Vuoden viimeisenä päivänä posti toi Franz Kafka -suomennoksen: Tuberkuloosifragmentit (Savukeidas, Turku 2012). Hankinnan alla oli myös Louis-Ferdinand Céline´n (1894–1961) Niin kauas kuin yötä riittää uusi tarkennettu suomennos. Porin Suomalaisessa sitä ei kuitenkaan ollut, joten Kafka päättää kirjavuoden kunniakkaasti.
Luvussa oli jokin aika sitten W.G. Sebaldin Austerlitz, mutta se ei edennyt loppuun, kuten ei edelliselläkään kerralla, joten jätän sen edelleen hautumaan ja odottamaan parempaa lukijaansa. Kiinnostava yritys kuitenkin vallata lukijan mieli.
Luettavana oleva Åsa Larssonin Uhrilahja (joululahjaksi saatu ;-)) on kyllä luettava ja asetelmaltaankin kiinnostava dekkari, jossa on historiallinen ote Ruotsin pohjolaan. Teksti ja juoni kulkee, mutta jollain tavalla viime vuosisadan alkupuolelle asetetut henkilöhahmot käyttäytyvät anakronisesti, liian nykypäivän ihmisen tavoin. Vaikka kirjan opettajatar Elina edustaakin edistystä ja vapaamielistä ajattelua, käytös on sata vuotta myöhempää tai ainakin henkilöhahmo on ristiriitainen ihanteellisuudessaan ja käytöksensä vapaudessa.
Mutta takaisin Kafkaan. Ainakin ensimmäinen fragmentti uppoaa:
Oikea tie on nuora, jota ei ole kuitenkaan viritetty korkealle ilmaan, vaan lähelle maan pintaa. Se on asetettu siihen luultavasti siksi, että kompastuisimme siihen, eikä siksi, että kulkisimme sitä pitkin.
Tällä on hyvä päättää vuosi ja aloittaa uusi vuosi 2013. Lupaukset voi asettaa kuinka alas tahansa ja silti niihin usein kompastuu sen sijaan, että kulkisi valitsemaansa kaitaa, todella kaitaa, tietä (narua), kärsivällisesti ja vakaasti. Oikeat tiet ovat "vääriä", mutkikkaita, vaihtelevia, kuin metsän polut tai ylös alas kulkevat vuoriston reitit.
Laaksosta vuorelle, katseelta piilossa, ajatukselle antautuen. Taikavuori, Pekka Kallin blogi.
Monday, December 31, 2012
Friday, December 07, 2012
Muisti ja kirjallisuus
Marja Saarenheimo on kirjoittanut kiinnostavan, luettavan ja jatkolukemiseen innostavan kirjan Muistamisen vimma (Vastapaino 2012). Saarenheimo on psykologi ja muistitutkija. Hän tutkii tässä kaunokirjallisuuden kautta muistamista, unohtamista sekä yksilön että historian näkökulmasta. Kirjoina on Milan Kunderan, Marcel Proustin, Siri Hustvedtin, W.G. Sebaldin ja Lisa Genovan teokset sekä musititutkimuksen valittuja tekstejä viiteaineistona.
Itselleni Kundera, Proust ja Schlink ovat aiemmin tuttuja ja jonkinverran myös Hustvedt ja Sebald, vain Genova on kokonaan uusi tuttavuus. Genovan kirja Edelleen Alice käsittelee muistisairauksia ja pohtii ajatusta siitä, miten minuutemme rakentuu muistista. Ajallisen jatkumon kokemus on jossainmäärin välttämätön, jotta voimme kokea itsemme minäksi, emmekä vain toisistaan irrallisten kokemusten ja havaintojen pirstaleiseksi tapahtumapaikaksi. Kun tuo jatkuvuus häiriintyy riittävästi, käsitys minuudesta heikkenee ja kykymme ylläpitää itsemme muistiyhteisössä katoaa. Menetämme kontaktin ympäristöön ja läheisiimme ja myös läheisemme kokevat meidät vieraiksi.
Saarenheimon teksti on monessa suhteessa inspiroivaa; päälimmäiseksi anniksi itselleni jäi muistamisen ja unohtamisen dynaaminen yhteenkietotuminen. Ne eivät ole vastakohtia vaan muisti on unohtamisen yksi muoto. Myös ajatus siitä, että kuulluksi tuleminen on minuudelle aivan keskeinen asia (ja Kunderan sanoin kirjallisuus ja kirjoittaminen syntyy siitä, että kukaan läheinen ei kuule). Kundera jopa määrittää elämän "taisteluksi vieraasta korvasta". Emme ole kiinnostuneita muiden tarinoista, haluamme kertoa omamme.
Valokuvilla on oma asemansa muistamisessa tai ehkä sittenkin paremminkin unohtamisessa. Katsoessamme omia kuviamme voimme muistaa elämämme parhaita hetkiä ja kertoa tarinamme positiivisena kertomuksena. Erehdyksen ja epäonnistumisen episodit poistamme tarinasta, tuhoamalla kuvat tai repimällä epähenkilöt kuvasta. Näin tehdessämme retusoimme omaa elämänhistoriaamme ja saatamme pitää sitä aivan oikeutettuna. Samalla saatamme paheksua historiankirjoituksen esiintuomia "väärennöksiä", joissa epähenkilöt on poistettu kuvista. Tuleeko elämästämme näin väärennös vai hankimmeko vain itsellemme paremman menneisyyden?
En taistele pidempään lukijani silmistä. Suosittelen kääntämään silmät Saarenheimon kirjaan, hänen tarinaansa muistin vimmasta. Ehkä näin tehdessäni haluan olla rikastuttamassa (yleensä) anonyymin lukijani elämää tai ainakin luoda illuusion siitä, että tulen kuulluksi.
Itselleni Kundera, Proust ja Schlink ovat aiemmin tuttuja ja jonkinverran myös Hustvedt ja Sebald, vain Genova on kokonaan uusi tuttavuus. Genovan kirja Edelleen Alice käsittelee muistisairauksia ja pohtii ajatusta siitä, miten minuutemme rakentuu muistista. Ajallisen jatkumon kokemus on jossainmäärin välttämätön, jotta voimme kokea itsemme minäksi, emmekä vain toisistaan irrallisten kokemusten ja havaintojen pirstaleiseksi tapahtumapaikaksi. Kun tuo jatkuvuus häiriintyy riittävästi, käsitys minuudesta heikkenee ja kykymme ylläpitää itsemme muistiyhteisössä katoaa. Menetämme kontaktin ympäristöön ja läheisiimme ja myös läheisemme kokevat meidät vieraiksi.
