Antiikin draamat ovat vahvasti esillä. Päähenkilö Tamura Kafkan isä on ennustanut pojalleen Oidipuksen kohtalon: tapat isäsi ja makaat äitisi - ja vielä ekstrana makaat myös siskosi. Viittauksia on Bildungsromaniin, moniin satuhin ja tietysti myös japanilaiseen kirjallisuutteen ja mytologiaan. Viittaukset populaarikultuuriin ja kulutuskeskeisen yhteiskunnan tavaramerkkeihin ovat jo aiemmin lukemistani Murakamin kirjoista (1Q84, Norwegian Wood) tuttuja.
Franz Kafkallakin on oma osuuteensa, mutta onko kyseessä Kafka Tamuran (kirjan päähenkilön) odysseija, kasvutarina vai ikuinen paluu tai kirtokulku elämäksi kutsutussa, arvaamattomassa teloituskoneessa?
15-vuotias Tamura karkaa kotoaan, isä murhataan, hän pakoilee viranomaisia ja yrittää tavoittaa kadonnutta äitiään ja siskoaan. Matkallaan hän tapaa useita henkilöitä. Mutta onnistuuko hän ja haluaako hän välttää kohtalonsa?
Kafkan isä on opastanut poikaansa muun muassa lauseella teoria on taistelukenttä ihmisen päässä. Kafkan ystävä ja auttaja hänen matkallaan, Oshima, puolestaan avaa Oidipuksen tulkintaa: Kohtalo määrää ihmistä. (...) Ihmiset eivät ajaudu syvemmälle tragediaan vajaavaisuutensa, vaan hyveittensä takia. (...) Tuloksena on siis vääjäämätön ironia.
Ironia syventää ihmistä, auttaa häntä kypsymään. Se on portti pelastukseen korkeammalla tasolla, paikkaan josta voi löytää yleispätevämmän toivon.
Kreikkalaisten tragedioiden elämän paradigmaattiset tragediat eivät toteudu sananmukaisesti vaan metaforisesti. Me emme siis tapa isäämme ja makaa äitimme kanssa (yleensä, vaikka voihan näinkin tapahtua) vaan metaforisesti. On olemassa metafora-niminen väline, jonka avulla me otamme ironian vastaan, ja sen myötä kasvamme ja meistä tulee ihmisinä syvällisempiä.
Oshiman suulla myös ilmaistaan hienosti ongelma ontoista ihmisistä. On ... tärkeää tietää, mikä on oikein ja mikä on väärin. Yksittäiset arviointivirheet voi yleensä korjata. Kaiken voi aina muuttaa, kunhan on rohkeutta myöntää omat virheensä. Mutta suvaitsemattomat, ahdasmieliset ja mielikuvituksottomat ihmiset ovat kuin loisia, jotka valtaavat isäntänsä ja muuttavat muotoaan.
Tamuran ja Oshiman suhde on kuin Daniel Kahnemanin kokevan ja arvioivan minän suhde: Tamura kokee erilaisia asioita ja hänen vanhempi ja kokeneempi - myös lukeneempi - ystävänsä arvioi, mitä tuo kokemus merkitsee tai miten sitä tulisi tulkita. Mukarakami myös etsii yhteyksiä japanilaisen mytologian ja länsimaisen teorian välille, muun muassa yhteyksiä Jungin käsityksiin arkkityyppien ja alitajunnan merkityksestä ihmisen tietoisuudessa ja toiminnassa.
Tamura käy myös keskustelua Varis -nimisen pojan kanssa. Varis on kuin Tamuran jakautuneen mielen toinen puoli. Variksen suulla kerrotaan, miten häntä kiskotaan aikasilmukkaan ja paikoin Tamuran kertojaääni kertautuu Variksen toiseuden äänellä: Lasken käsivarteni... - Lasket käsivartesi ...
Murakami onnistuu luomaan varsin kauniita lauseita sopivasti tekstin eri kohtiin: Kaikki sanat ovat kuolleet ajan onkalossa ja kasautuneet äänettömästi tulivuorijärven pimeälle pohjalle.
Populaarikulttuuristen viittausten lisäksi Murakami mainitsee usein myös klassisen musiikkin - Schubert, Haydn, Puccini.
Viehättävinä yksityskohtina voi mainita esimerkiksi Oshiman ja Tamuran omaksuma halu matkustaa Espanjaan ja osallistua sisällisotaan (joka on päättynyt 60 -vuotta kertomuksen ajankohtaa aikaisemmin). Osallistuminen ei olisi todellista, vaan metaforista.
Kaikkien todellisuuden yksityskohtien tuolla puolen ovat unet. Ja kaikki elävät niissä.
Tamura Kafkan matka pimeyden ja metsän ytimeen osana kertomusta ja kertomuksen yhtenä labyrinttimaisena kuvauksena tuo myös mieleen Sinuhe egyptiläisen. Tamura ei merkitse reittiänsä Ariadnen langalla, eikä Hannun ja Kertunkaan tavoin. Labyrintin ydinkään ei ole pelottava hirviö, mutta joka tapauksessa Tamura käy kaukana tuonpuoleissa ja palaa tuonpuoleisesta ennen kuin portti sulkeutuu.
