Nuoren opettajan muistelmat

Teossarjansa IV kirjassa Karl Ove aloittaa työ- ja kirjailijanuraansa. Hän pestautuu Norjan pohjoiseen sijaisopettajaksi 18-vuotiaana, heti lukion päätettyään. Meno jatkuu kuitenkin enemmän teinimeininkinä ainakin kirjan alussa. Samoin kuin edellisessä osassa, vuosikymmentä, siis 80-lukua,  kommentoidaan osuvasti siirtymäkautena. 70-luvun vakavuudesta 90-luvun keveyteen.

Ensimmäiset seksikokemukset, ainakin onnistuneet, antavat odottaa itseään. Karl Ove on turhautunut, menettää muistinsa juopotellessaan, mutta uskoo kirjoittamisensa tuovan tulosta lähitulevaisuudessa. Naiskuvaa vaivaa pahanlaatuinen huora-madonna -tyyppinen splittaus. Tytöt ja nuoret naiset ovat himoittavia ja pantavia tai sitten ihanteellisen rakkauden kohteita, saavuttamattomia. Ja kaiken kukkuraksi pohjoisen pienessä kylässä vaihtoehdot ovat vähissä, omat oppilaat aivan liian nuoria, vaikkakin nuoren opettajan halujen kohteena (etenkin ajatuksissa). Epäonnistumisen pelko, kiintymisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko - tuttuja tuntemuksia: hylkää tai luovu ennen kuin petyt tai tulet hylätyksi. Myötäeläminen on helppoa ja mieli tekisi antaa päähenkilöille muutama kannustava ohje tai neuvo. Ja tuskin lukukokemusta haittaa - seuraa juonipaljastus -että poikuudestaan Karl Ove pääsee sentti sentiltä ja kirjan lopussa opettajan työvuoden päätyttyä lihalliset ilot avautuvat runsaasti Roskilden festivaaleilla. Teltassa tytön kanssa joka ei ole sen paremmin Karl Ove himon kuin ihastuksenkaan erityinen kohde, vain nuori nainen, joka sattuu olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa Karl Ove kannalta.

Tässäkin kirjassa Knausgård onnistuu herättämään empatian, sympatian, myötähäpeän ja osin kauhistuksenkin tuntemuksia. Myötäelämistä helpottaa oma elämänhistoriani. Tosin telttailin jo nuorempana kuin käsillä olevan kirjan sankari ja opettajana aloitin "vasta" 24-vuotiaana. Sopetuminen ikäisiini oppilaisiin ja nuoriin kollegoihin sujui hieman tyylikkäämin ja vähemmän tuskaisesti. Mutta monta tarinaa siitäkin voisi kertoa . Lisäksi itselläni ei ollut Knausgårdin kaltaisia suuruuskuvitelmia ja kunnianhimoisia tavoitteita kirjailijana.

Tekstissä on myös kirjallisen maun ilmauksia. Blogini nimikkokirjailija, Thomas Mann, saa kiitettävän, samoin García Marques. Mutta yksi omista arvoasteikolla hyvin korkealla olevista ja pitämistäni kirjailijoista, Milan Kundera, puolestaan on Karl Oloville vaistomaisen inhon kohde. Hän on keinotekoinen, ei riittävän post-moderni eikä riittävän moderni kirjailija. Kunderan viehätyshän  on kuitenkin juuri siinä, että hän liikkuu ja liukuu niin taiturimaisesti juuri tuolla rajalla. Ehkäpä kysymys on myös siitä, että Mann on kunnioitettavaa historiaa. Kirjan aloitteleva kirjailija ja Taisteluni -kirjan kirjoittaja, nyt jo menestynyt ja vakiintunut 2000-luvulla, ovat samalla kentälle Kunderan kanssa. Mann istuu jo katsomossa,  mutta Kunderalta on otettava pallo pois.

Tuomariksi en tuossa ottelussa halua asettua. En tunne Knausgårdin muuta tuotantoa, mutta nyt lukemani perusteella Kundera ja Knausgård pelaavat eri peliä. Siinä missä Kundera antaa kirjojensa kautta vilkaista peiliin ja antaa häivähdyksiä ihmiselosta, Knausgård päästää katsomaan elämää kameralla, jonka näkökulma on joskus ei vain jääkaapin sisältä (kuten elokuvissa joskus tehdään), vaan myös vessanpöntöstä johon perinteisten tarpeiden lisäksi myös oksennetaan.

On aika siirtyä kirjaan no 5. Sen liepeessä kriitikko vertaa Knausgårdin merkitystä Goetheen. Aika näyttää. Yritän arvioida tilannetta muutaman tuhannen sivun jälkeen.

Maailmanloppu ja ihmemaa

Philadelphia Inquiuerin luonnehtii Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa teosta seuraavasti: Mielikuvituksellista, mystistä ja hauskaa ... fantasiamaailma, joka olisi voinut olla Franz Kafkan käsialaa.  Esquire taas väittää kirjan olevan (y)hdistelmä amerikkalaista komediaa ja japanilaista kauhua.

