Mukana Ishiguron unessa

Kazuo Ishiguron Surullinen pianisti (ap. 1995, suom. 2019) yllätti ja hämmensi. Luin kirjaa, yli 650-sivuista opusta, alusta, odottaen, milloin oivallan mistä on kysymys. Vielä sadannen sivun kohdalla näin ei tuntunut tapahtuvan ja vähän ennen puoltaväliä aloin pelätä, ettei teos varmaan  avaudu ja lopussa toivoin, että se jää avoimeksi mieltä lannoittamaan. Teksti piti otteessaan tiivistyvästi, mutta ei avautunut, sitoi ympärilleen. Ishiguro onnistuu siinä, missä suurin osa meistä epäonnistuu. Hän ei pelkästää vaikutu omasta ”unestaan”, vaan kertoo vakuuttavasti ja vaikuttavasti lukijalle ajallisesti ja paikallisesti epävakaasta maailmasta, liikaa psykologisoimatta ja samalla sitoo pienin viittauksin tarinan euroopan kulttuurihistoriaan, poliittisiinkin tapahtumiin ja lukijan omaan maailmaan.

Hain apuja kirjan ymmärtämiseen muutamasta kritiikistä ja jopa analyyttisimmista tutkimuksistakin. Niissä kerrottiin, että Ishiguro pyrki näyttämään osaamisensa kriitikoille, verrattiin kirjaa Kafkan Linnaan ja pohdittiin kerronnan epäjatkuvuuksia, toistuvia perhe- ja parisuhdemuotoja. Itselleni tuli mieleen, varsinkin kirjan alkupuolella Haruki Murakami, kirjailija johon olen kyllä Ishiguroa ennenkin verrannut, mutta en niinkään tyylillisesti. Ishiguro on tähän kirjaan mennessä esittäytynyt minulle perinteisempänä kertojana aiemmissa teoksissaan. Muistini mukaan alotin Ishiguron lukemisen mestarillisesta Pitkän päivän ilta (ap. 1989, suom. 1990) ja jatkoin siitä taaksepäin erinomaisiin Silmissä siintävät vuoret (ap.1982, suom. 1984) ja Menneen maailman maalari (ap. 1986, suom. 1988). Vuonna 2002 suomennettiin Me orvot (ap. 2000). Luin sen, mutta se jäi jollain tavalla sekavaksi mielessäni. Ole luonanani aina (ap. 2005 suom. 2011), jonka perusteella on tehty myös Mark Romanekin ohjaama samanniminen erinomainen elokuva vuonna 2010, oli jälleen täysosuma. Yösoittoja ilmestyi suomeksi 2011 (ap. 2009) ja nyt käsillä olevaa teosta edelsi 2016 suomennettu varsin oivallinen Haudattu jättiläinen (ap. 2015)

Surullisen pianistin päähenkilö, kuuluisa ja menestynyt pianisti, herra Ryder, saapuu esitelmöimään ja esiintymään saksalaiseen kaupunkiin. Hän tutustuu kaupungin yhteisölliseen tilanteeseen, tapaa kaupungissa asuvan poikansa Brunon ja vaimonsa (?), keskustelee tapahtuman järjestäjän, hotellin johtaja Hoffmanin perheen ongelmista, sekaantuu juopon ja nyt maineensa palauttamiseen pyrkivän kapellimestari Brodskyn kariutuneen parisuhteen selvittelyyn, kuuntelee kaupungin kantajien ongelmia. Hänellä on oman käsityksensä mukaan jatkuvasti kiire valmistautua puheeseensa ja esitykseensä, mutta toistuvasti hän ajautuu sivupoluille. Aikataulut eivät pidä, matkalla tapaamisiin hän eksyy, ei löydä oikeaa ovea tai unohtaa mennä lupaamiinsa kohtaamisiin, lehdistövastaanottoihin, gallerioiden avajaisiin tai tapaamaan ajallaan poikaansa. Tunnelma on painajaismainen, aikataulut, aika itse ja paikat venyvät ja taipuvat. Painajainen ei kuitenkaan tuo minulle mieleen ensisijaisesti Kafkaa, ennemminkin David Lynchin ja jossain määrin myös Andrei Tarkovskin elokuvat.

Paikoitellen kirja on hauska musta komedia, välillä taas yllättävän suorasukaista  mielenmaiseman syväluotausta.

Herkullisesti kirjan tapahtumat ja kuvaukset alkavat muistuttaa omia aiempia uniani ja kirjan tapahtumat tunkeutuvat ja kertautuvat oman mieleni yöpuolella. Valmistautumista johonkin esitykseen, luentoon, puheeseen. Valmistautumista johonkin josta ei koskaan tule valmista, kaikki menee oudolla tavalla mutkalle, vääristyy. Pyrkimystä ja hyvää tahtoa löytyy, mutta kuitenkin ajaudutaan sivupolulle, epäolennaiseen, muiden vietäväksi.

