Maailmanloppu ja ihmemaa

Philadelphia Inquiuerin luonnehtii Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa teosta seuraavasti: Mielikuvituksellista, mystistä ja hauskaa ... fantasiamaailma, joka olisi voinut olla Franz Kafkan käsialaa.  Esquire taas väittää kirjan olevan (y)hdistelmä amerikkalaista komediaa ja japanilaista kauhua.

Näiden luonnehdintojen pitäisi jo herättää vahvoja epäilyä - amerikkalaista, japanilaista, komediaa, kauhua, mystistä, hauskaa, fantasiamaailma. Ehkä nämä luonnehdinnat sopivat jollakin tavalla, mutta Franz Kafkan käsialaa se ei kyllä tule mieleen. Ei ennakkoon eikä varsinkaan kirjan lukemisen jälkeen.

Haruki Murakami on melkoinen tarinankertoja. Varhaisen tuotannon Maailmanloppu ja ihmemaa oli välillä puuduttavaa luettava ja olin jo heittää lukemisen kesken, kun taas jokin säie nosti tarinaan mukaan. Päähenkilönä on jälleen kerran keski-ikäistyvä mies, eronnut, osin erakoitunut puurtaja, joka johdattuu erikoisen tarinan kaksoismaailman kiemuroihin. Yllättävää kyllä, tässä teoksessa itse juoni ei jaksanut oikein vetää, mutta tarina muuttui kiinnostavammaksi, kun siinä käsiteltiin mahdollisia maailmoja, identiteetin rakentumista ja tietoisuuden luonnetta. Yksittäiset tarkkoja havainnekuvia sisältävät lauseet Murakamin teoksissa synnyttävät myös nautinnon tunteita: Kaunottaret eivät vietä sunnuntai-iltapäivää pesulassa naistenlehtiä lukien tai Mustat ruuvit näyttivät onnellisilta riveissä lautasilla. Kauhua en tarinasta löytänyt ja hauskuuskin oli lähes puujalkavitsien tasoista. Amerikkalaisen populaarikulttuurin, japanilaisen mystiikan ja modernin kulttuurin klassikoiden kudelma on kyllä jälleen näkyvissä. Mutta jotakin jää uupumaan, jotta siitä syntyisi tällä kertaa intensiivinen, koherennti ja kompleksinen kokonaisuus.

Tuntuu siltä, että Murakami kirjoittaa yhtä ja samaa teosta aina uudelleen ja uudelleen. Kehitystä on tapahtunut. Pidän edelleen parhaana Kafka rannalla -teosta ja massiivisuudessaan IQ84 on mestariteos. Mutta kyllä Kafka on näistä vielä kaukana, edessäpäin. Tai oikeastaa tällainen vertailu ei ole edes mielekäs. Kyse taitaa sittenkin olla kokonaan erilaisesta tyylistä tai elämäntunteesta. Kafkan maailma on absurdin todellinen, hyytävä ja sisäisesti eheän looginen. Siitä puuttuu Murakamin viljelemä leikittely ja flirttailu (laskelmointi?) modernin maailman populaarikulttuurin kanssa. Kafka ja Murakami ovat eri maailmoista - modernin ja postmodernin eron voisi piirtää vaikka heidän tuotantojensa väliin.