Näiden luonnehdintojen pitäisi jo herättää vahvoja epäilyä - amerikkalaista, japanilaista, komediaa, kauhua, mystistä, hauskaa, fantasiamaailma. Ehkä nämä luonnehdinnat sopivat jollakin tavalla, mutta Franz Kafkan käsialaa se ei kyllä tule mieleen. Ei ennakkoon eikä varsinkaan kirjan lukemisen jälkeen.

Haruki Murakami on melkoinen tarinankertoja. Varhaisen tuotannon Maailmanloppu ja ihmemaa oli välillä puuduttavaa luettava ja olin jo heittää lukemisen kesken, kun taas jokin säie nosti tarinaan mukaan. Päähenkilönä on jälleen kerran keski-ikäistyvä mies, eronnut, osin erakoitunut puurtaja, joka johdattuu erikoisen tarinan kaksoismaailman kiemuroihin. Yllättävää kyllä, tässä teoksessa itse juoni ei jaksanut oikein vetää, mutta tarina muuttui kiinnostavammaksi, kun siinä käsiteltiin mahdollisia maailmoja, identiteetin rakentumista ja tietoisuuden luonnetta. Yksittäiset tarkkoja havainnekuvia sisältävät lauseet Murakamin teoksissa synnyttävät myös nautinnon tunteita: Kaunottaret eivät vietä sunnuntai-iltapäivää pesulassa naistenlehtiä lukien tai Mustat ruuvit näyttivät onnellisilta riveissä lautasilla. Kauhua en tarinasta löytänyt ja hauskuuskin oli lähes puujalkavitsien tasoista. Amerikkalaisen populaarikulttuurin, japanilaisen mystiikan ja modernin kulttuurin klassikoiden kudelma on kyllä jälleen näkyvissä. Mutta jotakin jää uupumaan, jotta siitä syntyisi tällä kertaa intensiivinen, koherennti ja kompleksinen kokonaisuus.

Tuntuu siltä, että Murakami kirjoittaa yhtä ja samaa teosta aina uudelleen ja uudelleen. Kehitystä on tapahtunut. Pidän edelleen parhaana Kafka rannalla -teosta ja massiivisuudessaan IQ84 on mestariteos. Mutta kyllä Kafka on näistä vielä kaukana, edessäpäin. Tai oikeastaa tällainen vertailu ei ole edes mielekäs. Kyse taitaa sittenkin olla kokonaan erilaisesta tyylistä tai elämäntunteesta. Kafkan maailma on absurdin todellinen, hyytävä ja sisäisesti eheän looginen. Siitä puuttuu Murakamin viljelemä leikittely ja flirttailu (laskelmointi?) modernin maailman populaarikulttuurin kanssa. Kafka ja Murakami ovat eri maailmoista - modernin ja postmodernin eron voisi piirtää vaikka heidän tuotantojensa väliin.

Peukutan ujoutta ja arvokkuutta

Lukijani, jos olet lukenut Dag Solstadin Ujous ja arvokkuus -teoksen, niin ymmärrät otsikkoni rivon rienaavuuden. Älä pysähdyt otsikon mauttomuuteen. Lue kirja niin ymmärrät.

Edellinen lukemiseni, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on vaikuttava, julma ajankuva. Solstad on vielä viiltävämpi. Kirjan päähenkilö, viisissäkymmenissä oleva opettaja Elias Rukla, on sivuhenkilö omassa elämässään, tai ainakin on ollut. Lähtiessään töihin hän ottaa salkkunsa ja  päänsärkylääkkeensä, kuten on tehnyt jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Mutta juuri sinä päivänä kaikki on toisin, kaikki on loppu. Elias on eksistentiaalisessa kriisissä ja ryhtyy pohtimaan omaa asemaansa kansakunnan palvelijana, ystävänsä kumppanina, vaimonsa miehenä, perheessään kasvaneen vaimonsa tyttären kasvattajana, ihmisenä.

Kirjan takakannen mukaan "Ujous ja arvokkuus  on yleispätevä tarina maailmaan hukkuvasta ihmisestä, jota tuo maailma ei enää tunnista eikä arvosta". Arvio, samoin kuin kääntäjän Tarja Tevan jälkisanoissa toistama ajatus, ei ole riittävän tarkka ja osuva. Elias Rukla pohtii valintojaan modernissa yhteiskunnassa, ei missä tahansa yhteiskunnassa. Sivullisuuden ongelmalla on yhtymäkohtansa ihmisyyden perustalla olevaan eksistentiaaliseen hätään, mutta se ilmenee erityisesti vasta modernissa ja erityisesti jälkimodernissa yhteiskunnassa. Solstad ei ole turhaan antanut päähenkilölleen pohdittavaksi 1920-luvun kirjallisuuden ja 1800-1900-luvun filosofian historiaa Kantista meidän päiviimme. Juuri modernin projektiksi kutsuttu valistuksen tenho on innoittanut Elias Ruklaa työssään. Kun valistuksen lumovoima katoaa, ei vain Eliaksen mielestä, vaan koko yhteiskunnasta, askel kohti romahdusta on otettu. Taikavoima katoaa ja on astuttava alas Taikavuorelta ja lähdettävä pitkälle matkalle kohti autenttista kotia, kohti itseyttä, mutta mikä on oikea suunta? Tarja Teva viittaa hienosti - tässä hän osuus naulan kantaan - Ehkä hän (siis Elias Rukla) ei sittenkään putoa. Hän voi edelleen valita tiensä. Uskaltaa. Ympärillä avautuu tyhjyys, edessä siintää suuri autio maisema. 