Kirjan tultua päätökseen olen mielissäni lukukokemuksesta, vaikka se oli haastava tai sen tähden. Jos Pitkän päivän illasta ja Ole luonani aina teoksista on helppo sanoa niiden olevaan mestariteoksia, Surullinen pianisti on sitä myös, mutta eri sarjassa. Ishiguro onnistui siis yllättämään ja näitä yllätyksiä toivoo lisää.

Taisteluni: Toinen kirja

Elävä kivi, uskoakseni.

Knausgårdin  Taisteluni kirjasarjan toinen osa vie mukanaan entistä laveammin Karl Oven maailmaan. Ilon, pelon, hilpeyden ja jopa kauhun tunteet vaihtelevat niin kirjassa kuin lukijassakin. Kolmen lapsen isänä ja perheen arjen pyörityksen kokeneena on kovin helppoa muistella ja verrata omia tuntemuksia. Knausgårdin pään ja ruumiin liikkeet oppii kirjassa tuntemaan tarkemmin kuin yhdenkään muun ihmisen, omaa päätä ja ruumista lukuunottamatta. Ja kun tähän arkipäivän "suttuiseen fasismiin" yhdistää pyrkimyksen kirjallisuuteen, kulttuuriin ja tietynlaiseen puhtauteen, keitto on maukas. Kovin tuttua on vaikkapa seuraavassa tiivistyksessä:

Niissä kysymyksissä jotka eivät liittyneet filosofiaan, kirjallisuuteen ja taiteeseen tai politiikkaan vaan elämään sellaisenaan, minussa ja ympärilläni, en koskaan ajatellut. Minä vain tunsin, ja tunteeni määräsivät teot.

Toisaalta en koe olevani lainkaan samalla tavalla tunneihminen kuin Knausgård ja siksi on aika hienoa myös tunnistaa tunteettomuus tunteeksi: Niin, eipä silti että minusta tuntuisi miltään. Mutta onhan sekin tunne, luulisin. - On se.

Knausgårdin kyky yhdistää pintaa ja syvyyttä, arkea ja arjen ylittävää, on uskomattoman hieno: Se arki, joka painoi meidät maahan kuin jalka tallaa päätä maata vasten, olisi yhtä hyvin voinut nostaa meidät johonkin ilontäyteiseeen. Kaikki riippui silmästä joka näki esimerkiksi veden jota oli kaikkialla Tarkovskin elokuvissa, teki niiden maailmasta eräänlaisen terraarion ja sai kaiken tippumaan ja lirisemään, valumaan ja vuotamaan, ja ihmiset saattoivat poistua kuvasta niin että jäljelle jäivät vain kahvikupit, joita sade hitaasti täytti taustan uhkaavan vihreää kasvustoa vasten, niin, silloin silmä voisi nähdä saman hurjan, eksistentiaalisen syvyyden avautuvan myös arjessa.

Maailman merkityksen näkevä katse on koko ajan mahdollisuus, mutta kykenemättömyys tai voimattomuus, estää usein valitsemasta tuota katsetta.  Merkityskato turhauttaa, alistaa ja murskaa aina siihen asti, että pako vapauteen, kuten kuvittelemme, jää ainoaksi ratkaisuksi. Knausgårdille tuo vapaus on kirjoittamisessa ja juomisessa. Knausgård viihtyy selvästi klassissa kysymyksenasetteluissa paremmin, kuin modernia populaarikulttuuria käsitellessään ja viittaapa hän tässä toisessa osassa myös Thomas Manniin. Ei kylläkään Taikavuoreen vaan Buddenbrookiin.

Knausgård pyrkii pohdinnoisaan ratkaisemaan enten-eller ongelmia ja kas kummaa, päätyy aina joko-tai asetelmasta sekä-että ambivalensseihin. Objektiivisen-subjektiivisen, ulkoisen-sisäisen vastakkainasettelun ylittävä tarinallisuus johtaa valheeseen, introspektiivinen pohdiskelu, oman ja muiden ihmisten katseen kohtaaminen kuvataiteessa tai kirjallisuudessa johtaa psykologismiin ja maailman arvottomuuteen tai arvottomuuden kokemukseen.

Toisen kirjan lukeminen synnytti kyllä mukavaa väreilyä ja pohdittavaa, kuten ensimmäinenkin, joten jatkan kyllä (omaa) ja Knausgårdin Taistelun kuvausta. On sanottu, että teologit ja filosofit yrittävät purjehtia samalla totuuden merellä, vaikkakin eri suuntiin. Tähän joukkoon voi kai lisätä monia kirjailijoita ja taiteilijoita. Taidamme kuitenkin elää intersubjektiivisuuden maailmassa eräänlaisella lautalla joka kelluu pakolaisveneen tavoin kohti kuolemaa tai pelastusta. Naapuriveneistä kuuluu huutoja ja kuiskauksiakin (ainakin tyynellä), ja sumukin peittää näkymän kuin vappuna 2018.

Pyrimme valoon, vaikka pimeään päädymme.  Ennemmin tai myöhemmin.