Wednesday, February 28, 2018

Amuletti

Sitkeys palkittiin: olin jo laittamassa Roberto Bolañon kirjat syrjään, ainakin toistaiseksi,  mutta tartuin kuitenkin kirjastosta lainaamaani Amulettiin. Kirja on kuin pitkä polveileva runo. Huomasinkin kesken kirjan lukevani sitä uudella tavalla. Kuulin tekstin lausuttuna ja kokeilin myös itse lukea tekstiä ääneen. Näin koettuna teksti alkoi elää - kirjan kertojan Auxilio Lacourturen - meksikolaisen runouden äidin, ääni nousi ja laski boheemissa ympäristössä, loi dramaattista tunnelmaa. Teksti virtasi polveilevan virran tavoin. Arjen realismista hallunisaatioon, elämän yksityiskohdista politiikan tapahtumiin, Bolaño kuljettaa lukijaa Etelä-Amerikan kohtaloissa ja ihmisoikeuksien polkemisen heteiköissä. Erinomainen.

Tämän lukeminen kyllä rohkaisee tarttumaan Roberton pääteoksiin, kunhan aika koittaa.

Sunday, February 25, 2018

Roberto Bolaño: Jääkenttä

Roberto Bolañon hieno novellikokoelma Puhelinkeskusteluja  loi suuret odotukset tarttuessani hänen suppeaan romaaniinsa Jääkenttä. Temaattisesti liikutaan samoilla seuduilla ja samoissa asetelmissa kuin joissain tuon kokoelman novelleissa, espanjalaisessa pikkukaupungissa. Tarinan keskiössä on kuvankaunis, nuori, taitava ja arvoituksellinenkin naishenkilö,  luistelija, johon kirjan mieshenkilöt eri tavoin ovat ihastuneet. Korruptio ja väärinkäytökset, murha, laitapuolen elämä. Bolaño käyttää moninäkökulmatekniikkaa viedessään tarinaa eteenpäin. Kirja rakentuu novellimaisesti kolmen eri henkilön, kirjan miesten, tarinoista.  Tunnelmaltaan teos on hieno, mutta ei noussut romaaniksi (mitä se tässä nyt sitten tarkoittaakaan), vaan jää pitkäksi novelliksi tai toisiinsa kiinteästi liittyvien novellien sarjaksi. Hienoinen pettymys.

En kuitenkaan hylkää Bolañoa, ainakaan vielä. Luen parhaillaan hänen Amuletti -nimistä teostaan ja se vaikuttaa alkusivuiltaan kiinnostavalta. Jos se osoittautuu onnistuneeksi, tartun ehkä Bolañon vankempiin teoksiin. Vai pitäisikö ottaa jotain väliin? Tai siirtyä muille maille - norjalaisen Karl Ove Knausgårdin mammuttimainen Taisteluni saattaisi olla kiinnostava. Entä kauan sitten kesken jäänyt klassikko, Marcel Proustin Kadonutta aikaa etsimässä?

Bolaño on joka tapauksessa hieno kirjoittaja, vaikka nyt ei aivan kymppiin osunutkaan tikantarkalla tekstillään.

Wednesday, February 07, 2018

Roberto Bolaño - puhelinkeskusteluja

RUNOILIJA KESTÄÄ MITÄ tahansa. Toisin sanoen ihminen kestää mitä tahansa. Se ei kuitenkaan ole totta: ihminen ei oikeastaan kestä paljoakaan. Runoilija sen sijaan voi kestää mitä tahansa. Kasvoimme siinä uskossa. Väite on totta, mutta johtaa tuhoon, hulluuteen ja kuolemaan. (s.41)

Yllä oleva teksti kuvaa hyvin Bolañon lähtökohtaa: runoilijat ja kirjailijat ovat ihmisiä, joilla on messiaaninen tehtävä, mutta heillä ei ole edellytyksiä pelastaa maailmaa. 

Roberto Bolaño (1953–2003) on chileläinen kirjailija, joka muutti perheineen Chilestä Meksikoon 1960-luvulla. 1970-luvulla Bolaño palasi tukemaan Salvador Allenden vasemmistohallitusta, mutta sen kaaduttua Pinochet’n sotilasvallankaappaukseen 1973, Bolaño pakeni Meksikoon ja sieltä Espanjaan, jossa hän myös kuoli vain 50-vuotiaana. Bolaño  on noussut kulttimaineeseen 2000-luvulla uutena latinalaisen amerikan  kirjailijasuuruutena. New York Timesissa Larry Rohter luonnehtii Roberto Bolañoa post-nationalistisena kirjailijana, Risto Pynttäri puolestaan liittää Bolañon tekstit uusliberalistisen syrjäytymiskoneiston uhrien kuvauksiin.

