Taivaan ja maan rajaviiva

Lukija tekee kirjan, näin sanotaan. Antonio Tabucchin Taivaanrannasta ei aluksi ollut tulla valmista - en päässyt sisään enkä edemmäs. Palasin ulos ja aloitin alusta ja nyt teksti vei mukanaan outoon tarinaan Spinosta, joka pyrkii ratkaisemaan kuolleen miehen, Carliton, arvoitusta.

Tabbuccilta luin noin vuosi sitten kirjan Kertoi Pereira. Pieni mestariteos on tämäkin. Lukiessa aavistelinkin, että Spino nimi viittaa Baruch Spinozaan, 1600-luvun alankomaalaiseen, juutalaiseen - harhaoppiseksi tuomittuun - filosofiin. Näin Tabucci kertookin olevan kirjan päättävässä reunahuomautuksessa. Taivaanrantahan on geometrinen paikka, sillä se siirtyy kun me itse liikumme.

Taivaanranta, horisontti, on monelle rauhaa luova elementti. Sen voi ymmärtää rajaviivaksi, joka erottaa ja yhdistää elämää ja kuolemaa. Voimme ajatella katsovamme ikuisuuteen ja tavoittavamme sen, mitä silmä ei tavoita. Asioilla on järjestyksensä substantiaalisessa kokonaisuudessa, sattuma on vain sitä, mitä emme kykene yhdistämään ja arkitietoisuudessamme yhdistämme asioita jotka eivät, syvemmässä mielessä, liity toisiinsa. Tabuccion kerronan viehätys on juuri tässä: kertomus liittää asiat yhteen tekstin kertojan elämässä, kokemuksessa ja silmissä. Lukija voi seurata tätä kerronnallista kudontaa, vaikka samalla hän on ulkopuolinen, jolle kertomuksen elementit ovat satunnaisia. Spino on työssä ruumishuoneella ja liittää vainajiin yhdennäköisyyden perusteella vanhojen elokuvien henkilöiden nimiä: Mae West, Professori Unrat ja niin edelleen. Lukijana voin kuvitella nuo ruumiit vain niiden nimien perusteella, jotka ovat itselleni tuttuja. Teksti antaa mahdollisuuden tälle merkityshorisontille, mutta paljon jää tuollepuolen, kauas ja ulottumattomiin.

Tabuccio kertoo myös reunahuomatuksessaan, ettei kirjan kirjoittaminen tuottanut hänelle iloa. Lukijalle se tuo iloa seesteisyydessään: kaunis pohdinta taivaanrannasta kirkaalla hetkellä, juuri ennen kuin usva tai pimeys peittää näkymän.

Kertoo Tabucchi

Antonio Tabucchin Kertoo Pereira -kirja on pieni mestariteos. Kerronallisesti vähäeleinen ja ehkä perinteinenkin, lukuunottamatta toistuvaa fraasia kertoo Pereira.

Pereiran harteilla on "Lissabonilainen" -lehden kulttuurisivun kokoaminen 1930-luvun Portugalissa ja sotaa enteilevässä Euroopassa. Kokenut ja vanheneva lehtimies, lihava, hikoileva omaan maailmaansa sulkeutunut, ei ole tyypillinen kirjan sankari. Hän tapaa nuoren miehen, kertoo Pereira, joka muuttaa myös hänen elämänsä kulun. Pahaenteisesti jo sivulla yksitoista Tabucchio kirjoittaa Pereiran ajatuksena: tämä kaupunki löyhkää kuolemalta, koko Eurooppa löyhkää kuolemalta.

Tabucchion kirja on sitotunut tiivisti viime vuosisadan alun yhteiskunta- ja valtiohistoriaan, mutta kulttuuritoimituksen lehitimiehen kautta se on katsaus myös aikakauden kirjallisuuteen. Päähenkilö Pereira muistelee setänsä, epäonnistuneen kirjailijan ajatusta: filosofia käsittelee näennäisesti pelkästään todellisuutta, mutta kertoo ehkä vain fantasioita, ja kirjallisuus käsittelee näennäisesti pelkkiä fantasioita mutta kertookin ehkä totuuden. ( Eikö näin filosofinen kirjallisuus tulekin kertoneeksi, ehkä, fantastisen totuuden.)

Pereiran vaikuttimia perustellaan yhteiskunnallisten muutosten lisäksi psykologisilla, synkretistisillä teorioilla, vetoamalla Pereiran paradoksaaliseen kokemukseen, joka sumentaa tai mullistaa henkilömme elämän. Théodule Ribotin ja Pierre Janetin käsitys sielujen yhteenliittymästä selittää, että meillä onkin jakamattoman yhden "sielun" sijaan omia minuuksia, jotka kamppailevat valta-asemasta. Yksi hallitseva minä ("sielu"  tai persoona) asettuu valta-asemaan ja sen mukaisesti toimimme. Tämän hallitsevan minän myötä, syntyy normi, joka määrittää toimintatapaamme eri tilanteissa. Normaaliutemme on tulos, ei edellytys toiminnallemme. Pereiran käytös muuttuu, kun pitkän eroosien aikana vanha valtiasminä joutuu luopumaan uuden edessä. Ja tästä kirja saa hienon loppunousun pitkän kehittelyn päätteeksi.