemattomuutta, Emmanuel Swedenborgia, salapoliisikertomusta ja aikaa. Mikäli aiheita katsoo kokonaisuutena, ne ovat melkoisessa epätasapainossa: aika ja kuolemattomuus painavat tonneittain enemmän kuin kirja, salapoliisikertomus ja Swedenborg. Mutta kaikki tyyni; juuri tässä on Borgesin voima. Hän asettaa elämän moninaiset asiat yhteyteen toistensa kanssa, usein yllättävällä tavalla. Pohdinnat ovat omalla tavallaan viihdyttäviä, syvällisiä ja kokoavat monia keskeisiä teemoja yhteen. Kirja on maailman, ainakin Borgesin maailman, merkittävä fokus. Ajan pohdinnassa on varsin hyvin kerätty teemoja ajan luonteesta kokemuksen paradoksaalisena perustana. 

Mielen labyrinttiin ei tarvitse eksyä, siellä voi kulkea vapautuneesti kuin hyvin järjestyneessä kirjastossa tai sen hämärämmän ja sekavamman varaston viileässä hyväilyssä.

Kirjan tarina

Irene Vallejo kertoo loistavasti kirjan tarinan: Papyrus: kirjan katkeamaton tarina on upea osoitus siitä kuinka hienosti (populaaria) tietokirjallisuutta voidaan kirjoittaa. 

Lainatessani kirjan ajattelin katsovani sen kursorisesti läpi, epäilin jaksaisinko perehtyä yli 600-sivuiseen opukseen yksityiskohdin. Ensimmäiset sivut veivät kuitenkin mukanaan ja tarina vietteli vaihtelemalla menneisyyden, nykyisyyden, yleisen sekä kirjoittajan ja lukijan yksityisyyden maastossa vuolasti Niilin suistosta, Alexandriasta ja Lähi-Idästä aina New Yorkiin, Lontoon museoihin. Hieroglyfit, nuolenpoääkirjoitukset, papayrykset ja savitaulut elävät nykykirjan sivuilla, edeltäjinä, vertaisina ja nykyisyyden mahdollistajina. Omalla tavallaan Vallejo osoittaa, että historiamme on kulkenut Alexandrian kirjaston ideaalista kohti internetin globaalia kirjastoa. Borgesin Baabelin kirjaston inkarnaationa saattaa kuitenkin tulla todeksi vaara, jossa kukaan ei lue. Satunnaisten sivujen uuvuttava ylenpalttisuus tukahduttaa lukemisen ilon. Ihmisen kaikki energia menee etsimiseen ja selvitystyöhön.

Tulevaisuuden utuiset kasvot saattavat peittyä virtuaalilaseihin, korvat kuulokkeisiin ja tuntoaistillekin tarjontaa on tulossa. Runsauden yhteiskunnassa harva asia kuitenkin kuolee kokonaan pois. Kirja lienee yksi vielä pitkää käyttökelpoinen väline esineiden maailmassa. Kirjalla on erityinen taito yhdistää kirjoittajan ja lukijan maailmat aina uudella tavalla uudessa ajassa ja paikassa. 

Vallejon kirja on rohkaiseva myös jatkon kannalta. Taitaville kirjoittajille ja tutkijoille on työsarkaa monissa kirjaan, kirjallisuuteen ja muihin kultuurihistoriallisiin aiheisiin liittyen. Minkälaisille alustoille kirja lopulta tulevaisuudessa päätyy, sitä emme tiedä. Mutta jossain muodossa tarina jatkuu, katkeamatta.