Wednesday, May 16, 2018

Suojaava taivas

Mutta jos emme ole oikein sisäpuolella,
silloinhan me putoamme hyvin helposti.
 (Port kirjassa Suojaava taivas)
Paul Bowlesin esikoisteos The Sheltering Sky ilmestyi 1949. Se on suomennettu kahdesti, 1955 Anna-Liisa Ahmavaaran ja 1990 Juhani Lindholmin toimesta. Bernardo Bertolucci ohjasi sen pohjalta samannimisen elokuvan 1990. Kirja ja elokuva kertoo amerikkalaisesta kolmikosta, pariskunnasta ja kolmannesta pyörästä. Se kertoo länsimaisen ihmisen ja kolonialismin poliittisesta ja eksistentiaalisesta kriisistä II maailmansodan jälkeen pohjoisen Afrikan Saharassa.

Kirjan edetessä autiomaa avautuu matkailijoiden edessä ja mielessä. Port ja Kit, kirjan aviopari, etääntyvät toisistaan ja itsestään. Port kuolee ja Kit kokee perustuvan eksistentiaalisen katoamisen kulkemalla aavikon ja puhtaan ruumiillisuuden syvyyksiin kamelikaravaanin ja mystisen Belqassimin syleilyssä.

Kirja on monessa mielessä hämmentävä. Se ei ole kielellisesti erityisen kiehtova, juoni muistuttaa saippuasarjan kolmiodraamaa, kulttuuriset kohtaamiset amerikkalaisten, englantilaisten, saksalaisten, ranskalaisten ja ranskan kolonisoiman arabikulttuurin välillä on paikoin kuvattu hienovaraisesti, paikoin aika karkealla siveltimellä. Henkilöistä vain Port ja Kit kuvataan omista lähtökohdistaan, muut henkilöt ovat puhtaasti statisteja. Filosofinen puserrus tulee monasti, nykykatsannosta arvioiden, aika keinotekoisesti esiin, varsinkin, kun kirjan yksi keskeinen teema tiivistetään hyvin: Elämä on hämmästyttävä asia. Mikään ei koskaan tapahdu niin kuin kuvittelee sen tapahtuvan. Sen huomaa kaikkein selvimmin täällä (siis Saharan autiomaan länsimaisittain katsottuna ei-missään, kirj. huom.); kaikki filosofiset järjestelmät luhistuvat.

Eivätkä vain filosofiset järjestelmät, vaan kaikki järjestelmät. Fysiikan lakien soveltaminen sellaisenaan ihmisen toimintaan ja yhteiskuntaan ei liene perusteltua, mutta epäjärjestyksen kasvu on kiertämätöntä, mikäli järjestystä ei tavoitteellisesti pidetä yllä tai ympäristö ei tue tai pakota järjestystä. Termodynamiikan II laki, entropian eli hajeen kasvun periaate jäi mieleen jo lukion fysiikasta ja Bowlesin kirja, viittaamatta siihen, tuo sen hienosti esiin. Tosin on kyse myös merkityskadosta, siitä, miten käsityskykymme laajentuessa autiomaa kasvaa, taivas kohoaa korkeammalle, katoaa äärettömyyteen, loputtomuuteen. Taivaan suojaavuus on harha, taivaan kannen takana on vain pimeyttä ja tuon autiuden ja alastomuuden kohtaaminen vaatii rohkeutta ja kulkemista rajalle. Bowles lainaakin kirjan III luvun motoksi Kafkaa: Tietystä pisteestä ei enää ole paluuta. Juuri se piste on tavoite.

Port ja Kit eivät onnistu selviämään elämästä oikein kokonaan, kuten Port asian ilmaisee. Autiomaata kannattanee katsoa, ainakin välillä, korkealta, vuorelta. Ja jos sekään ei auta, taika voi auttaa.