Saarenheimon teksti on monessa suhteessa inspiroivaa; päälimmäiseksi anniksi itselleni jäi muistamisen ja unohtamisen dynaaminen yhteenkietotuminen. Ne eivät ole vastakohtia vaan muisti on unohtamisen yksi muoto. Myös ajatus siitä, että kuulluksi tuleminen on minuudelle aivan keskeinen asia (ja Kunderan sanoin kirjallisuus ja kirjoittaminen syntyy siitä, että kukaan läheinen ei kuule). Kundera jopa määrittää elämän "taisteluksi vieraasta korvasta". Emme ole kiinnostuneita muiden tarinoista, haluamme kertoa omamme.
Valokuvilla on oma asemansa muistamisessa tai ehkä sittenkin paremminkin unohtamisessa. Katsoessamme omia kuviamme voimme muistaa elämämme parhaita hetkiä ja kertoa tarinamme positiivisena kertomuksena. Erehdyksen ja epäonnistumisen episodit poistamme tarinasta, tuhoamalla kuvat tai repimällä epähenkilöt kuvasta. Näin tehdessämme retusoimme omaa elämänhistoriaamme ja saatamme pitää sitä aivan oikeutettuna. Samalla saatamme paheksua historiankirjoituksen esiintuomia "väärennöksiä", joissa epähenkilöt on poistettu kuvista. Tuleeko elämästämme näin väärennös vai hankimmeko vain itsellemme paremman menneisyyden?
En taistele pidempään lukijani silmistä. Suosittelen kääntämään silmät Saarenheimon kirjaan, hänen tarinaansa muistin vimmasta. Ehkä näin tehdessäni haluan olla rikastuttamassa (yleensä) anonyymin lukijani elämää tai ainakin luoda illuusion siitä, että tulen kuulluksi.
Sunday, November 18, 2012
Kutsu tanssiin ja tarinaan
Paul Austerin Talvipäiväkirja
on häkellyttävän hienoa luettavaa – yksinkertaista, selkeää, lempeää ja
kovaakin, miten vain haluan.
Intohimoista, loppuun asti intensiivistä, mutta samalla hidasta
askellusta, koreografialtaan tilaa hienosti käyttävää, vain harvoihin nopeisiin
pyörähdyksiin intotuvaa, aina liikkeet hallitusti perille vievää sulavuutta.
Nilkka ei ojennu täyteen mittaan, horjahdus nostaa esiin elämän epätahdit,
korostaa askelten vaikeuden ja epäonnen mahdollisuuden. Näinhän se on, tätähän
minäkin.
Auster kirjoittaa kuin päiväkirjaa ja lukijana uskon kaiken
kirjoitetun, en oikeastaan edes kysy onko kirjoittaja Auster vai Austerin luoma
hahmo Paul Auster. Kirja on omaa identiteettiään pohtivan kirjoittajan
narratiivinen retki omaan itseen. Se sopii hyväksi esikuvaksi omasta elämästään
kirjoittavalle, antaa esimerkin ja keinovalikoiman jolla kirjoittaa, mutta
samalla haastaa esiin kysymyksen, miksi en kirjoita yhtä hyvin kuin Auster tai
ehkä myös: miten voisinkin kirjoittaa niin hyvin, kuin minä itse.
Edellä olevat kappaleet kirjoitin ennen kuin olin lukenut Austerin kirjan saamasta murskakritiikistä. The Guardian lehden mukaan kirja on terrible book - the kind of self-induldigent, ill-conceived and poorly editer disaster eli perin kehno tekele kuten Juhani Branderin kirja-arvioinnista (SK 17.11.2012) sen kääntää.
Olisiko Guardianin arvioijalle käynyt juuri niin, kuin edellä pelkäsin: hän on ottanut Austerin tekstin tosissaan, ei kaunokirjallisena tarinana kirjailija Paul Austerista. En myöskään ymmärrä, ehkä olen niin totinen, Branderin väitettä kirjan huumorintajuttomuudesta ja väitetystä Austerin jatkuvasta itsekorostuksesta.
Austerin kirjan ohjelmana on hengityksen fenomenologia. Uljaimpia kohtia on kirjoittamisen
asettaminen tanssin, kävelyn ja ruumiin liikkeiden yhteyteen. Puhuttu sana jää
jälkeen ruumiin liikkeestä, ruumiin liike, tanssi, herättää kirjailijan
henkiin. Ylösnousemus ei ole sanassa vaan ruumiissa. Kuitenkin kirjoittettu
sana on jotain, jossa kirjoittaja elää. Vain siksikö, ettei tanssi suju? Enää, tässä iässä, ei voi kysyä tanssijaksi vai kirjailijaksi, jopa kysymisen aika on ohi.
Kuoleman ajatuksellinen kokeminen, kiertämättömän
tulevaisuuden muistelu ja kuolemanläheisyyden kohtaaminen ovat kaksi eri asiaa,
ne eivät kohtaa. Voin vain toivoa itseltäni viisautta kohdata oma elämäni
katkeroitumatta, yrittää hyväksyä sitä, mikä olen ollut ja kertoa oma tarinani
itselleni siedettävästi. Auster lainaa Joubertilta pari lausetta: Elämän loppu on katkera (vuodelta 1814) ja vuotta myöhemmin (1815) On oltava rakastettava (jos pystyy). Auster kirjoittaa tässä tekstin kodassa itsestään kolmannesa persoonassa, meneenä minänään. Voi olla että nyt ja tulevaisuudessa Joubertin pohdinta tuntuu mairealta ja jonninjoutavalta, mutta jossain elämän vaiheessa se on sinua liikuttanut. Minkäs teet, voit unohtaa itsesi tai kertoa (harha)polkusi osaksi tarinaasi.
Minulle oli yllätys, että Austerin kirja Yksinäisyyden äärellä onkin hänen varhaistuotantoaan, vuodelta
1982. Luin sen jokin aika sitten suomennoksena, enkä pannut merkille kirjan varhaista alkuperäisvuotta. Siinä Auster kirjoitta suhteestaan isäänsä ja isän kuolemaan.
Talvipäiväkirjassa on enemmän äidin kuolemasta ja äidistä, mutta myös isästä,
isäpuolesta ja suhteesta vaimon sukuun.
Kouluvuosien kuvauksessa on myös hieno kuva
”integratiivisuuden” puolesta eksklusiivista kasvatusta vastaan. Sopisi
todistukseksi mihin tahansa erityispedagogiikan kirjaan. Meidän omasta
kasvustamme, siis meidän, jotka katsomme kuuluvamme ei-erityisryhmään, vaikka
globaalisti sitä olemmekin, yhdessä
kasvamisesta on kysymys, vaikka myös tasa-arvosta ja oikeudesta
ihmisarvoiseen elämään yleisemminkin.
En usko, että Auster henkilönä on kovin ”mukava”, mutta
kunnioietttavan hienosti hän osaa kertoa oman ”amerikkalaisen unelmansa”
toteutumisen, ilman ylpeyttä tai nousukasmaisuutta. New Yorkin kasvatti kertoo
ytimekkäästi myös surunsa 11.9. tornien tuhoiskuun, koruttomasti.
Näin siis koin Austerin tekstin, kovasti toisin kuin muutama muu lukija ja kirjallisuuskriitikko. Ymmärrän kyllä, ettei Talvipäiväkirja ole Austerin merkittävin kirja, se ei yllä Yksinäisyyden äärellä -kirjan tunnustuksellisuuden tasolle, ei vertaudu Austerin varsinaisiin kaunokirjallisiin teoksiin, mutta juuri siinä on sen viehätys: kuin tavanomainen elämäntarina, mutta hyvän kirjoittajan kirjoittamana. Ilman tuota taitoa ei Austerin kirjaa jaksaisi lukea, hänen elämäntarinansa ei sinällään ole kovin kiinnostava, huikea, ei edes poikkeuksellinen. Melko sivulliseksi itsensä kokevan miehen tarina, tarina lahjakkaasta kirjoittajasta, josta tuli myös tunnettu ja varakaskin. Hän olisi voinut kuitenkin valita toisin, mutta valitsi kirjallisuuden. Hyvä niin.
Labels:
Juhani Brander,
kirjallisuus,
Paul Auster,
Talvipäiväkirja
Thursday, October 18, 2012
Propagandaa ja kirjallisuutta
Hän oli kiistänyt
syyllisyytensä ja antaessaan sanojensa valua huuliltaan hän oli tuntenut
pulssinsa kiivaan marssin, kohinan korvissaan, mutta hänen kainalonsa olivat
pysyneet kuivina ja hänen hengityksensä kulkenut sävyisästi kuin
jumalanpalveluksessa vaikka epäusko oli painanut lyijyn lailla vatsanpohjaa,
tämä ei voi mitenkään mennä läpi, ei mitenkään, opettaja olisi seinähullu, jos
uskoisi, mutta uskoihan tuo, uskoi kuin uskoikin, ja usko oli vahvistunutsitä
mukaa kun hän oli jatkanut varmalla äänellä, josta murrosikäisen kiekuminen oli
hiipunut, hän oli jatkanut miehen äänellä, totta puhuvan miehen vakaalla äänellä,
että sen on täytynyt olla Ants, Ants tarvitsi rahaa koska ei ehtinyt tehdä
koulutehtäviään, vaan maksoi niiden teosta muille, Ants tuli luokkaan, kun hän
oli taululla.
Pikä virke on kuin kirjoittajapiirin tehtävästä ”kirjoita
pitkä virke”. Sen voi kuitenkin nostaa yhdeksi keskeiseksi Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat – kirjan teemasta. Päähenkilö aloittaa nuorena valehtelun ja jatkaa sitä elämänsä
läpi, eräässä mielessä onnistuneesti.
Sofi Oksanen on kiinnostava kirjoittaja ja mielenkiintoinen
ilmiö. Uusimman kirjan lukeminen on nautinto. Linnut taisivat olla puluja,
hienommin sanottuna kesykyyhkyjä, mutta juuri sanavalinnoistahan
kirjallisuudessa on kysymys.
Oksanen pohtii kirjassaan sanavalintojaan – kirja päähenkilö
on propagandakirjailija, moninkertainen petturi, joka pohtii minkälaisia
ilmaisuja hänen tulisi käyttää virolaisista hitleristeistä, jotta hänen
propagandansa olisi mahdollisimman tehokasta. Oksanen puolestaan on joutunut
pohtimaan, miten hänen kaunokirjallinen tekstinsä olisi mahdollisimman
tehokasta, jotta se samalla olisi kirjallisuutena uskottavaa,
yhteiskunnallis-historialliselta sanomaltaan vaikuttavaa ja lukijaa
vakuuttavaa. Viron lähihistorian tuominen suomalaiselle ja kansainväliselle
lukijakunnalle on Oksasen kiistaton saavutus. Virolaiselle lukijakunnalle
Oksasen teemat ovat kyllä jo aiemmin tuttuja.
Oksasen kieli elää. Sanavarasto ja –valinta on monipuolista,
rikasta, lauseet usein pitkiä, polveilevia ja jo itsessään nautittavia.
Tyylivalikoima ulottuu melko raa´asta sotakuvauksesta lähes herttasarjamaiseen
siirappiin. Kirjallisia viitteitä on suoraan tarkastelun alla olevaan
propagandakirjallisuuteen, mutta myös maailmankirjallisuuteen. Itse en pitänyt
kovin onnistuneena viittausta Madame Bovary –romaaniin, vaikka
avioliittokuvauksesta tässäkin on kyse, ainakin jos uskoo takakannen
myyntipuhetta.
Aikatasoja on kaksi, 1940-luvun alkupuolisko ja 1960-luvun
alku, maantieteellistä ulottuvuutta Virosta Saksaan, Venäjälle, Suomeen ja
Ruotsiin. Henkilöitä on paljon ja osittain monen nimen alla – lukijalta
vaaditaan tarkuutta mukanapysymisessä ja sen huomaamisessa kuka tarinaa
kulloinkin kertoo.
Oksasen henkilöille kysymys ”kenen joukoissa seisot, kenen lippua
kannat” on kysymys, johon useimmat
vastaavat kaksijakoisesti: seisovat toisessa joukossa (sydämellään) ja kantavat
toisen joukon lippua, vaihtavat harvemmin joukkoa, mutta sitä useammin lippua. Sankareita ei ole, on vain (pääosissa) erilaisia virolaisia pettureita, saksalaisia julmureita ja taustalla venäläisiä bolshevikkeja ja heidän kommunistikätyreitään.
Mutta onko Oksasen kirjallinen moderni sankaritar? Kirjan sisäaukeamalla on kuva
kuvasta, jossa kirjailija poseeraa katsojalle kirjoituskoneen takaa. Sen vierellä
on sakset. Kirja on eräässä mielessä leikkaa ja liimaa menetelmällä koottu
palapeli historiallisista dokumenteista, fiktiivisistä hahmoista ja nykyisen
aikaperspektiivin mahdollistamasta kaukoviisaudesta (taaksepäin). Mutta
millätavalla Oksanen leikkaa kuvaa historiasta, miten kuva on retusoitu ja
minkälaisiin leikkauksiin hän on itse valmis. Totuuden torvet ovat useinen marssittaneet
kuulijansa suoraan helvettiin. Lukijan on siis oltava valppaana tämän seireenin
ääntä kuunnellessaan.
Monday, September 03, 2012
Kesän satoa
Luinpa kesällä toisenkin Jo Nesbøn kirjan, sarjan ensimmäisen Harry Hole sarjassa. Leppakkomies on sekin hyvin kirjoitettu ja juonenkäänteitä riittäää lähes hengähdykseen saakka. Samalla sen lukeminen osoitti, miten kirjoittaja kehittyy tuotantonsa myötä. Ei kuitenkaan tullut oloa, että täytyisi lukea kaikki väliin jäävät seitsemän muuta kirjaa. Antisankarit ovat tämän genren "peruskauraa", mutta Harry H. ei kuitenkaan ole minun mieleeni riittävästi, että jakasaisin sen varassa lukea lisää. Hyvä tietää hänen olemassaolonsa fiktion universumissa.
Panu Rajala on luettavuudessaan yksi hauskimpia kirjallisuudesta ja sen liepeiltä kirjoittava. Aila Meriluodosta ja hänen runoistaan kertova kirja Lasinkirkas, hullunrohkea on sujuvuudessaan hyvä, vaikka heittelehtiikin ainakin kolmessa tasossa - Meriluodon runoudessa ja hänen läheistensä kirjallisissa tuotoksissa, Meriluodon henkilöhistoriassa ja henkilökohtaisella tasolla liikkuvissa Panu Rajalan ystävän ja "rakastetunkin" suhteiden selvittelyn välillä. Paikoitellen on asiallista runoanalyysia ja myös kannanottoja runojen tulkinnan kontekstiin kirjallisuusteoriassa, historiassa ja yksittäisissä teoksissa. Paikoitellen taas ollaan aika löhellä kirjoitusta, jonka Panu on suunnannut Ailalle vastauksena heidän aiempiin keskusteluihinsa tai teksteihin.
Sisältönsä lisäksi teos saa pohtimaan kuinka ihmiset yleensä, hyvinkin menestyvät, kuten Meriluotoa ja hönen lähipiirinsä, yleensä klaaravat asiansa niinkin hyvin, vaikka yksityiselämä on kovin raadollista. Vai onko se todella polttoainetta, joka on edellytys kirjallisuudelle, runoudelle, taiteelle? Eipä kai. Mutta hienosti ja oivaltavasti Meriluoto kirjoittaa, vaikka tyylilajinsa ei itselle kovin läheinen olekaan:
Panu Rajala on luettavuudessaan yksi hauskimpia kirjallisuudesta ja sen liepeiltä kirjoittava. Aila Meriluodosta ja hänen runoistaan kertova kirja Lasinkirkas, hullunrohkea on sujuvuudessaan hyvä, vaikka heittelehtiikin ainakin kolmessa tasossa - Meriluodon runoudessa ja hänen läheistensä kirjallisissa tuotoksissa, Meriluodon henkilöhistoriassa ja henkilökohtaisella tasolla liikkuvissa Panu Rajalan ystävän ja "rakastetunkin" suhteiden selvittelyn välillä. Paikoitellen on asiallista runoanalyysia ja myös kannanottoja runojen tulkinnan kontekstiin kirjallisuusteoriassa, historiassa ja yksittäisissä teoksissa. Paikoitellen taas ollaan aika löhellä kirjoitusta, jonka Panu on suunnannut Ailalle vastauksena heidän aiempiin keskusteluihinsa tai teksteihin.
Sisältönsä lisäksi teos saa pohtimaan kuinka ihmiset yleensä, hyvinkin menestyvät, kuten Meriluotoa ja hönen lähipiirinsä, yleensä klaaravat asiansa niinkin hyvin, vaikka yksityiselämä on kovin raadollista. Vai onko se todella polttoainetta, joka on edellytys kirjallisuudelle, runoudelle, taiteelle? Eipä kai. Mutta hienosti ja oivaltavasti Meriluoto kirjoittaa, vaikka tyylilajinsa ei itselle kovin läheinen olekaan:
Viimeistään kuollessan on yksin.
Ja jos on yksin, kuolee.
Muutoin kesälukemiset liittyivät valokuvaan ja taiteeseen. Yksi hienoimmista Taneli Eskolan Valon aakkoset. Valokuvakirja Suomessa ja Jalo Porkkalan Köyhä dagerrotyyppi.
Labels:
Meriluoto,
Nesbø,
Porkkala,
Rajala,
Taneli Eskola.
Thursday, July 05, 2012
Aave ja järjenkäyttö
Sillä aivot ovat aina valmiit antamaan päätösvallan tunteille. Ne ovat aina valmiit löytämään ne lohduttavat vastaukset, joita sydän tarvitsee. (Jo Nesbø, Aave, s. 442)
Jo Nesbø on paljon luettu norjalainen kirjailija. Häntä on verrattu Raymond Chandleriin ja James Ellroyhin, jopa siten, että hän olisi aikapäiviä sitten ohittanut nämä amerikkalaiset mestarinsa.
Tämä oli ensimmäinen lukemani Harry Hole -kirja - Nesbøn tuotannossa se on jo yhdeksäs samaan päähenkilöön tukeutuva teos. Kirja on erinomaisesti kirjoitettu, niin kieleltään kuin tarinaltaankin. Kertomusta kuljetetaan useamman kertojan näkökulmasta. Aluksi en edes ymmärtänyt, että Harry Hole on päähenkilö (koska en tuntenut kirjalijan aikaisempaa tuotantoa) ja mieltäni mietitytti se, että tarinassa ei ole yhtään sympaattista henkilöä. Tämä tunnelma säilyi loppuun saakka. Tarinan kerronta piti kaikesta taituruudesta huolimatta tunteet melko etäällä. Tarinassa oli useita yllättäviä käänteitä ja lukijana oppi pian olemaan luottamatta kaikkeen, mitä päähenkilö päätteli. Samalla jäi aina odottamaan, miten tarinan eri osat jatkuvat ja kuinka ne lopulta solmitaan yhteen. Kiinnostavaa on, että kirjan loppu tuntuu kovin pitkältä. Kuten tarinassakin, lukijalle annetaan monta loppua ja hetken aina ihmettelee, miksi on vielä näin monta sivua jäljellä. Samalla aavistaa, että lukijalle tarjottu (onnellinen) loppu ei voi tulla kysymykseen.
Jo Nesbø liikkuu synkissä maisemissa, Oslon huumemarkkinoilla, järjestyneen rikollisuuden piireissä. Rikollisten piiri ulottuu poliisiin ja kiinnostavalla tavalla myös sosiaaliviranomaisiin ja kaupungin poliittiseen johtoon. Nesbø on kertonut oman kirjailijanuransa innoituksena olleen kirjailija Aksel Sandemosen ajatus kahdesta kirjoittamisen arvoisesta asiasta: murhasta ja rakkaudesta. Niinpä tämänkin kirjan varsinaisena teemana voi nähdä vanhempien rakkauden lapsiinsa ja erityisesti isä-poika -suhteen. Harry Holella on toki myös rakkaussuhde naiseen, Rakeliin, mutta suhteen eheytymisen mahdollisuuksiin ei ainakaan lukija jaksa uskoa, toivo paluusta menneeseen (kuviteltuun) idylliin on koko ajan vain kuvitteellisella tasolla.
Aaveen juonenkuljetus on taiturimainen, eikä ainakaan yhdellä lukemisella löydä helposti epäjohdonmukaisuuksia - tarina on tarinan tasolla uskottavasti rakennettu. Hahmojen selvitysmiskyky on omaa luokkaansa - Harry Hole selvityy tajuissaan, toimintakykyisena ja hengissä tilanteissa, joissa "tavalliset" olisivat jo teholla. Mutta ihmeteippi on nimensä veroinen, sen avulla voi paikata ainakin fyysiset vammat, vaikka psyyke jauhaisikin jo pahasti tyhjää. Jostain syystä kyseisen yliluonnollisuuden on oppinyt hyväksymään paremmin toimintaelokuvissa - kirjassa, ainakin tässä, se häiritsee. Kerrotaan, että Chandlerin kirjojen sekavuus oli tarkoituksellistakin - näin lukija kiinnittäisi huomion muuhun kuin juonenkuljetukseen. Nesbøn juonenkuljetus on loogista. Siksi voi olla vaikea nähdä kirjaa myöskään yhteiskuntakriittisenä. Siinä liikutaan maailmassa, joka tuntuu kuitenkin liian kaukaiselta. Esimerkiksi Henning Mankellin Wallander on hyvin tavallinen ihminen, Harry Hole puolestaan on outo yhdistelmä juoppoa, jääräpäisyyttä ja yli-ihmistä.
Kirja on siis varsin pätevää tekoa, luettavuus on erinomainen. Mutta jokin runollinen vire siitä puuttuu, jos sitä vertaa Chandleriin. Runollisuus on mitta, joka liittyy toiminnan kokonaisuuteen. Nesbø on itse todennut, että Oslo ja Norja ei ole entisensä heinäkuun 2011 Utøyan saaren tapahtumien jälkeen ja siinä mielessä Harry Holen toteamus mikään ei ole muuttunut (s. 21) hänen palatessaan kolmen vuoden jälkeen Osloon on nyt mennyttä. On siis mahdollista, että Harry Holen maailma vielä muuttuu runolliseksi, mutta minkälaisessa maailmassa eläisimme silloin? Sitä on vaikea edes kuvitella: jos Chandlerin 1930-lukun ja Philip Marlowe tuntuvat nyt nostalgisilta ja ajan kultaamilta, niin kauanko kestää saman tapahtuminen 2000-luvun alulle (ja onko se ylipäänsä mahdollista)? Anders Behring Breivik on kuitenkin poikkeus. Eikö niin (vai tarvitseeko sydämeni vain tämän lohduttavan vastauksen)?
Jo Nesbø on paljon luettu norjalainen kirjailija. Häntä on verrattu Raymond Chandleriin ja James Ellroyhin, jopa siten, että hän olisi aikapäiviä sitten ohittanut nämä amerikkalaiset mestarinsa.
Tämä oli ensimmäinen lukemani Harry Hole -kirja - Nesbøn tuotannossa se on jo yhdeksäs samaan päähenkilöön tukeutuva teos. Kirja on erinomaisesti kirjoitettu, niin kieleltään kuin tarinaltaankin. Kertomusta kuljetetaan useamman kertojan näkökulmasta. Aluksi en edes ymmärtänyt, että Harry Hole on päähenkilö (koska en tuntenut kirjalijan aikaisempaa tuotantoa) ja mieltäni mietitytti se, että tarinassa ei ole yhtään sympaattista henkilöä. Tämä tunnelma säilyi loppuun saakka. Tarinan kerronta piti kaikesta taituruudesta huolimatta tunteet melko etäällä. Tarinassa oli useita yllättäviä käänteitä ja lukijana oppi pian olemaan luottamatta kaikkeen, mitä päähenkilö päätteli. Samalla jäi aina odottamaan, miten tarinan eri osat jatkuvat ja kuinka ne lopulta solmitaan yhteen. Kiinnostavaa on, että kirjan loppu tuntuu kovin pitkältä. Kuten tarinassakin, lukijalle annetaan monta loppua ja hetken aina ihmettelee, miksi on vielä näin monta sivua jäljellä. Samalla aavistaa, että lukijalle tarjottu (onnellinen) loppu ei voi tulla kysymykseen.
Jo Nesbø liikkuu synkissä maisemissa, Oslon huumemarkkinoilla, järjestyneen rikollisuuden piireissä. Rikollisten piiri ulottuu poliisiin ja kiinnostavalla tavalla myös sosiaaliviranomaisiin ja kaupungin poliittiseen johtoon. Nesbø on kertonut oman kirjailijanuransa innoituksena olleen kirjailija Aksel Sandemosen ajatus kahdesta kirjoittamisen arvoisesta asiasta: murhasta ja rakkaudesta. Niinpä tämänkin kirjan varsinaisena teemana voi nähdä vanhempien rakkauden lapsiinsa ja erityisesti isä-poika -suhteen. Harry Holella on toki myös rakkaussuhde naiseen, Rakeliin, mutta suhteen eheytymisen mahdollisuuksiin ei ainakaan lukija jaksa uskoa, toivo paluusta menneeseen (kuviteltuun) idylliin on koko ajan vain kuvitteellisella tasolla.
Aaveen juonenkuljetus on taiturimainen, eikä ainakaan yhdellä lukemisella löydä helposti epäjohdonmukaisuuksia - tarina on tarinan tasolla uskottavasti rakennettu. Hahmojen selvitysmiskyky on omaa luokkaansa - Harry Hole selvityy tajuissaan, toimintakykyisena ja hengissä tilanteissa, joissa "tavalliset" olisivat jo teholla. Mutta ihmeteippi on nimensä veroinen, sen avulla voi paikata ainakin fyysiset vammat, vaikka psyyke jauhaisikin jo pahasti tyhjää. Jostain syystä kyseisen yliluonnollisuuden on oppinyt hyväksymään paremmin toimintaelokuvissa - kirjassa, ainakin tässä, se häiritsee. Kerrotaan, että Chandlerin kirjojen sekavuus oli tarkoituksellistakin - näin lukija kiinnittäisi huomion muuhun kuin juonenkuljetukseen. Nesbøn juonenkuljetus on loogista. Siksi voi olla vaikea nähdä kirjaa myöskään yhteiskuntakriittisenä. Siinä liikutaan maailmassa, joka tuntuu kuitenkin liian kaukaiselta. Esimerkiksi Henning Mankellin Wallander on hyvin tavallinen ihminen, Harry Hole puolestaan on outo yhdistelmä juoppoa, jääräpäisyyttä ja yli-ihmistä.
Kirja on siis varsin pätevää tekoa, luettavuus on erinomainen. Mutta jokin runollinen vire siitä puuttuu, jos sitä vertaa Chandleriin. Runollisuus on mitta, joka liittyy toiminnan kokonaisuuteen. Nesbø on itse todennut, että Oslo ja Norja ei ole entisensä heinäkuun 2011 Utøyan saaren tapahtumien jälkeen ja siinä mielessä Harry Holen toteamus mikään ei ole muuttunut (s. 21) hänen palatessaan kolmen vuoden jälkeen Osloon on nyt mennyttä. On siis mahdollista, että Harry Holen maailma vielä muuttuu runolliseksi, mutta minkälaisessa maailmassa eläisimme silloin? Sitä on vaikea edes kuvitella: jos Chandlerin 1930-lukun ja Philip Marlowe tuntuvat nyt nostalgisilta ja ajan kultaamilta, niin kauanko kestää saman tapahtuminen 2000-luvun alulle (ja onko se ylipäänsä mahdollista)? Anders Behring Breivik on kuitenkin poikkeus. Eikö niin (vai tarvitseeko sydämeni vain tämän lohduttavan vastauksen)?
Tuesday, June 19, 2012
Poikien leikit
Jarmo Mäkilän näyttely Poikien leikit ( Boys´ Games - Jungenspiele) avautui Porin taidemuseossa perjantana 15.6.2012 (päättyy 2.9.2012). Myös Jan Eeralan 61N - 21E - Vuosi rannalla ja Arto Jurttilan kuratoima näyttely Ilmestyksiä avatui samana päivänä. Kolme miestä kaikki 50-60 ikävuoden vaiheilla, lähellä ikää jolloin Platonin käsityksen mukaan jonkinlainen viisauden tavoitteleminen tulee mahdolliseksi - mikäli on sitä aiemmin harjoittanut fyysisiä ja henkisiä avujaan huolellisesti.
Taustaltaan nämä kolme miestä ovat erilaisia ja samalla hyvin samanlaisia. Suomalaisia miehiä, jotka ovat leikkineet leikkinsä, kouluttautuneet eri tavoin ja hakeneet tiensä taidemaailmaan.
Mäkilän teokset rummuttavat tiensä suoraan kokemusmaailmaan - koti(talo), kouluaikaiset ystävät, kuolleet lapset ja isän ja isien perintö. Monissa maalauksissa esiintyvät isot pojat rummuttavat tahdin, jossa meidän on leikittävä ensin leikkimme ja sitten tehtävä velvollisuutemme. Mäkilän maailmaan on helpohko pujahtaa, niin tutttuja nuo poikien leikit ja maailma itsellekin on 40-50 -vuoden takaa. Tämä ei tee teoksista kuitenkaan helppoja. Miten kohtaamme menneisyytemme, haluammeko käsitellä sitä jotenkin, vai jätämmekö sen taustalle (vain kohdataksemme sen yllättäen jälleen edessämme). Altti Kuusamon artikkeli näyttely-kirjassa on oivalta ja johdonmukainen - hän käsittelee 50-luvun sodanjälkeistä lapsuutta, jossa taloudellinen pula on väistymässä, mutta hellyydestä on pulaa. Lapset ovat vanhemmille riesa, mutta toisaalta tämä välinpitämättömyys mahdollistaa poikien anarkistinen maailman, joka on vapaa vanhempien jatkuvasta kontrollista. Kärpästen herran saari, Goldingin kirjasta nimensä saanut installaatio, kuvaa hienosti kotitalon juurevaa ympäristöä, kodin ympärillä avautuvaa viidakkoa ja sitä salaperäistä ja kammottavaa (heimlich), jonka poikajoukko kohtaa ja luo rynnätessään takapihalta omiin julmiin peleihinsä, susien, pääkallojen, legenodojen ja myyttien maailmaan. Kiinnostava sattuma on, että Heidi Hautala oli valinnut samaisen Goldingin teoksen Timo Harakan keskusteluohjelmaan "10 kirjaa vallasta".
Näyttelyllä on avainteos, Sirkuksen poika. Sen yhteydessä on lehtileike, jossa kerrotaan kymmenvuotiaan pojan kuolemsta liikenneonnettomuudessa 50-vuotta sitten. Poika oli Mäkilän hyvä kaveri. Rummunlyöjät taluissa voivat myös viitata raumalaiseen(kin) rummunlyönnin perinteeseen - ennen lehdistöä ja nykyistä mediaa, uutisia kuulutettiin kadulla ja huomio kiinnitettettiin päristyksellä. Rummut olivat enne jostain pahasta - kuluneen sanonan mukaan: hyvä uutinen ei ole uutinen.
Taustaltaan nämä kolme miestä ovat erilaisia ja samalla hyvin samanlaisia. Suomalaisia miehiä, jotka ovat leikkineet leikkinsä, kouluttautuneet eri tavoin ja hakeneet tiensä taidemaailmaan.
Kärpästen herran saari (installatio) ja avajaisyleisöä |
Jarmo Mäkilä |
Jan Eeralan vuodesta 2004 pitämä Rupuranta-blogi sisältää satoja dokumentaarisia videoita Meri-Porin edustalta, Selkämeren rannoilta. Eerala on lähes vuosikymmenen ajan kartoittanut ja dokumentoinut luonnossa tapahtuvia muutoksia; vuodenajan vaihtumisia sekä ihmisen toimesta luonnossa tapahtuvia ekologisia muutoksia. Videoiden yhteiskesto on viisi tuntia. Aikaa ja tyyntä mieltä kannattaa siis varata.
Näyttelyamanuenssi Pia Hovi-Assad on tiivistänyt hienosti Eeralan videoiden merkityksen ja kääntänyt niiden viehätyksen taidediskurssin kielelle: Ne (videot) ovat pieniä omaelämänkerrallisia kertomuksia, jotka avaavat eteemme elämän humoristiset ja performatiiviset piirteet. Hänen luontokuvauksensa ovat runollisia ja minimalistisia tarinoita, jotka muodostavat meditatiivisen katsojakokemuksen. Tätä kaikkea säestää luonnon oma äänimaailma. Internetin myötä Eeralan Rupuranta on saanut globaalin ulottuvuuden ja yleisön; Selkämeren rannan elämää voi seurata lähes reaaliajassa vaikka toiselta puolelta maapalloa.
Arto Jurttilan tausta on liike-elämässä; hän on käsittääkseni "downsiftaaja" ainakin siinä mielessä, että on jättänyt liike-elämän johtotehtävät ja siirtynyt taidemaailmaan. Hän on kuratoinut 17 teoksen näyttelyn omasta 400 taulun kokoelmastaan. Tavoitteena on luoda kuva eräään keräilijän teoksista, jotka ovat satunnaisesti ja "ilmestyksenomaiseti" valikoituneet kokoelmaan. Avaussanoissaan Jurttila löysi teoksia yhdistävää rationaalisuutta ja logiikkaa, vaikka ei niitä hankkiessaan ollut sellaista ajatellut. Kiinnostavaa tässä on retoriiikan laji; miksi ei yhtä hyvin voisi ajatella, että jälkikäteen kehitämme toiminallemme tarinan, narraation, jonka kautta tapahtuva näyttää loogiselta eli johdonmukaiselta tai syy-seuraus -logiikkaa noudattavalta funktionaaliselta ketjulta.
Hieno kokonaisuus, yhdessä ja erikseen.
Arto Jurttila |
Jarmo Mäkilä kertoo työstään, |
|
Hieno kokonaisuus, yhdessä ja erikseen.
Labels:
Golding,
Jan Eerala,
Jarmo Mäkilä,
Kärpästen herra,
Porin taidemuseo
Location:
Eteläranta , 28100 Pori, Suomi
Tuesday, May 29, 2012
Teen itsestäni mestariajattelijan
Georg Henrik von Wrightin kirjoituksissa esintyvä ajatus siitä, että me kaikki (!) olemme juutalias-kristillisen kulttuurin perillisiä, tuli mieleeni, kun löysin Lauri Järvilehdon kirjan Tee itsestäsi mestariajattelija (Tammi, Helsinki 2012). Tuskin olisin kirjaan tarttunut ilman Kirsi Longan suositusta FB:n päivityksessä. Vaikka suhteeni raamatun lauseisiin on etäinen, julkeus ei kuulu mieliasenteisiini (joka itsensä ylentää, se itsensä alentaa).
Huomasin kuitenkin, että Järvilehdon maailma oli monessa suhteessa omani kaltainen - filosofiaa, kasvatus- ja oppimisoptimismia, järjestelmällisyyttä, optimismia ja tietotekniikan uusimpia välineitä korostavaa. Vain yhteiskuntakriittinen ote puuttuu ja yhteisöllisyyskin avautuu vain sen itseä sivistän ja onnelistavan funktion kautta. Vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta, kyynisyyttä ei Järvilehdon kirjasta löydy edes sitä neljännestä, joka hyvässä kokemusmaailmassa on kohtuullista.
Tyyli on minä ja sinä keskeistä, amerikkalaistyylistä ylisanailua viljelevää. Mutta Järvilehto erottautuu kyllä huhaa elämänoppaista raikkaasti argumentoimalla ja ankkuroimalla väitteensä uuteen filosofiseen, psykologiseen ja kognitiotieteelliseen tutkimukseen. Jatkolukemistoon olisi hauska lisätä vaikkapa Evald Iljenkovin Opi ajattelemaan oikein (Tutkijaliitto & Kansan Sivistystyön Liitto, Helsinki 1984), logiikan opintoina suosiltavaksi vaihtoehtoiseksi kirjaksi Alwood-Anderson-Dahlin Logiikka ja kieli (Gaudeamus, Helsinki 1980) ja lisäksi hyvää harjoittelua ajattelulle olisi (itse)kriittisen yhteiskunnallisen diskurssin lisääminen tarkasteluun vaikkapa Foucaultin hengessä.
Muistia käsitellään kiinnostavasti, mutta itse jäin kaipaamaan pohdiskelua episodisesta muistista. Episodisen muistin käsite avaa linjan omaelmänkerrallisen narratiivin käsitteistöön ja Tulvigin käyttämä käsite autonoesis voisi olla silta “itsen” muodostumisen reflektointiin. (Ks. Tulving, E. 2005. Episodic memory and autonoesis: Uniquely human? In H. S. Terrace, & J. Metcalfe (Eds.), The Missing Link in Cognition (pp. 4-56). NewYork, NY: Oxford University Press; Eco, U. 2005, Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki. WSOY, Helsinki 2005)
Huomasin kuitenkin, että Järvilehdon maailma oli monessa suhteessa omani kaltainen - filosofiaa, kasvatus- ja oppimisoptimismia, järjestelmällisyyttä, optimismia ja tietotekniikan uusimpia välineitä korostavaa. Vain yhteiskuntakriittinen ote puuttuu ja yhteisöllisyyskin avautuu vain sen itseä sivistän ja onnelistavan funktion kautta. Vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta, kyynisyyttä ei Järvilehdon kirjasta löydy edes sitä neljännestä, joka hyvässä kokemusmaailmassa on kohtuullista.
Tyyli on minä ja sinä keskeistä, amerikkalaistyylistä ylisanailua viljelevää. Mutta Järvilehto erottautuu kyllä huhaa elämänoppaista raikkaasti argumentoimalla ja ankkuroimalla väitteensä uuteen filosofiseen, psykologiseen ja kognitiotieteelliseen tutkimukseen. Jatkolukemistoon olisi hauska lisätä vaikkapa Evald Iljenkovin Opi ajattelemaan oikein (Tutkijaliitto & Kansan Sivistystyön Liitto, Helsinki 1984), logiikan opintoina suosiltavaksi vaihtoehtoiseksi kirjaksi Alwood-Anderson-Dahlin Logiikka ja kieli (Gaudeamus, Helsinki 1980) ja lisäksi hyvää harjoittelua ajattelulle olisi (itse)kriittisen yhteiskunnallisen diskurssin lisääminen tarkasteluun vaikkapa Foucaultin hengessä.
Muistia käsitellään kiinnostavasti, mutta itse jäin kaipaamaan pohdiskelua episodisesta muistista. Episodisen muistin käsite avaa linjan omaelmänkerrallisen narratiivin käsitteistöön ja Tulvigin käyttämä käsite autonoesis voisi olla silta “itsen” muodostumisen reflektointiin. (Ks. Tulving, E. 2005. Episodic memory and autonoesis: Uniquely human? In H. S. Terrace, & J. Metcalfe (Eds.), The Missing Link in Cognition (pp. 4-56). NewYork, NY: Oxford University Press; Eco, U. 2005, Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki. WSOY, Helsinki 2005)
Ajatukset ovat mielen liikkeitä, ei vain aivotoimintaa, jota voi harjoittaa. Mieliä meillä on kaksi, ajattelun tapoja kolme: järki, tunne ja intuitio. Harjoittamalla ajattelun taitoja voin edetä mestaruuteen. Hyödyllisimpiä käytännön vinkkejä sain GTD (= Getting Things Done) - ideoista.
Järvilehto kirjoittaa vetävästi, teksti on hyvin jaoteltu suhteellisen lyhyisiin kappaleisiin, teoreettiset ja käytännölliset sovellukset ja esimerkit on nivottu hyvin yhteen.
Vastenmieleisestä nimestään huolimatta, suositeltava ja innostava kirja. Jos minusta ei tule mestariajattelijaa, vika ei ole Järvilehdon, vaan siinä, että mielelläni kieltäydyn kunniasta ;-).
Järvilehto kirjoittaa vetävästi, teksti on hyvin jaoteltu suhteellisen lyhyisiin kappaleisiin, teoreettiset ja käytännölliset sovellukset ja esimerkit on nivottu hyvin yhteen.
Vastenmieleisestä nimestään huolimatta, suositeltava ja innostava kirja. Jos minusta ei tule mestariajattelijaa, vika ei ole Järvilehdon, vaan siinä, että mielelläni kieltäydyn kunniasta ;-).
Labels:
ajattelu,
filosofia,
GTD,
mestariajattelija,
mielen hyvinvointi,
Timo Järvilehto
Tuesday, March 06, 2012
Layla ja Jumalan Sana
Jos vertaa Jari Tervon Laylaa ja Kari Hotkaisen Jumalan sana teoksia, niin Tervo vetää pidemmän korren. Molempien vahvuutena ja hienona asiana on tarttuminen aikalaiskeskusteluun, kapitalismin nurjien puolien esittelyyn ja katseluun yksilön näkövinkkelistä. Tervon päähenkilö Layla on nuori kurdinainen, Hotakaisen Jukka Hopeaniemi teollisuusjohtaja.
Molemmissa teoksissa Jumalan sanalla on merkittävä asema. Siinä missä Jumalan sana Tervon kirjassa on osalle kirjan henkilöistä transsendentti tosioleva, Hotakaisen kirjassa Jumalan sana on tullut lihaksi kapitalismin näkymättöm'nä kätenä, vaikkakin kuuluvana puheena, joka määrittää henkilöiden elämää monin tavoin.
Vaikka asenteeni Tervoon on yhteiskunnallisesti kriittisempi kuin Hotakaiseen, niin Tervon tässä kirjassa esittämä raadollistakin radollisempi kuva ihmisen tilanteesta modernissa maailmassa ja modernin murroksessa on vaikuttavampi. Vaikka joissain kohdin tekstissä kuulee ja näkee Tervon vääntävän vitsiä kuin Uutisvuodossa, niin hän maltaa pitää pääasiassa naamansa peruslukemilla.
Hotakaisen kirjan vitsit ovat usein uuvuttavan kulahtaneita. Tarinakaan ei, kumma kyllä, oikein jaksa innoittaa lukemisen aikana eikä sen jälkeenkään. Kummastuttaa Hotakaisen kirjan liepeen haltioituneet kehut, joiden mukaan se olisi tekijänsä ehdotonta huippua. Kirjoittajana alkuaikojen Hotakainen, esimerkiksi Bronx -teoksessa, oli yllättävämpi ja kokeilevampi. Toivottavasti Hotakainen toipuu auto-onnettomuudesta hyvin ja taipuu kirjoittamaan uusia parempia teoksia.
Tervo on tehnyt huolellista pohjatyötä ja kielelliset kiepsahdukset ja uudismuodosteet virkistät tekstiä hienosti. Pääpaino on tarinassa joka alkaa hienosti kehdossa kihlatusta tytöstä. Lopussa on kiire tarinan henkilöiden tarinan saattamisessa sopivaan päätökseen ja tuntuisi, että kerrottavaa on jäänyt vielä varastoon. Ehkäpä Tervo jatkaa aihepiiristä vielä muistakin näkökulmista?
Luen parasta aikaa Rosa Liksomin kirjaa Hytti no 6. Kun saan sen päätökseen, on kolmen suomalaisen nykykirjailijan suora tarkasteltavana. Joka tapauksessa omassa lukulistassani suomalaisella kirjallisuudella menee hyvin - vanhoja kirjailijoita on voimissaan ja uusia on tulossa.
Molemmissa teoksissa Jumalan sanalla on merkittävä asema. Siinä missä Jumalan sana Tervon kirjassa on osalle kirjan henkilöistä transsendentti tosioleva, Hotakaisen kirjassa Jumalan sana on tullut lihaksi kapitalismin näkymättöm'nä kätenä, vaikkakin kuuluvana puheena, joka määrittää henkilöiden elämää monin tavoin.
Vaikka asenteeni Tervoon on yhteiskunnallisesti kriittisempi kuin Hotakaiseen, niin Tervon tässä kirjassa esittämä raadollistakin radollisempi kuva ihmisen tilanteesta modernissa maailmassa ja modernin murroksessa on vaikuttavampi. Vaikka joissain kohdin tekstissä kuulee ja näkee Tervon vääntävän vitsiä kuin Uutisvuodossa, niin hän maltaa pitää pääasiassa naamansa peruslukemilla.
Hotakaisen kirjan vitsit ovat usein uuvuttavan kulahtaneita. Tarinakaan ei, kumma kyllä, oikein jaksa innoittaa lukemisen aikana eikä sen jälkeenkään. Kummastuttaa Hotakaisen kirjan liepeen haltioituneet kehut, joiden mukaan se olisi tekijänsä ehdotonta huippua. Kirjoittajana alkuaikojen Hotakainen, esimerkiksi Bronx -teoksessa, oli yllättävämpi ja kokeilevampi. Toivottavasti Hotakainen toipuu auto-onnettomuudesta hyvin ja taipuu kirjoittamaan uusia parempia teoksia.
Tervo on tehnyt huolellista pohjatyötä ja kielelliset kiepsahdukset ja uudismuodosteet virkistät tekstiä hienosti. Pääpaino on tarinassa joka alkaa hienosti kehdossa kihlatusta tytöstä. Lopussa on kiire tarinan henkilöiden tarinan saattamisessa sopivaan päätökseen ja tuntuisi, että kerrottavaa on jäänyt vielä varastoon. Ehkäpä Tervo jatkaa aihepiiristä vielä muistakin näkökulmista?
Luen parasta aikaa Rosa Liksomin kirjaa Hytti no 6. Kun saan sen päätökseen, on kolmen suomalaisen nykykirjailijan suora tarkasteltavana. Joka tapauksessa omassa lukulistassani suomalaisella kirjallisuudella menee hyvin - vanhoja kirjailijoita on voimissaan ja uusia on tulossa.
Subscribe to:
Posts (Atom)