Elias Rukla on siirtymässä, jos ei siis putoa, modernista postmoderniin tai jälkimoderniin (transmoderniin?). Jumala on kuollut, sana kantautuu myös Elias Ruklan korviin.  Kristillinen lupaus tuonpuoleisesta tai Marxin opit eivät avaat tietä tuonpuoleiseen tai uuteen yhteiskuntaan. Luonnontieteen ja tekniikan mykkä hengettömyys pysyy hengettömänä. Pelastusta ei ole, vai onko sittenkin - ehkä kirjallisuudessa, ei enää ulkoa luettuna, vaan elettynä. Shakesperen kirjoituksissa on kohta jossa henkilö samalla kirjoittaa ja lukee omaa elämäänsä. Myös Elias haluaisi olla päähenkilö - mutta ironisesti Thomas Mannin kirjassa, tai edes sivuhenkilö jos ei hänen elämästään olisi päähenkilön vaativaan osaan. (Elias oivaltaa opettaessaan Ibsenin Villisorsan  sivuhenkilön merkityksen!)

Solstedtin kirja on loistava ajankuva. Kirjallisuushistoria on siinä rajattu oleelliseen jopa kapeaan: Kafka, Mann, Broch, Musil, Kundera sekä norjalaiset klassikot. Maininnat anglo-amerikkalisesta ja ranskalaisesta (Céline saa pienen maininnan) kirjallisuudesta puuttuvat. (Kyseessä ei tietenkäänn ole kirjallisuuden historia, vaan kaunokirjallinen esitys, mutta olennaista on miten tuota historiaa arvotetaan päähenkilön eksistentiaalisen kriisin kannalta).  Kiinnostavaa on tutkia minkälainen Solstadin kanta näihin on. En usko, että hän voisi olankohautuksella ohittaa Camus´in tai Sartren tai amerikkalaiset nimet Faulkner, Hemingway, Roth, Malamud, Auster tai vaikkapa Irving muutamia mainitakseni (tai vielä tulee mieleen ainakin Coetzee, puhumattakaan venäläisistä klassikoista).

Solstadin kirjassa oli kiinnostavaa pohdintaa myös elämänjanon ja filosofian suhteesta. Elias Ruklan paras ja ilmeisesti ainoa ystävä on lupaava filosofianopiskelija ja tutkija Johan Coneliussen - myöhemmin John Corneliuksen nimen ottava kapitalismin palvelukseen Oslosta NewYorkiin siirtyvä loikkari. Radikaali marxilaisuus vaihtuu Johanilla/Johnilla radikaaliin kaupalliseen kulttuuriin. Filosofian kiehtovuus vaihtuu mainoksien tenhovoimaan. Elias pohtii, onko filosofia juuri niitä varten, joilla on erityisen suuri elämänjano. Filosofia ei tyydytä ainakaan Johanin elämänjanoa, ei edes urheilufanatismiin yhdistettynä.

Elias Rukla on jäänyt huomaamattaan postkantilaisen filosofian verkkoon. Käänteet lingvistiseen, piktoraaliseen ja deskonstruktiooon tai fenomenologiseen filosofiaan eivät ole avanneet hänelle näkymää eteenpäin.  Kiinnittyminen Kantin ja valistuksen ajatuksiin ei ole mahdollistanut hänelle ajatusta siitä, että maailman- ja elämänkatsomus voi kehittyä myös evolutiivisesti. Paradigmaattiset muutokset ovat aina vallankumouksia, mutta ajattelun vallankumouksen ei tarvitse  johtaa uuteen staattiseen käsitykseen maailmasta. Dynaaminen ja reflektiivinen ajattelu on mahdollista.

Tuomari Nurmion sanoin, Vielä yksi opetus:

Jos se joka palvoo kauneutta
Ei tunne rumuutta kohtaan rakkautta
Hän kitukoon päivän kirkkaudessa
Ilman yön antamaa lohdutusta

Vaikka valot ja varjot taistelevat
Ne ovat toisiaan varten olemassa
Yön sylissä enkelit matelevat
Ja jumalat nukkuvat lattialla

Jos ihminen ei elämässään
Ymmärrä muita kuin itseänsä
Hän on vain tylsä näyttelijä
Ja näyttelee väärässä näytelmässä

Vaikka totuus ja valhe vaihtelevat
Vaatteita ilman varoitusta
Pimeinkin yö aavistamattaan
Kuljettaa aamua kainalossaan

Vain rakkaus on lahjomaton
Sen ilme on viisas ja vaatimaton
Ehkä ei muuta tarvitakaan
Kuin halua antaa rakkautta