Wednesday, May 02, 2018

Taisteluni: Toinen kirja

Elävä kivi, uskoakseni.
Knausgårdin  Taisteluni kirjasarjan toinen osa vie mukanaan entistä laveammin Karl Oven maailmaan. Ilon, pelon, hilpeyden ja jopa kauhun tunteet vaihtelevat niin kirjassa kuin lukijassakin. Kolmen lapsen isänä ja perheen arjen pyörityksen kokeneena on kovin helppoa muistella ja verrata omia tuntemuksia. Knausgårdin pään ja ruumiin liikkeet oppii kirjassa tuntemaan tarkemmin kuin yhdenkään muun ihmisen, omaa päätä ja ruumista lukuunottamatta. Ja kun tähän arkipäivän "suttuiseen fasismiin" yhdistää pyrkimyksen kirjallisuuteen, kulttuuriin ja tietynlaiseen puhtauteen, keitto on maukas. Kovin tuttua on vaikkapa seuraavassa tiivistyksessä:

Niissä kysymyksissä jotka eivät liittyneet filosofiaan, kirjallisuuteen ja taiteeseen tai politiikkaan vaan elämään sellaisenaan, minussa ja ympärilläni, en koskaan ajatellut. Minä vain tunsin, ja tunteeni määräsivät teot.

Toisaalta en koe olevani lainkaan samalla tavalla tunneihminen kuin Knausgård ja siksi on aika hienoa myös tunnistaa tunteettomuus tunteeksi: Niin, eipä silti että minusta tuntuisi miltään. Mutta onhan sekin tunne, luulisin. - On se.

Knausgårdin kyky yhdistää pintaa ja syvyyttä, arkea ja arjen ylittävää, on uskomattoman hieno: Se arki, joka painoi meidät maahan kuin jalka tallaa päätä maata vasten, olisi yhtä hyvin voinut nostaa meidät johonkin ilontäyteiseeen. Kaikki riippui silmästä joka näki esimerkiksi veden jota oli kaikkialla Tarkovskin elokuvissa, teki niiden maailmasta eräänlaisen terraarion ja sai kaiken tippumaan ja lirisemään, valumaan ja vuotamaan, ja ihmiset saattoivat poistua kuvasta niin että jäljelle jäivät vain kahvikupit, joita sade hitaasti täytti taustan uhkaavan vihreää kasvustoa vasten, niin, silloin silmä voisi nähdä saman hurjan, eksistentiaalisen syvyyden avautuvan myös arjessa.

Maailman merkityksen näkevä katse on koko ajan mahdollisuus, mutta kykenemättömyys tai voimattomuus, estää usein valitsemasta tuota katsetta.  Merkityskato turhauttaa, alistaa ja murskaa aina siihen asti, että pako vapauteen, kuten kuvittelemme, jää ainoaksi ratkaisuksi. Knausgårdille tuo vapaus on kirjoittamisessa ja juomisessa. Knausgård viihtyy selvästi klassissa kysymyksenasetteluissa paremmin, kuin modernia populaarikulttuuria käsitellessään ja viittaapa hän tässä toisessa osassa myös Thomas Manniin. Ei kylläkään Taikavuoreen vaan Buddenbrookiin.

Knausgård pyrkii pohdinnoisaan ratkaisemaan enten-eller ongelmia ja kas kummaa, päätyy aina joko-tai asetelmasta sekä-että ambivalensseihin. Objektiivisen-subjektiivisen, ulkoisen-sisäisen vastakkainasettelun ylittävä tarinallisuus johtaa valheeseen, introspektiivinen pohdiskelu, oman ja muiden ihmisten katseen kohtaaminen kuvataiteessa tai kirjallisuudessa johtaa psykologismiin ja maailman arvottomuuteen tai arvottomuuden kokemukseen.

Toisen kirjan lukeminen synnytti kyllä mukavaa väreilyä ja pohdittavaa, kuten ensimmäinenkin, joten jatkan kyllä (omaa) ja Knausgårdin Taistelun kuvausta. On sanottu, että teologit ja filosofit yrittävät purjehtia samalla totuuden merellä, vaikkakin eri suuntiin. Tähän joukkoon voi kai lisätä monia kirjailijoita ja taiteilijoita. Taidamme kuitenkin elää intersubjektiivisuuden maailmassa eräänlaisella lautalla joka kelluu pakolaisveneen tavoin kohti kuolemaa tai pelastusta. Naapuriveneistä kuuluu huutoja ja kuiskauksiakin (ainakin tyynellä), ja sumukin peittää näkymän kuin vappuna 2018.

Pyrimme valoon, vaikka pimeään päädymme.  Ennemmin tai myöhemmin.