Ritariromaanien ja keskiaikaisen tarinankerronnan yhtenä teemana oli ”saavuttamaton rakkaus” - donna, jota saattoi etäältä rakastaa ja ihannoida. Tämä perinne jatkuu myös Murakamin teoksissa. Saavutetun ja saavuttamattoman rakkauden, ei-eroottisen seksin, rakkauden eri muotojen pohdiskelu, sukupuolisuuden ristiriitaisuudet ja myös Oshiman suulla tapahtuava (telaketju) feminisimin kritiikki luovat kirjasta rikkaan kudelman.
Kafka rannalla on lukemistani hienoin Murakamin teos. Se ei kuitenkaan ole kehitys- tai kasvatusromaani. 15-vuotias päähenkilö ei kasva aikuisuuden mittoihin, ei tuhoudu tai kypsy yhteiskuntaan, vaan palaa jossain mielessä alkuruutuun. Hän palaa kouluun tehtyään selväksi (sananmukaisesti) menneisyytensä: isä on murhattu, äidin ja siskon kanssa maattu - valinta elämästä on tehty.
Murakamin luoma maailma on yksi hieno lisä Platonin filosofiaan tehdyistä reunamerkinnöistä. Filosofian, Bergsonin ja Hegelin upottaminen lihallisen maailman temmelykseen, tuo Murakamin kerrontaan paljon huumoria, mustaakin sellaista.
Kaikessa runsaudessaan maailma, ainakin Murakamin tekstissä, on järjestelmä jonka sisäinen liike näyttää ulkoa katsottuna ja kuvattuna pysähtyneisyydeltä. Käytämme kaiken aikamme etsiessämme kadonnutta toista puoliskoamme. Tai ehkä olemmekin pirstaleina maailmalla ja siksi identiteettityö on palapelin kokoamista, tuhannen ja yhden yön tarinoiden kertomista, kutomista ja purkamista, loputtomiin.
Murakamin lukeminen on palkitsevaa. Aivan kuin olisit etuoikeutettuna katsomassa unta, jonka hän on sinulle luonut aistivoimaisena, todellisen-epätodellisena.
Ja kun tarina päättyy, olet valmis aloittamaan uuden: Olet osa aivan uutta maailmaa.
JK. Kirjassa on pari kiinnostavaa käännöskompaa: Platonin Pitojen käännöskohdassa kerrotaan Zeuksen halkaiseen mies/nais -olennon veitsellä kahtia. Platonin teoksissa (suomennetuissa) kuitenkin puhutaan siitä, miten Zeus halkaisi puolikkaat kuten muna halkaistaan hiuksella. Toinen liittyy Kafka-nimeen. Murakamin tekstissä, tai siis käännöksessä, väitetään, että Kafka tarkoittaisi varista (Corvus corone cornix) tsekin kielessä. Ystäväni Jirin mukaan on kuitenkin kyseessä naakka (Corvus monedula), "kavka", joka saksalaisittain ääntyy kuten Kafka. Miten tuo lienee alkuperäisessä tekstissä, ja onko poika nimeltä Varis sittenkin poika nimeltä Naakka?
Franz Kafkallakin on oma osuuteensa, mutta onko kyseessä Kafka Tamuran (kirjan päähenkilön) odysseija, kasvutarina vai ikuinen paluu tai kirtokulku elämäksi kutsutussa, arvaamattomassa teloituskoneessa?
15-vuotias Tamura karkaa kotoaan, isä murhataan, hän pakoilee viranomaisia ja yrittää tavoittaa kadonnutta äitiään ja siskoaan. Matkallaan hän tapaa useita henkilöitä. Mutta onnistuuko hän ja haluaako hän välttää kohtalonsa?
Kafkan isä on opastanut poikaansa muun muassa lauseella teoria on taistelukenttä ihmisen päässä. Kafkan ystävä ja auttaja hänen matkallaan, Oshima, puolestaan avaa Oidipuksen tulkintaa: Kohtalo määrää ihmistä. (...) Ihmiset eivät ajaudu syvemmälle tragediaan vajaavaisuutensa, vaan hyveittensä takia. (...) Tuloksena on siis vääjäämätön ironia.
Ironia syventää ihmistä, auttaa häntä kypsymään. Se on portti pelastukseen korkeammalla tasolla, paikkaan josta voi löytää yleispätevämmän toivon.
Kreikkalaisten tragedioiden elämän paradigmaattiset tragediat eivät toteudu sananmukaisesti vaan metaforisesti. Me emme siis tapa isäämme ja makaa äitimme kanssa (yleensä, vaikka voihan näinkin tapahtua) vaan metaforisesti. On olemassa metafora-niminen väline, jonka avulla me otamme ironian vastaan, ja sen myötä kasvamme ja meistä tulee ihmisinä syvällisempiä.
