Kuin jokin päättyisi

 

Historia on voittajien valhetta? Mutta myös voitettujen itsepetosta?

Tuota Julian Barnes pohtii loisteliaassa pienessä kirjassaan Kuin jokin päättyisi*. Tony Webster, kirjan päähenkilö ja kertoja, pohtii oman elämänsä kulkua, suhdetta ystäviinsä ja erityisesti Adrianiin sekä ex-tyttöystäväänsä Veronicaan. Omat muistikuvat tapahtuneista asioista osoittautuvat hatariksi ja virheellisiksi, eikä Tonylla tahdo millään leikata mitä oli tapahtunut hänen, Veronican ja Adrianin elämässä reilut kolmekymmentä vuotta aiemmin. Lopulta Tony ymmärtää ja itsepetos hälvenee.

Kirja on hyvää luettavaa ja antaa aihetta pohtia oman elämänsä käännekohtia. Toimiko oikein silloin, toimisiko toisin nyt. Miltä tapahtumat näyttivät tai näyttävät ja tuntuvat nyt muiden osallisten mielissä. Olinko oman elämäni sankari, petturi, keskinkertainen vai erityisen hyvä tai huono. Vai juuri minä, en suuri, en pieni.

*Barnes, Julian, Kuin jokin päättyisi. Ap. The Sense of an Ending (2011). Suomennos Kersti Juva, WSOY, Helsinki 2011, ISBN 978-951-0-3911-2)

Vaikea pala

 Mihail Šiškinin Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä (WSOY, Helsinki 2023) on haastava ja raastava kirja. Sen luettuaan ymmärtää ja suree Venäjän tilannetta ja Venäjän ja Lännen suhteita entistä enemmän. Šiškinin kuvaus on armoton, synkkä ja monessa mielessä venäläinen. Lyhyesti: Šiškinin mukaan ei ole odotettavassa Venäjän demokratisoitumista näkyvässä olevassa tulevaisuudessa ilman, että tapahtuu ihme. Venäjän kansa ei kaipaa muutosta, koska muutos merkitsisi kaaosta. Kansa kaipaa vakautta ja vahvaa johtajaa, itsevaltias Putinia tai, mikäli Putin epäonnistuu (Ukrainan) sodassa, uutta "Putinia" nykyisen tilalle, häntä joka palauttaa Venäjän suuruuden. Uutta oikeaa tsaaria.

Länteen suuntautuneen sivistyneistön, potentiaalisen opposition ja nuoren sukupolven voima ei riitä muutokseen. Ei ole riittänyt ennen, eikä riitä nyt. Venäjällä on ollut vain kaksi lyhyttä muutoksen mahdollisuutta, heti vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen ja uudestaan 1990-luvun Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Molemmat kerrat päättyivät eliitin vaihtoon ja voittoon, mutta itse yhteiskunnan rakenne ei muuttunut. Tsaari kaatui, kommunistisen puolueen terroristinen hallinto kaatui, mutta eliitti säilytti tai vaihtoi osin edustajiaan, mutta säilytti rakenteellisen asemansa. Kansa alistuu orjan lailla isäntien alaisuuteen sillä jokaisen on elettävä ja perheiden on selviyttävä vallitsevissa oloissa. Normina on vahvemman valta, kaikkien tietämä valhe sekä korruptoitunut systeemi, jossa "mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy".

Šiškinin kuvaus Venäjästä on vielä synkempi kuin esimerkiksi Mark Galeottin Valta ja voima. Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa teoksessa. Galeotti analysoi Kremlin valtakoneiston ja rikkollisjärjestöjen suhdetta ja yhteistoimintaa. Šiškinin menee paljon pidemmälle. Hänen mukaansa Venäjällä ei ole mafiaa, koska Venäjän valtio on mafia, kriminaalien joukko, joka pitää kansan ruodussa. Veriraha valuu Venäjältä länteen, koska sitä ei ole turvallista säilyttää muiden roistojen ulottuvilla ja lännen pankit ja myös valtiot ovat olleet polvillaan ja kuolanneet tuon rahan perään tai sitä ei ainakaan ole tähän mennessä kyetty torjumaan. 

Šiškinin teksti ei ole kovin analyyttinen. Se on humanistinen hätähuuto tilanteessa, jossa tunnelin päässä ei näy valoa tai valo tulee korkeintaan vastaan tulevasta junasta, joka murskaa taas kerran toivon paremmasta. Šiškin valjastaa kirjallisen kykynsä venäläisen patetian voimalla puolustamaan demokratiaa ja vastustamaan nykyistä menoa Venäjällä. Hän häpeää ja pyytää anteeksi. Vain täydellinen nykyisen Venäjän valtakoneiston tuhoaminen on vaihtoehto samaan tapaan, kuin Hitlerin Saksa tuhoaminen aiemmin. Saksa teki ja tekee edelleen pesäeroa omaan synkkään menneisyyteensä. Venäjällä on sama  edessä, mikäli mielii päästä mukaanlännen demokraattiseen kehitykseen.

Lopussa Šiškinin ylistää Eurooppaa ja EU:ta niin, että hirvittää. Ihme ja EU:n edustamat arvot voivat pelastaa Venäjän. Melko surutta Šiškinin yhdistää euroopan (kiistatta hienon) kulttuuriperinnön EUn ja länsimaiden nykyisiin arvoihin.

Ymmärrystä Venäjän tilanteeseen Šiškinin kirjoitukset tuovat. Pelkoa ja epäilystä se ei vähennä. On siis oltava valppaana, jotta hyvä usko parempaan ei estä näkemästä realiteetteja.

Klik - valokuvan historiaa uusiksi

Jari Järvelän Klik laittaa valokuvan historian uusiksi. Romaanin päähenkilö on kasvultaan pienikokoinen Iiris. Hän onnistuu seikkailemaan ympäri Euroopaa ja vähän muuallakin tuntemiemme mestarivalokuvaajien Henri Cartier-Bresonin, Robert Capan, Helmut Newtonin ja monen muun mukana. Jujuna on, että juuri Iiris otti suurimman osan tunnetuista valokuvista, jotka kuvittavat viime vuosisadan historiaa tai oikeastaan luovat kuvakertomuksen historiasta: mies hyppäämästä ratkaisevalla hetkellä vesilätäkköön, kuoleva sotilas Espanjan sisällissodassa, sotilaat nousemassa maihin Normandiassa …

Iiriksellä on omakin tarinansa joka sitoo kohtaamiset valokuvaajien ja kuvien kesken. Rakenne on toisaalta näppärä, mutta toisaalta kömpelö, kuitenkin. Yksittäiset tarinat on kuitenkin kerrottu hyvin, kirjoitettu sujuvasti.  Viihdyttävä lukukokemus.

Apina ei usko taivaaseen

Apinaa ei olisi mahdollista suostutella antamaan pois banaania lupaamalla sille rajattomasti banaaneja kuoleman jälkee apinoiden taivassa. ( Yuval Noah Harari, Sapiens - Ihmisen lyhyt historia, s.37)

Onko ihminen siis tyhmempi kuin apina?

Yuval Noah Hararin Sapiens - Ihmisen lyhyt historia on sujuvasti ja ajatuksia herättävästi kirjoitettu. Alussa Harari asettaa kehityksenpolut nasevasti fysiikan, kemian, biologian ja historian jatkumolle. Ajan myötä ihminen on oppinut ylittämään välittömästi aisteissa annetun, ajattelemaan todellisuuden ja välittömästi läsnäolevan tuollepuolen. Tätä Harare kutsuu kognitiiviseksi käänteeksi. Kun tähän yhdistyys tarinallisuus, tai arkisemmin sanottuna kyky juoruilla, muodostuu ihmiselle ominainen tapa viestiä. Se on enemmän kuin lyhyet viestit, kieli tai vuorovaikutus. Kollektiiviset uskomukset ovat tuoneet ihmisen tähän missä olemme. Meille luonnollinen onkin ...keinotekoisten vaistojen verkosto ja sitä kutsutaan "kulttuuriksi". ( s.187)

Harari onnistuu paremmin kirjan alkupuoliskolla, jossa tarkastellaan ihmisen varhaisvaiheita aina 6 miljoonaa vuotta sitten ihmisen erkaantumisesta omaksi suvukseen 13 000-luvulle ennen ajanlaskumme alkua jolloin Homo sapiens on ainoa jäljelle jäänyt ihmislaji. Maanviljelyksen vallankumouksesta 12 000-luvulta alkaen kirjassa on paljon kiinnostavaa tietoa ja rohkeita ajatuskulkuja. Nykyhistorian osalta teksti muuttuu osin epäjohdonmukaiseksi ja sisältää turhia oikaisuja ja virhepäätelmiä. Hararai muun muuassa hukkaa tarkoituksella uskonnon ja ideologian eron, horjuu käsityksessään luonnontieteen  ja ihmistieteiden eroista ja yhtäläisyyksistä .

Pääasiassa Harari kirjoittaa vakuuttavasti. Nykyihmisen historian selittämisessä  ja ihmisen toiminnan ymmärtämisessä hän jää kuitenkin kovin etäälle. Yhden kirjan puitteet eivät luonnollisesti riitä näyttämään yksityiskohtaisesti mitä todella tapahtuu. Historian pitkä linja on hyvä lähtökohta. Se on kuin kaukoputki, jolla tarkkaillaan kaukaa ihmisten liikkeitä. Tarkemman kuvan saamiseksi tarvitaan ja tarvittaisin vielä lisää työkaluja:  vaikkapa taloustieteen, sosiologian ja psykologian analyyttisia välineitä. Lopulta päädyttäisiin taas takaisin filosofiaan - rationaaliseen tarinaan, jonka joillain laidoilla myös selittämätön hyväksytään - Mutta perustelemisella, todisteiden oikeaksi osoittamisella on päätepisteensä (Wittgenstein, Varmuudesta 204, suom. Heikki Nyman).

Hararin kuvaa ja perustelee kirjan alkupuolella ansiokkaasti ihmisen keinotekoisen vaistojen kuvitteellisen perustan merkityksen ihmislajin kehityksen kannalta, mutta sitten kuitenkin tuntuu antavan periksi nykyisin suositulle ajatukselle biologisen ja yhteiskunnallisen samaistamiselle tai laajemmin luonnontieteelliselle reduktionismille (s. 266). Samoin Harari tukeutuu historian käsityksessään vahvasti matemaattisen luonnontieteen ylivoimaisuuden ajatukseen pitäessään esimerkiksi Isaac Newtonin Luonnonfilosofian mateemmattiset perusteet  teosta vuodelta 1687 kiistatta modernin historian tärkeimpänä kirjana (s. 288). Harari korottaa tilastotieteen arvoon arvaamattomaan (s.292) ja asettuu sein-sollen -kiistassa sulkemaan tulevaisuus-kysymykset tieteen ulkopuolelle. Vaikka Harari siis osoittaa oivallisesti tieteen ja vallan kytkökset hän ei näe mahdollisuutta, jossa tiede asettaa itse päämääriä (koska tiede on poliittista), vaan näkee näiden päämärien tulevan aina tieteen ulkopuolelta (politiikasta). Harari tunnustautuukin memetiikan kannattajaksi (ss. 272-275) . Hän  heittää samassa yhteydessä melko ylimalkaisia väitteitä, joiden oikeellisuus on hyvin kyseenalainen. Esimerkiksi Harari väittää marxilaisten ajattelevan usein salaliittoteorian mukaisesti, vaikka toisaalla hän väittää Marxin ja Leninin uskovan yhteiskuntien luonnonlakien omaisen kehitykseen. Myös väite siitä, että diskurssit kulttuurin rakennuspalikoina olisivat meemien kaltaisia, hukkaa tärkeän eron sokean ja yhteiskunnan rakenteisiin sitoutuvan vallan välillä.

Harari huojuu siis kahden kannan välillä: onko ihminen vain historian väline, vai voiko ihminen juuri kognitiivisten kykyjensä avulla asettua historiaa tietoisesti ohjaavaksi toimijaksi? Perustava, haastava ja vaikea kysymys. Eikä edes historia voi meitä tästä vapauttaa. Tapahtuipa tulevaisuudessa niin tai näin, emme voi osoittaa kumpaakaan kantaa oikeaksi historian todistuksen perustella (emmekä myöskään vääräksi).

Loppupuolen tulevaisuuspohdinnat ovat oivallista ruokaa ajattelulle: minkälaisia mahdollisuuksia ja uhkia geenitutkimus, biotekniikka ja vallan erilaiset kombinaatiot tuovat tullessaan. Luontoa ei voi tuhota, se on varma voittaja jos ihminen ja luonto asetatraan vastakkain ja aikaa on riittävästi. Kysymys on siis lähinnä ihmisestä, lajista Homo sapiens - ainakin toistaiseksi. Mahdollisuuksien rajoissa on, että geeniteknologian myötä aiemmat ihmislajit herätetään henkiin ja samalla syntyy myös uusi uljas ihminen, biotekninen superihminen, jos ei kuolematon, niin ainakin ei-kuolevainen, vaikeasti elämästään luopuva.

Mitä siis haluamme haluta? Tätä Harare kysyy kirjan päätteeksi.

Apinakaan ei usko taivaaseen - pitäisikö siis ihmisen? Vai onko niin, että kaikki kurkottaminen tuonpuoleiseen vie meidät kaltevalle pinnalle kohti tuhoa?