Ulyssesta lukiessa

 

Ulysses avautuu moneen suuntaan ja siksi se on ehtymätön. Kirja on loistava osoitus siitä, miten rosoisella kaduilla, kodeissa, kapakoissa ja kujilla, tässä ja nyt, kaikki on läsnä: menneisyyden kerrostumat ja tulevaisuuden idut. Nykyisyys on menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyyttä. Asioilla on yhteytensä, mutta ihmisten kanssakäymisessä, keskustelussa ja mielen kaleidoskoopissa merkit ja merkitykset varioivat moninaisina muodostelmina. Tuo moninaisuus  väreilee, hehkuu ja sumenee, se näkyy aamun kirkkaudessa, päivän paisteessa tai sateen hämärässä. Illan ja yön koittaessa ovet aukeavat pimeyteen ja vasta siellä valon kirkkaus osoittaa voimansa. 

Jamesin teksti on romaanitaidetta hienoimmillaan: tapahtumat on lokalisoitu Dubliniin, tapahtumat sijoittuvat aikaan, yhteiskuntaan, poliittiseen tilanteeseen ja pusertavat häkellyttävän määrän kulttuurin tuhkaa ja timantteja verbaalisena ilotulituksena osaksi lukijan oman pään tietoja ja tuntemuksia. Teksti on häpeilemättömän roisia, tyylillisesti vaihtelevaa ja leikittelevää, myös snobistista kiusoittelua ja eroottista härnäämistä. Perustana on humanistinen elämän koko kirjon salliva viuhka, jota leyhyyttämällä nationalismin ja puritaanisen löyhkän umpimielinen lemu väistyy ainakin hetkeksi.

James Joycen Ulysses - useimmiten Odysseuksena tunnettu - ilmestyi alunperin vuonna 1922. Pentti Saarikosken luova käännös julkaistiin vuonna 1964  ja nyt käsillä on Leevi Lehdon 2012 alaviittein kommentoitu versio. Leevi Lehto kertoo esipuheessa häneltä menneen käännökseen kymmenen vuotta. Saman verran ja risat kesti itselläni lukea teksti. 

Lukurupeama ei ollut turha, vaikka sitä selittäisi psykologisella teorialla, jonka mukaan on vaikea tunnustaa käyttäneensä  paljon aikaa johonkin turhaan.

Miksi näin kauan ja miten lukeminen edistyi?

Suomennettu teksti on 832 sivua suhteellisen tiivistä tekstiä. Kun kirjan jykevään esineellisyyteen tarttuu, mukaan asettuu lupaus laajasta romaanista ja kun huomaa, ettei kyseessä olekaan perinteinen lukuromaani, pettyy. Näin kävi ainakin minulle. Muistaakseni kirjan kriitikoista joku väitti siis Joysen epäonnistuneen, koska kirja ei tunnetusti ole helppolukuisuuden tai nautittavan haastavuuden maineessa. Siksi aikaa kului näkökulmaa ja motivaatiota etsien. Jossain vaiheessa vaihdoin lukustrategiaa. En yrittänytkään sovittaa tekstin suomia vihjeitä tarinallisuuden kehykseen, en Bloomien perheen historian monipolivisuuteen tai Bloomin reittiin Dublinissa, puhumattakaan, että olisin lukenut sitä kontekstissa Homeroksen Odysseukseen ja kirjallisuushistorialliseen perintöön. Päätin lukea kirjaa kielellisen ilmauksen taidonnäyteenä. Sitä Ulysses on ja sellaisena se tarjoaa verrattomasti haasteita, yllätyksiä ja ilon aiheita. Ulysses on kuin lautasellinen herkullista kiisseliä. Se ei kuitenkaan lusikoimalla lopu.