Puhelinkeskusteluja (suom. Einari Aaltonen, Sammakko, Turku 2017) on 14 novellin kokoelma. Novellien henkilöillä ei mene hyvin, he ovat eri tavoin syrjässä valtavirrasta, usein kirjailijoita tai taiteilijoita, mutta usein myös monella alalla onneaan yrittäviä. Kiinnostavaa, yllättävää ja usein joipa epäuskottavaa on Bolañon henkilöiden kiinnostus kirjallisuuteen ja lukemiseen. Liikutaan kirjallisessa maailmassa, mutta ei aurinkoisella puolella vaan varjoisilla - huumeiden, kurjuuden, petoksen ja hulluuden - kujilla.

Bolaño oma elänhistoria antaa luontevan taustan tarinoille. Hän on kertonut, että muuttaessaan Espanjaan hän irrottautui kirjallisista piireistä ja tapasi paljon "tavallisia" ihmisiä. Novellien henkilöt tuskin ovat tavallisia, mitä tavallisuus sitten tarkoittaakin ihmisistä ja ihmisyydestä puhuttaessa. He ovat kukin omalla tavallaan erityisiä ja merkittäviä. Bolañon kertoja kuvailee heitä siekailematta, mutta samalla hienon neutraalisti ja kunnioittavasti. Erityisesti pidin partista venäläistarinasta, niissä sekoittui monella tavalla tuo post-nationalistinen ote. Ihmiset kulkevat pitkin ja poikin maailmassa, tulevat toimeen erillaisissa ympäristöisssä sopetuen muuttuuviin oloihin, kärsivät. Nuo maailmat ovat sekä maantieteellisä, henkisiä kuin kirjallisiakin.

Jollain tavalla tekstit tuovat mieleen Raymond Chandlerin kerronnan tavan ja äänikuvana saattaa kuulla jopa Humbrey Bogartin kertojaäänen Philp Marlowena. Asiat tapahtuvat, niitä kuvataan, mitään uskottavaa varsinaista ratkaisua ei löydy. Etsiviä Bolañollakin teksteissä on, mutta niissä ei kuitenkaan ole dekkarien rakennetta. Ihmiset elävät ja etsivät elämäänsä, löytämättä.

Teksti on helposti luettavaa. Se tarjoaa hyvän pohjan monille pohdinnoille ja antaa virikkeitä myös kirjallisuuden ja sen historian tutkimiseen. 

En ole erityisesti novellien ystävä, joten tartuin tähän kirjaan hieman arvellen. Se oli kuitenkin oivaa luettavaa ja on hyvä astinlauta Roberto Bolañon laajempien teosten lukemiseen.

He's not really from any one place, but is a sort of international, post-nationalist writer with strong emotional ties to Chile, Mexico and Spain. (Natasha Wimmer)

Friday, February 02, 2018

Sydäneläin

Pidin aiemmin lukemastani Herta Müllerin Tänään en halua kohdata itseäni -teoksesta. Nyt lukemani Sydäneläin  on tyyliltään ja sisällöltäänkin saman oloinen. Müllerin kieli ja tapa käytää lyhyttä lausetta, solmuihin kiertyviä vertauksia ja hyytävän tarkkaa kuvausta diktatuurin ja köyhyyden labyrinteissa selvitymään pyrkivistä ihmisistä on vertaansa vailla.

Kyseessä on neljä ystävystä, joiden elämää varjostaa Ceaușescun diktatuuri ja taloudellisen ahdingon aiheuttama köyhyys. Urkintajärjestelmä synnyttää monimutkaisen salakielen ja kiertoilmausten kieliopin. Kirjaa lukiessa miettii ymmärtääkö kaikin osin mistä on kysymys, mutta juuri se luo kirjaan sumuisen, pelottavankin tunnelman. Kerronta on tarkkaa, havaintomaailmaan paljolti keskittyvä. Ehkä juuri se luo tuon hyytävän tuulahduksen. Kerronta loikkii lyhyissä lauseissa ja kappaleissa. Aina ei voi eikä saa sanoa suoraan, on ymmärrettävä pienistä vihjeistä.

Müllerin teksti on yksi hiennoimmista mitä tiedän, vaikka tekstiä lukiessa se vaatii paljon, jotta muistaa, mitä aiemmin on tapahtunut. Varsinaisesta lukuromaanista ei voi puhua - juoni on heiveröinen, henkilöt eivät kehity, eikä tilanne Romaniassa muutu. Kirjan henkilöt eivät varsinaisesti ryhdy aktiiviseen vastarintaan tai edes haaveile siitä. He toivovat huhujen diktaattorin kuolemasta tai sairastumisesta olevan totta. He yrittävät sopeutua elämään omassa maassaan, vaikka pako Saksaan tai Unkariin voisi olla vaihtoehto - onnistuessaan ja myös silloin, kun se päätyy kuolemaan. Vastarinta pelkistyy yksilölliseksi protestiksi ja  kiduttajiien ja urkkijoiden halveksuntana ja  myötätuntona (?) niitä kohtaan, joiden voimat eivät riitä vastustamaan edes henkisellä tasolla vallitsevia käytäntöjä. Psykologisesti viiltävän tarkkaa.


Tartun kyllä vielä uudestaankin Mullerin teoksiin. Ne painuvat mielen syvyyteen ja kuplivat sieltä esiin viileää vettä.