Taisteluni: Toinen kirja

Elävä kivi, uskoakseni.

Knausgårdin  Taisteluni kirjasarjan toinen osa vie mukanaan entistä laveammin Karl Oven maailmaan. Ilon, pelon, hilpeyden ja jopa kauhun tunteet vaihtelevat niin kirjassa kuin lukijassakin. Kolmen lapsen isänä ja perheen arjen pyörityksen kokeneena on kovin helppoa muistella ja verrata omia tuntemuksia. Knausgårdin pään ja ruumiin liikkeet oppii kirjassa tuntemaan tarkemmin kuin yhdenkään muun ihmisen, omaa päätä ja ruumista lukuunottamatta. Ja kun tähän arkipäivän "suttuiseen fasismiin" yhdistää pyrkimyksen kirjallisuuteen, kulttuuriin ja tietynlaiseen puhtauteen, keitto on maukas. Kovin tuttua on vaikkapa seuraavassa tiivistyksessä:

Niissä kysymyksissä jotka eivät liittyneet filosofiaan, kirjallisuuteen ja taiteeseen tai politiikkaan vaan elämään sellaisenaan, minussa ja ympärilläni, en koskaan ajatellut. Minä vain tunsin, ja tunteeni määräsivät teot.

Toisaalta en koe olevani lainkaan samalla tavalla tunneihminen kuin Knausgård ja siksi on aika hienoa myös tunnistaa tunteettomuus tunteeksi: Niin, eipä silti että minusta tuntuisi miltään. Mutta onhan sekin tunne, luulisin. - On se.

Knausgårdin kyky yhdistää pintaa ja syvyyttä, arkea ja arjen ylittävää, on uskomattoman hieno: Se arki, joka painoi meidät maahan kuin jalka tallaa päätä maata vasten, olisi yhtä hyvin voinut nostaa meidät johonkin ilontäyteiseeen. Kaikki riippui silmästä joka näki esimerkiksi veden jota oli kaikkialla Tarkovskin elokuvissa, teki niiden maailmasta eräänlaisen terraarion ja sai kaiken tippumaan ja lirisemään, valumaan ja vuotamaan, ja ihmiset saattoivat poistua kuvasta niin että jäljelle jäivät vain kahvikupit, joita sade hitaasti täytti taustan uhkaavan vihreää kasvustoa vasten, niin, silloin silmä voisi nähdä saman hurjan, eksistentiaalisen syvyyden avautuvan myös arjessa.

Maailman merkityksen näkevä katse on koko ajan mahdollisuus, mutta kykenemättömyys tai voimattomuus, estää usein valitsemasta tuota katsetta.  Merkityskato turhauttaa, alistaa ja murskaa aina siihen asti, että pako vapauteen, kuten kuvittelemme, jää ainoaksi ratkaisuksi. Knausgårdille tuo vapaus on kirjoittamisessa ja juomisessa. Knausgård viihtyy selvästi klassissa kysymyksenasetteluissa paremmin, kuin modernia populaarikulttuuria käsitellessään ja viittaapa hän tässä toisessa osassa myös Thomas Manniin. Ei kylläkään Taikavuoreen vaan Buddenbrookiin.

Knausgård pyrkii pohdinnoisaan ratkaisemaan enten-eller ongelmia ja kas kummaa, päätyy aina joko-tai asetelmasta sekä-että ambivalensseihin. Objektiivisen-subjektiivisen, ulkoisen-sisäisen vastakkainasettelun ylittävä tarinallisuus johtaa valheeseen, introspektiivinen pohdiskelu, oman ja muiden ihmisten katseen kohtaaminen kuvataiteessa tai kirjallisuudessa johtaa psykologismiin ja maailman arvottomuuteen tai arvottomuuden kokemukseen.

Toisen kirjan lukeminen synnytti kyllä mukavaa väreilyä ja pohdittavaa, kuten ensimmäinenkin, joten jatkan kyllä (omaa) ja Knausgårdin Taistelun kuvausta. On sanottu, että teologit ja filosofit yrittävät purjehtia samalla totuuden merellä, vaikkakin eri suuntiin. Tähän joukkoon voi kai lisätä monia kirjailijoita ja taiteilijoita. Taidamme kuitenkin elää intersubjektiivisuuden maailmassa eräänlaisella lautalla joka kelluu pakolaisveneen tavoin kohti kuolemaa tai pelastusta. Naapuriveneistä kuuluu huutoja ja kuiskauksiakin (ainakin tyynellä), ja sumukin peittää näkymän kuin vappuna 2018.

Pyrimme valoon, vaikka pimeään päädymme.  Ennemmin tai myöhemmin.