Luin kirjaa sekä painettuna että e-kirjana. Kirjan painavuus estää sen lukemista vaakatasossa, eikä sitä mielellään ota matkalukemiseksikaan. E-kirja puolestaan on näppärä ja siinä on myös etu, että painetun kirjan alaviitteet ovat siinä siirretty kunkin kappaleen jälkeen loppuviitteiksi. Näin tekstin eteneminen ei katkea alaviitteitä lukiessa, eikä niitä tule itse asiassa luetuksi kappaleen päättyessäkään kovin tarkkaan. Painetussa kirjassa puolestaan yhden aukeaman lukeminen alaviitteineen, viittauksineen aiempiin  alaviitteisiin tai alaviitteiden tietojen avaaminen itselle voi helposti viedä mennessään. Voi huomata poikenneensa Dublin kaduilta ja olevansa aivan (vieraalla) kujalla. Kirjallista seikkailua parhaimmillaan, mutta myös aika hidasta lukemista ja ärsyttävää, koska jatkuvasti törmää tietämyksensä ja ymmärryksensä rajoihin. Näin kirja on kuin joustava verkko. Siinä voi hyppiä kuin trampoliinissa - oma jäntevyys ja into vastaavat kirjasta saatavaan ponnahdukseen ja voltteihin.

Leevi Lehdon suomennos ilmestyi siis vuonna 2012. Yritin ostaa sen saman vuoden kesäkuussa Porin Suomalaisesta kirjakaupasta, mutta hyllytavarana sitä ei ollut saatavana. Samana vuonna matkalla Tukholmaan oli joutoaikaa Turussa laivan lähtöaikaa odotellessa. Huomasin kirjan sikäläisessä kirjakaupassa ja pakkohan se oli hankkia. Lukeminen keskeytyi aika ajoin ja eteni vain verkkaisesti aina silloin, kun muulta lukemisesta joudin. Lopulta, nyt keväällä 2023 YLE Areenassa olevan hienon ”James Joyce ja Odysseus”  (nähtävillä 28.2.2025 saakka) dokumentin innoittamana, kaivoin kirjan jälleen esiin.  Kirjamerkki oli puolen välin paikkeilla ja jatkoin siitä ja nyt 14.6.2023 huomaan pääseeni viimeiselle tekstisivulle. 

Kyllä. Joycen  päätös lopettaa kirjansa tähän myönteiseen sanaan on vapauttava. Mielemme ja kielemme luo, synnyttää ja kehittää oman maailmansa, jossa meillä on vapaus olla miten haluamme. Arjen maailmassa elämme vain raadollisen välttämättömyyden vuoksi. Yksi elämä itselle, yksi unelmille. Tai monta elämää, monta unelmaa. Kyllä.

Etelä-Amerikan runoilijoita

Roberto Bolañon Kesyttömät etsivät asettuu jossain mielessä Knausgårdin omaelämänkerrallisen (Taisteluni I-VI) ja Murakamin fantasiakerronnan välimaastoon. Se on kyllä romaani, mutta tarina etenee päiväkirjamaisesti. On helppo uskoa sen perustuvan kirjailijan omiin kokemuksiin ja käsityksiin kirjallisuuden viimeisellä rannalla kohti tuhoavaa aavikkoa. Meksikoon, Espanjaan, Ranskaan ja vähän muuallekin sijoittuvat päähenkilöt, nykyajan Don Quiote ja Odysseus, Arturo Belano ja Ulises Lima, etsivät runouden syvintä olemusta niin menneisyydestä kuin mullistavasta tulevasta, he etisvät itseään ja kadonutta runolija Cesárea Tinajeroa, runoutta, elämää ja toisiaan. Kirja liikkuu sujuvasti arkirealismista naturalismiin, arjen syövereistä kirjallisuuden historiaan ja analyysiin, mutta sekoittaa niitä, ei niinkään metakommentteina, kuten Knausgård tekee, vaan upottamalla ne henkilöiden kertomuksiin, kommentteihin ja keskusteluihin. Kirjallinen asu ei ole  romaanimainen samalla tavalla kuin Murakamilla, jossa kirjallinen muoto on perinteinen päähenkilön ja tarinan etenemisen merkityksessä.

