Pereiran harteilla on "Lissabonilainen" -lehden kulttuurisivun kokoaminen 1930-luvun Portugalissa ja sotaa enteilevässä Euroopassa. Kokenut ja vanheneva lehtimies, lihava, hikoileva omaan maailmaansa sulkeutunut, ei ole tyypillinen kirjan sankari. Hän tapaa nuoren miehen, kertoo Pereira, joka muuttaa myös hänen elämänsä kulun. Pahaenteisesti jo sivulla yksitoista Tabucchio kirjoittaa Pereiran ajatuksena: tämä kaupunki löyhkää kuolemalta, koko Eurooppa löyhkää kuolemalta.
Tabucchion kirja on sitotunut tiivisti viime vuosisadan alun yhteiskunta- ja valtiohistoriaan, mutta kulttuuritoimituksen lehitimiehen kautta se on katsaus myös aikakauden kirjallisuuteen. Päähenkilö Pereira muistelee setänsä, epäonnistuneen kirjailijan ajatusta: filosofia käsittelee näennäisesti pelkästään todellisuutta, mutta kertoo ehkä vain fantasioita, ja kirjallisuus käsittelee näennäisesti pelkkiä fantasioita mutta kertookin ehkä totuuden. ( Eikö näin filosofinen kirjallisuus tulekin kertoneeksi, ehkä, fantastisen totuuden.)
Pereiran vaikuttimia perustellaan yhteiskunnallisten muutosten lisäksi psykologisilla, synkretistisillä teorioilla, vetoamalla Pereiran paradoksaaliseen kokemukseen, joka sumentaa tai mullistaa henkilömme elämän. Théodule Ribotin ja Pierre Janetin käsitys sielujen yhteenliittymästä selittää, että meillä onkin jakamattoman yhden "sielun" sijaan omia minuuksia, jotka kamppailevat valta-asemasta. Yksi hallitseva minä ("sielu" tai persoona) asettuu valta-asemaan ja sen mukaisesti toimimme. Tämän hallitsevan minän myötä, syntyy normi, joka määrittää toimintatapaamme eri tilanteissa. Normaaliutemme on tulos, ei edellytys toiminnallemme. Pereiran käytös muuttuu, kun pitkän eroosien aikana vanha valtiasminä joutuu luopumaan uuden edessä. Ja tästä kirja saa hienon loppunousun pitkän kehittelyn päätteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti