Kesän satoa

Luinpa kesällä toisenkin Jo Nesbøn kirjan, sarjan ensimmäisen Harry Hole sarjassa. Leppakkomies on sekin hyvin kirjoitettu ja juonenkäänteitä riittäää lähes hengähdykseen saakka. Samalla sen lukeminen osoitti, miten kirjoittaja kehittyy tuotantonsa myötä. Ei kuitenkaan tullut oloa, että täytyisi lukea kaikki väliin jäävät seitsemän muuta kirjaa. Antisankarit ovat tämän genren "peruskauraa", mutta Harry H. ei kuitenkaan ole minun mieleeni riittävästi, että jakasaisin sen varassa lukea lisää. Hyvä tietää hänen olemassaolonsa fiktion universumissa.

Panu Rajala on luettavuudessaan yksi hauskimpia kirjallisuudesta ja sen liepeiltä kirjoittava. Aila Meriluodosta ja hänen runoistaan kertova kirja Lasinkirkas, hullunrohkea on sujuvuudessaan hyvä, vaikka heittelehtiikin ainakin kolmessa tasossa - Meriluodon runoudessa ja hänen läheistensä kirjallisissa tuotoksissa, Meriluodon henkilöhistoriassa ja henkilökohtaisella tasolla liikkuvissa Panu Rajalan ystävän ja "rakastetunkin" suhteiden selvittelyn välillä. Paikoitellen on asiallista runoanalyysia ja myös kannanottoja runojen tulkinnan kontekstiin kirjallisuusteoriassa, historiassa ja yksittäisissä teoksissa. Paikoitellen taas ollaan aika löhellä kirjoitusta, jonka Panu on suunnannut Ailalle vastauksena heidän aiempiin keskusteluihinsa tai teksteihin.

Sisältönsä lisäksi teos saa pohtimaan kuinka ihmiset yleensä, hyvinkin menestyvät, kuten Meriluotoa ja hönen lähipiirinsä, yleensä klaaravat asiansa niinkin hyvin, vaikka yksityiselämä on kovin raadollista. Vai onko se todella polttoainetta, joka on edellytys kirjallisuudelle, runoudelle, taiteelle? Eipä kai. Mutta hienosti ja oivaltavasti Meriluoto kirjoittaa, vaikka tyylilajinsa ei itselle kovin läheinen olekaan:

Viimeistään kuollessan on yksin.

Ja jos on yksin, kuolee. 

Muutoin kesälukemiset liittyivät valokuvaan ja taiteeseen. Yksi hienoimmista Taneli Eskolan Valon aakkoset. Valokuvakirja Suomessa  ja Jalo Porkkalan Köyhä dagerrotyyppi.