Pääteemana on sielun ja ruumiin eroavuus ja niiden mahdollisuus kohdata toisensa. Demokritoksen ajatus siitä, että ruumis koostuu osista, mutta sielu on jakamaton, johtaa Vladimirin päätelmään: ruumiit voivat koskettaa toisiaan, mutta sielujen välillä on aina välimatka, tyhjää. (s. 80) Kirjan todellisuus kuitenkin osoittaa miten päähenkilöt eivät aivan rakkautensa alkua lukuunottamatta kohtaa ruumiiltaan, mutta sielultaan he ovat tiiviissä yhteydessä ja kohtaavat kuolemassa toisensa: ihmisistä tulee sitä, mitä he ovat aina olleet: lämpöä ja valoa.
Šiškinin tapa käsitellä maailmaa on kiehtova. Kaikki liittyy yhteen, asiat ovat niin kuin ne ovat. Toisin kuin loogisen empirismin toteavuudessa, kyseessä on kuitenkin jonkinlainen ikuinen, aina ja kaikkialla, menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa oleva läsnäoleva ikuisuus. Tosiasiat ovat sellaisia kuin ne kerrotaan ja kirjoihin kirjataan. Tulevaisuus muuttaa tämän päivän merkityksellisyyden menneisyyden höperrykseksi.
Ja jos haluaa lukea maailman hienoimman ja kauneimman kuvauksen lumisateesta, sen löytää tästä kirjasta: lumisade muuttaa kaiken yhdeksi kokonaisuudeksi. Ennen jokainen maailmassa eleli itsekseen, mutta nyt joka ikinen penkki ja tolppa, postilaatikosta nyt puhumattakaan, ymmärtää olemassaolon täyteyden ja ykseyden, jossa ei ole saumoja.
Harmi, ettei lumisade yllä koko maailmaan - tuota ykseyttä nyt tarvitsemme. Täällä pohjolan perukoilla satumme samaan sateeseen, niin muiden pohjoismaiden kuin Venäjänkin kanssa.
Jossakin suhteessa Venäjä ainakin on lyömätön. Kirjallisuudessa se onnistuu tuottamaan aina uusia hienoja kirjoittajia. Kirjoittajia jotka kurottavat yli kansallisten rajojen, luovat romaanin taidetta. Kuvaavaa kyllä Mihail Šiškin, leimallisesti venäläisestä maaperästä ponnistavana, asuu Sveitsissä, terveydellisistä syistä, kuten on kerrottu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti