Poikien leikit

Jarmo Mäkilän näyttely Poikien leikit  ( Boys´ Games - Jungenspiele) avautui Porin taidemuseossa perjantana 15.6.2012 (päättyy 2.9.2012). Myös Jan Eeralan 61N - 21E - Vuosi rannalla ja Arto Jurttilan kuratoima näyttely Ilmestyksiä avatui samana päivänä. Kolme miestä kaikki 50-60 ikävuoden vaiheilla, lähellä ikää jolloin Platonin käsityksen mukaan jonkinlainen viisauden tavoitteleminen tulee mahdolliseksi - mikäli on sitä aiemmin harjoittanut fyysisiä ja henkisiä avujaan huolellisesti.


Taustaltaan nämä kolme miestä ovat erilaisia ja samalla hyvin samanlaisia. Suomalaisia miehiä,  jotka ovat leikkineet leikkinsä, kouluttautuneet eri tavoin ja hakeneet tiensä taidemaailmaan.

Kärpästen herran saari (installatio) ja avajaisyleisöä

Mäkilän teokset rummuttavat tiensä suoraan kokemusmaailmaan - koti(talo), kouluaikaiset ystävät, kuolleet lapset ja isän ja isien perintö. Monissa maalauksissa esiintyvät isot pojat rummuttavat tahdin, jossa meidän on leikittävä ensin leikkimme ja sitten tehtävä velvollisuutemme. Mäkilän maailmaan on helpohko pujahtaa, niin tutttuja nuo poikien leikit ja maailma itsellekin on 40-50 -vuoden takaa. Tämä ei tee teoksista kuitenkaan helppoja. Miten kohtaamme  menneisyytemme, haluammeko käsitellä sitä jotenkin, vai jätämmekö sen taustalle (vain kohdataksemme sen yllättäen jälleen edessämme). Altti Kuusamon artikkeli näyttely-kirjassa on oivalta ja johdonmukainen - hän käsittelee 50-luvun sodanjälkeistä lapsuutta, jossa taloudellinen pula on väistymässä, mutta hellyydestä on pulaa. Lapset ovat vanhemmille riesa, mutta toisaalta tämä välinpitämättömyys mahdollistaa poikien anarkistinen maailman, joka on vapaa vanhempien jatkuvasta kontrollista. Kärpästen herran saari, Goldingin kirjasta nimensä saanut installaatio, kuvaa hienosti kotitalon juurevaa ympäristöä, kodin ympärillä avautuvaa viidakkoa ja sitä salaperäistä ja kammottavaa (heimlich), jonka poikajoukko kohtaa ja luo rynnätessään takapihalta omiin julmiin peleihinsä, susien, pääkallojen, legenodojen ja myyttien maailmaan. Kiinnostava sattuma on, että Heidi Hautala oli valinnut samaisen Goldingin teoksen Timo Harakan keskusteluohjelmaan "10 kirjaa vallasta".

Jarmo Mäkilä

Näyttelyllä on avainteos, Sirkuksen poika. Sen yhteydessä on lehtileike, jossa kerrotaan kymmenvuotiaan pojan kuolemsta liikenneonnettomuudessa 50-vuotta sitten. Poika oli Mäkilän hyvä kaveri. Rummunlyöjät taluissa voivat myös viitata raumalaiseen(kin) rummunlyönnin perinteeseen - ennen lehdistöä ja nykyistä mediaa, uutisia kuulutettiin kadulla ja huomio kiinnitettettiin päristyksellä. Rummut olivat enne jostain pahasta - kuluneen sanonan mukaan: hyvä uutinen ei ole uutinen.

Jan Eeralan vuodesta 2004 pitämä Rupuranta-blogi sisältää satoja dokumentaarisia videoita Meri-Porin edustalta, Selkämeren rannoilta. Eerala on lähes vuosikymmenen ajan kartoittanut ja dokumentoinut luonnossa tapahtuvia muutoksia; vuodenajan vaihtumisia sekä ihmisen toimesta luonnossa tapahtuvia ekologisia muutoksia. Videoiden yhteiskesto on viisi tuntia. Aikaa ja tyyntä mieltä kannattaa siis varata.

Näyttelyamanuenssi Pia Hovi-Assad on tiivistänyt hienosti Eeralan videoiden merkityksen ja kääntänyt niiden viehätyksen taidediskurssin kielelle:  Ne (videot) ovat pieniä omaelämänkerrallisia kertomuksia, jotka avaavat eteemme elämän humoristiset ja performatiiviset piirteet. Hänen luontokuvauksensa ovat runollisia ja minimalistisia tarinoita, jotka muodostavat meditatiivisen katsojakokemuksen. Tätä kaikkea säestää luonnon oma äänimaailma. Internetin myötä Eeralan Rupuranta on saanut globaalin ulottuvuuden ja yleisön; Selkämeren rannan elämää voi seurata lähes reaaliajassa vaikka toiselta puolelta maapalloa.

Arto Jurttila

Arto Jurttilan tausta on liike-elämässä; hän on käsittääkseni "downsiftaaja" ainakin siinä mielessä, että on jättänyt liike-elämän johtotehtävät ja siirtynyt taidemaailmaan. Hän on kuratoinut 17 teoksen näyttelyn omasta 400 taulun kokoelmastaan. Tavoitteena on luoda kuva eräään keräilijän teoksista, jotka ovat satunnaisesti ja "ilmestyksenomaiseti" valikoituneet kokoelmaan. Avaussanoissaan Jurttila löysi teoksia yhdistävää rationaalisuutta ja logiikkaa, vaikka ei niitä hankkiessaan ollut sellaista ajatellut. Kiinnostavaa tässä on retoriiikan laji; miksi ei yhtä hyvin voisi ajatella, että jälkikäteen kehitämme toiminallemme tarinan, narraation, jonka kautta tapahtuva näyttää loogiselta eli johdonmukaiselta tai syy-seuraus -logiikkaa noudattavalta funktionaaliselta ketjulta.

Jarmo Mäkilä kertoo työstään, 

 ...käsin ja sanoin.

Hieno kokonaisuus, yhdessä ja erikseen.