Tarkasti henkilöihin ja aikaan sidotut katkelmat ovat todistajalausuntoja 1970-1990 -luvun latinalaisen amerikan runoudesta ja eksyneiden, maailmaan heitettyjen ja heittäytyvien ihmiten maailmasta. Oikeat ja keksityt nimet sekä todennäköisesti oikeat ja todella tapahtuneet asiat sekoittuvat erikoiseksi, maukkaaksi ja tuliseksi keitokseksi. Se vie mukanaan, mutta samalla hämmentää, välillä pitkästyttää, mutta hetken päästä taas vie mukanaan pyörteen lailla. Ovatko tarinan henkilöt loistavia, lupaavia tulevaisuuden runoilijoita, runoudesta haaveilevia tyhjäntoimittajia vai yksinkertaisesti viina- ja huumepäissään hourivia huumediilereitä? Todennäköisesti kaikkea tätä ja enemmän.

Bolañon "arvoitus" ei ratkea, mutta kutkuttaa tartuttamaan hänen monumentaaliseksi mainittuun, keskeneräiseksi jääneeseen teokseensa 2666. Kesyttömät etsivät  -teoksen viimeiset kolme merkintää sivuilla 630-631 päivättyinä 13., 14. ja 15. Helmikuuta 1976 kysyvät Mitä on ikkunan takana? Tähti, levitetty lakana, ...

Odysseus Caprilla

Alberto Moravia Keskipäivän aave on erikoinen kirja. Helppolukuinen yhden kertojan, näytelmäkirjailija Riccardo Moltenin, ajassa lineaarisesti etenevä tarina siitä, miten hän menettää rakastamansa naisen, Emilian, rakkauden ja kunnioituksen. Tarinan  puiteet ovat Italiassa, Roomassa ja Caprilla. Tekeillä on elokuva Homeroksen Odysseuksesta. Kirjan päähenkiolön tarina kietotuu Odysseuksen tarinaan ja sen tulkintaan - onko kyse komeasta herooisesta kamppailusta uhkeissa maisemissa vai psykologinen draama freudilaisittain tulkittuna. Entäpä miten on Danten tulkinnan laita?

Näin Moravioa pääsee tutkailemaan Odysseuksen tarinaa, mutta kuitenkin lukijalle jää aika pinnallinen kuva siitä, miten eri tulkitsijat ovat tarinaan uppoutuneet. Mutta kysessähän onkin romaani, ei tietokirja. Kerronta on realistista, vaikka toisin paikoin kirjan kertoja huomaakin fantasioivansa omien mielihalujensa mukaisesti.

Moravian kirja ilmestyi 1954. Aikanaan se kuvasti hienosti tulkinnallista käännettä, joka muuttaa käsitystämme historiasta ja kerronnasta. Edes kulttuurin peruseepokset eivät välty näiltä uudelleentulkinnoilta, joista osa perustuu uuteen tutkimukseen, osa kaupallistettuun tulkintaan ja osa vaikeasti määriteltävään ajan henkeen. Samalla se myös osoittaa, ettei ole teosta, on vain teoksen tulkinta tai tulkintoja. Kun tuohon yhdistetään tarinallinen käsitys minä-identiteetin kehityksestä tai rakentumisesta, niin kirjan henkilöt, kirjoittaja ja lukija kiedotaan kiehtovaan tarinaan. Tässä Moravia onnistuu, vaikka kirjailijan ääni jo alkaakin vaimeta historiallisen ajan luolaston kaikuihin.

Vastuu alkaa unesta

Haruki Murakamin Kafka rannalla on sakeana kirjallisia ja kielellisiä viittauksia. Otsikkoni Vastuu alkaa unesta  viittaa Yeatsiin.

Antiikin draamat ovat vahvasti esillä. Päähenkilö Tamura Kafkan isä on ennustanut pojalleen Oidipuksen kohtalon: tapat isäsi ja makaat äitisi - ja vielä ekstrana makaat myös siskosi. Viittauksia on Bildungsromaniin, moniin satuhin ja tietysti myös japanilaiseen kirjallisuutteen ja mytologiaan. Viittaukset populaarikultuuriin ja kulutuskeskeisen yhteiskunnan tavaramerkkeihin ovat jo aiemmin lukemistani Murakamin kirjoista (1Q84, Norwegian Wood) tuttuja.

