Sunday, November 29, 2015

Sinun kirjeesi

Mihail Šiškinin Sinun kirjeesi on kuin kirjailijan kirje lukijalle, minulle. Uskomattoman hienosti Šiškinin kertoo yhden tarinan sisällä monta tarinaa kahden päähenkilönsä, lääkäriksi opiskelevan Aleksandran ja neuvostoarmeijassa palevelan Vladimirin, kirjeiden kautta.

Pääteemana on sielun ja ruumiin eroavuus ja niiden mahdollisuus kohdata toisensa. Demokritoksen ajatus siitä, että ruumis koostuu osista, mutta sielu on jakamaton, johtaa Vladimirin päätelmään: ruumiit voivat koskettaa toisiaan, mutta sielujen välillä on aina välimatka, tyhjää. (s. 80) Kirjan todellisuus kuitenkin osoittaa miten päähenkilöt eivät aivan rakkautensa alkua lukuunottamatta kohtaa ruumiiltaan, mutta sielultaan he ovat tiiviissä yhteydessä ja kohtaavat kuolemassa toisensa: ihmisistä tulee sitä, mitä he ovat aina olleet: lämpöä ja valoa. 

Šiškinin tapa käsitellä maailmaa on kiehtova. Kaikki liittyy yhteen, asiat ovat niin kuin ne ovat. Toisin kuin loogisen empirismin toteavuudessa, kyseessä on kuitenkin jonkinlainen ikuinen, aina ja kaikkialla, menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa oleva läsnäoleva ikuisuus. Tosiasiat ovat sellaisia kuin ne kerrotaan ja kirjoihin kirjataan. Tulevaisuus muuttaa tämän päivän merkityksellisyyden menneisyyden höperrykseksi.

Ja jos haluaa lukea maailman hienoimman ja kauneimman kuvauksen lumisateesta, sen löytää tästä kirjasta: lumisade muuttaa kaiken yhdeksi kokonaisuudeksi. Ennen jokainen maailmassa eleli itsekseen, mutta nyt joka ikinen penkki ja tolppa, postilaatikosta nyt  puhumattakaan, ymmärtää olemassaolon täyteyden ja ykseyden, jossa ei ole saumoja.

Harmi, ettei lumisade yllä koko maailmaan - tuota ykseyttä nyt tarvitsemme. Täällä pohjolan perukoilla satumme samaan sateeseen, niin muiden pohjoismaiden kuin Venäjänkin kanssa. 

Jossakin suhteessa Venäjä ainakin on lyömätön. Kirjallisuudessa se onnistuu tuottamaan aina uusia hienoja kirjoittajia. Kirjoittajia jotka kurottavat yli kansallisten rajojen, luovat romaanin taidetta. Kuvaavaa kyllä Mihail Šiškin, leimallisesti venäläisestä maaperästä ponnistavana, asuu Sveitsissä, terveydellisistä syistä, kuten on kerrottu.

Friday, November 06, 2015

Corto Maltese

Hugo Prattin onnnensoturi on minulle aiemmin pintapuolisen tuttu. Ennen Venetsian matkaa 2014 tutustuin ystäväni E:n vihjeestä CM Venetsiassa -teokseen. Nyt hankin Jalavan kustantaman hienon värillisen uusintapainoksen Suolaisen meren balladi (2015).

Corto Maltesen hahmo on arvoituksellinen. Vieraillessani 2008 Córdoban La Mezquitan, suuren moskeija-katedraalin pylväikössä, saatoin aistia sen hämärässä ehkä sen saman seikkailullisen tunnelman ja kulttuurisen perinnön, josta Prattin sankari on ammentanut ensivaikutelmansa. Vailla kohtalonviivaa Corto rakentaa omaa elämäänsä, seikkailunsa ja unensa.

Kirjan esipuhe, runnollinen, maailmaa halaileva kaikkiallinen teksti ja hienot kuvat, on hyvä johdanto tarinaan. Mutta tämä on vasta alkua. Loppuaukeamalla Corto hyvästelee Pandoran, mutta albatrossin vaalean siiven tavoin tosi merenkulkijan matka jatkuu harhaillen niin 1915 kuin tänään.

Supersankari Lisbeth ja yli-ihmisen inkarnaatio

Se mikä ei tapa, rikkoo ihmisen. Näin tapahtuu varmaan useammin, kuin  ihmisen vahvistuminen rujossa kohtelussa ja synkissä elämän käänteissä.

Kirjoittamishistoriansa kautta kohuksi noussut David Lagercrantzin kirjoittama Milennium-sarjan jatko-osa on sujuvaa kerrontaa. Juonenkulku on suhteellisen selkeä ja teksti on jaoteltu sopiviin annospaloihin nautittavaksi.

Varsinkin kirjan alku vastaa huutoon - siis siihen, että kirjan pitäisi olla jollakin lailla kovasti huono, koskapa sen kirjoittaja on "varastanut" maineen ja henkilöt kuolleelta kirjailijalta. Kirjan alkupuoli on siis kunnossa.

Mutta erityisesti kirjan loppupuolella on heikkoja jaksoja. Mielestäni Lisbethin ja Camillan kaksos-teeman psykologisen taustan pakonomainen ymppääminen juoneen on turhaa. Samoin jaksot, joissa seikkaperäisesti kerrotaan, miten heidän kieroutumisensa liittyy sarjakuvien supersankareiden maailmaan. Kirjassa on epäuskottavia yksityiskohtia - aina kirjan  nimeä myöten. Nietzscheen viitaten tekstissä tunnutaan väittävän, että kirjan henkilöiden siirtymät hyvän ja pahan  tuollepuolen ovat peräisin Nietzschen filosofisen hahmon, yli-ihmisen, inkarnaatiosta. Tuntuu että Lagercrantzilla on tarve selittää lukijalle koko ajan, mitä kirjassa tapahtuu. Tekstistä tulee oppikirjamaista, saarnaavaa ja lapsellista. Mutta kuitenkin: kelpoa viihdettä. Kulttuuriteollisuus osoittaa voimansa; kirjoja tuotetaan ja kirjoitetaan massatuotannon ehdoin ja laatukin saadaan kohtuullisen hyvälle tasolle.