Franz Kafkallakin on oma osuuteensa, mutta onko kyseessä Kafka Tamuran (kirjan päähenkilön) odysseija, kasvutarina vai ikuinen paluu tai kirtokulku elämäksi kutsutussa, arvaamattomassa teloituskoneessa?

15-vuotias Tamura karkaa kotoaan, isä murhataan, hän pakoilee viranomaisia ja yrittää tavoittaa kadonnutta äitiään ja siskoaan. Matkallaan hän tapaa useita henkilöitä. Mutta onnistuuko hän ja haluaako hän välttää kohtalonsa? 

Kafkan isä on opastanut poikaansa muun muassa lauseella teoria on taistelukenttä ihmisen päässä. Kafkan ystävä ja auttaja hänen matkallaan, Oshima, puolestaan avaa Oidipuksen tulkintaa: Kohtalo määrää ihmistä. (...) Ihmiset eivät ajaudu syvemmälle tragediaan vajaavaisuutensa, vaan hyveittensä takia. (...) Tuloksena on siis vääjäämätön ironia.
Ironia syventää ihmistä, auttaa häntä kypsymään. Se on portti pelastukseen korkeammalla tasolla, paikkaan josta voi löytää yleispätevämmän toivon.

Kreikkalaisten tragedioiden elämän paradigmaattiset tragediat eivät toteudu sananmukaisesti vaan metaforisesti. Me emme siis tapa isäämme ja makaa äitimme kanssa (yleensä, vaikka voihan näinkin tapahtua) vaan metaforisesti. On olemassa metafora-niminen väline, jonka avulla me otamme ironian vastaan, ja sen myötä kasvamme ja meistä tulee ihmisinä syvällisempiä.

Oshiman suulla myös ilmaistaan hienosti ongelma ontoista ihmisistä. On ... tärkeää tietää, mikä on oikein ja mikä on väärin. Yksittäiset arviointivirheet voi yleensä korjata. Kaiken voi aina muuttaa, kunhan on rohkeutta myöntää omat virheensä. Mutta suvaitsemattomat, ahdasmieliset ja mielikuvituksottomat ihmiset ovat kuin loisia, jotka valtaavat isäntänsä ja muuttavat muotoaan. 

Tamuran ja Oshiman suhde on kuin Daniel Kahnemanin kokevan ja arvioivan minän suhde: Tamura kokee erilaisia asioita ja hänen vanhempi ja kokeneempi - myös lukeneempi - ystävänsä arvioi, mitä tuo kokemus merkitsee tai miten sitä tulisi tulkita. Mukarakami myös etsii yhteyksiä japanilaisen mytologian ja länsimaisen teorian välille, muun muassa yhteyksiä Jungin käsityksiin arkkityyppien ja alitajunnan merkityksestä ihmisen tietoisuudessa ja toiminnassa.

Tamura käy myös keskustelua Varis -nimisen pojan kanssa. Varis on kuin Tamuran jakautuneen mielen toinen puoli. Variksen suulla kerrotaan, miten häntä kiskotaan aikasilmukkaan ja paikoin Tamuran kertojaääni kertautuu Variksen toiseuden äänellä: Lasken käsivarteni... - Lasket käsivartesi ...

Murakami onnistuu luomaan varsin kauniita lauseita sopivasti tekstin eri kohtiin: Kaikki sanat ovat kuolleet ajan onkalossa ja kasautuneet äänettömästi tulivuorijärven pimeälle pohjalle. 

Populaarikulttuuristen viittausten lisäksi Murakami mainitsee usein myös klassisen musiikkin - Schubert, Haydn, Puccini.

Viehättävinä yksityskohtina voi mainita esimerkiksi Oshiman ja Tamuran omaksuma halu matkustaa Espanjaan ja osallistua sisällisotaan (joka on päättynyt 60 -vuotta kertomuksen ajankohtaa aikaisemmin). Osallistuminen ei olisi todellista, vaan metaforista.

Kaikkien todellisuuden yksityskohtien tuolla puolen ovat unet. Ja kaikki elävät niissä.

Tamura Kafkan matka pimeyden ja metsän ytimeen osana kertomusta ja kertomuksen yhtenä labyrinttimaisena kuvauksena tuo myös mieleen Sinuhe egyptiläisen. Tamura ei merkitse reittiänsä Ariadnen langalla, eikä Hannun ja Kertunkaan tavoin. Labyrintin ydinkään ei ole pelottava hirviö, mutta joka tapauksessa Tamura käy kaukana tuonpuoleissa ja palaa tuonpuoleisesta ennen kuin portti sulkeutuu.

Ritariromaanien ja keskiaikaisen tarinankerronnan yhtenä teemana oli ”saavuttamaton rakkaus” - donna, jota saattoi etäältä rakastaa ja ihannoida. Tämä perinne jatkuu myös Murakamin teoksissa. Saavutetun ja saavuttamattoman rakkauden, ei-eroottisen seksin, rakkauden eri muotojen pohdiskelu, sukupuolisuuden ristiriitaisuudet ja myös Oshiman suulla tapahtuava (telaketju) feminisimin kritiikki luovat kirjasta rikkaan kudelman. 

Kafka rannalla on lukemistani hienoin Murakamin teos. Se ei kuitenkaan ole kehitys- tai kasvatusromaani. 15-vuotias päähenkilö ei kasva aikuisuuden mittoihin, ei tuhoudu tai kypsy yhteiskuntaan, vaan palaa jossain mielessä alkuruutuun. Hän palaa kouluun tehtyään selväksi (sananmukaisesti) menneisyytensä: isä on murhattu, äidin ja siskon kanssa maattu - valinta elämästä on tehty. 

Murakamin luoma maailma on yksi hieno lisä Platonin filosofiaan tehdyistä reunamerkinnöistä. Filosofian, Bergsonin ja Hegelin upottaminen lihallisen maailman temmelykseen, tuo Murakamin kerrontaan paljon huumoria, mustaakin sellaista. 

Kaikessa runsaudessaan maailma, ainakin Murakamin tekstissä, on järjestelmä jonka sisäinen liike näyttää ulkoa katsottuna ja kuvattuna pysähtyneisyydeltä. Käytämme kaiken aikamme etsiessämme kadonnutta toista puoliskoamme. Tai ehkä olemmekin pirstaleina maailmalla ja siksi identiteettityö on palapelin kokoamista, tuhannen ja yhden yön tarinoiden kertomista, kutomista ja purkamista, loputtomiin.

Murakamin lukeminen on palkitsevaa. Aivan kuin olisit etuoikeutettuna katsomassa unta, jonka hän on sinulle luonut aistivoimaisena, todellisen-epätodellisena.

Ja kun tarina päättyy, olet valmis aloittamaan uuden: Olet osa aivan uutta maailmaa.

JK. Kirjassa on pari kiinnostavaa käännöskompaa: Platonin Pitojen käännöskohdassa kerrotaan Zeuksen halkaiseen mies/nais -olennon veitsellä kahtia. Platonin teoksissa (suomennetuissa) kuitenkin puhutaan siitä, miten Zeus halkaisi puolikkaat kuten muna halkaistaan hiuksella. Toinen liittyy  Kafka-nimeen. Murakamin tekstissä, tai siis käännöksessä, väitetään, että Kafka tarkoittaisi varista (Corvus corone cornix) tsekin kielessä. Ystäväni Jirin mukaan on kuitenkin kyseessä naakka (Corvus monedula), "kavka", joka saksalaisittain ääntyy kuten Kafka. Miten tuo lienee alkuperäisessä tekstissä, ja onko poika nimeltä Varis sittenkin poika nimeltä Naakka?