Oshiman suulla myös ilmaistaan hienosti ongelma ontoista ihmisistä. On ... tärkeää tietää, mikä on oikein ja mikä on väärin. Yksittäiset arviointivirheet voi yleensä korjata. Kaiken voi aina muuttaa, kunhan on rohkeutta myöntää omat virheensä. Mutta suvaitsemattomat, ahdasmieliset ja mielikuvituksottomat ihmiset ovat kuin loisia, jotka valtaavat isäntänsä ja muuttavat muotoaan.
Tamuran ja Oshiman suhde on kuin Daniel Kahnemanin kokevan ja arvioivan minän suhde: Tamura kokee erilaisia asioita ja hänen vanhempi ja kokeneempi - myös lukeneempi - ystävänsä arvioi, mitä tuo kokemus merkitsee tai miten sitä tulisi tulkita. Mukarakami myös etsii yhteyksiä japanilaisen mytologian ja länsimaisen teorian välille, muun muassa yhteyksiä Jungin käsityksiin arkkityyppien ja alitajunnan merkityksestä ihmisen tietoisuudessa ja toiminnassa.
Tamura käy myös keskustelua Varis -nimisen pojan kanssa. Varis on kuin Tamuran jakautuneen mielen toinen puoli. Variksen suulla kerrotaan, miten häntä kiskotaan aikasilmukkaan ja paikoin Tamuran kertojaääni kertautuu Variksen toiseuden äänellä: Lasken käsivarteni... - Lasket käsivartesi ...
Murakami onnistuu luomaan varsin kauniita lauseita sopivasti tekstin eri kohtiin: Kaikki sanat ovat kuolleet ajan onkalossa ja kasautuneet äänettömästi tulivuorijärven pimeälle pohjalle.
Populaarikulttuuristen viittausten lisäksi Murakami mainitsee usein myös klassisen musiikkin - Schubert, Haydn, Puccini.
Viehättävinä yksityskohtina voi mainita esimerkiksi Oshiman ja Tamuran omaksuma halu matkustaa Espanjaan ja osallistua sisällisotaan (joka on päättynyt 60 -vuotta kertomuksen ajankohtaa aikaisemmin). Osallistuminen ei olisi todellista, vaan metaforista.
Kaikkien todellisuuden yksityskohtien tuolla puolen ovat unet. Ja kaikki elävät niissä.
Tamura Kafkan matka pimeyden ja metsän ytimeen osana kertomusta ja kertomuksen yhtenä labyrinttimaisena kuvauksena tuo myös mieleen Sinuhe egyptiläisen. Tamura ei merkitse reittiänsä Ariadnen langalla, eikä Hannun ja Kertunkaan tavoin. Labyrintin ydinkään ei ole pelottava hirviö, mutta joka tapauksessa Tamura käy kaukana tuonpuoleissa ja palaa tuonpuoleisesta ennen kuin portti sulkeutuu.
Ritariromaanien ja keskiaikaisen tarinankerronnan yhtenä teemana oli ”saavuttamaton rakkaus” - donna, jota saattoi etäältä rakastaa ja ihannoida. Tämä perinne jatkuu myös Murakamin teoksissa. Saavutetun ja saavuttamattoman rakkauden, ei-eroottisen seksin, rakkauden eri muotojen pohdiskelu, sukupuolisuuden ristiriitaisuudet ja myös Oshiman suulla tapahtuava (telaketju) feminisimin kritiikki luovat kirjasta rikkaan kudelman.
Kafka rannalla on lukemistani hienoin Murakamin teos. Se ei kuitenkaan ole kehitys- tai kasvatusromaani. 15-vuotias päähenkilö ei kasva aikuisuuden mittoihin, ei tuhoudu tai kypsy yhteiskuntaan, vaan palaa jossain mielessä alkuruutuun. Hän palaa kouluun tehtyään selväksi (sananmukaisesti) menneisyytensä: isä on murhattu, äidin ja siskon kanssa maattu - valinta elämästä on tehty.
Murakamin luoma maailma on yksi hieno lisä Platonin filosofiaan tehdyistä reunamerkinnöistä. Filosofian, Bergsonin ja Hegelin upottaminen lihallisen maailman temmelykseen, tuo Murakamin kerrontaan paljon huumoria, mustaakin sellaista.
Kaikessa runsaudessaan maailma, ainakin Murakamin tekstissä, on järjestelmä jonka sisäinen liike näyttää ulkoa katsottuna ja kuvattuna pysähtyneisyydeltä. Käytämme kaiken aikamme etsiessämme kadonnutta toista puoliskoamme. Tai ehkä olemmekin pirstaleina maailmalla ja siksi identiteettityö on palapelin kokoamista, tuhannen ja yhden yön tarinoiden kertomista, kutomista ja purkamista, loputtomiin.
Murakamin lukeminen on palkitsevaa. Aivan kuin olisit etuoikeutettuna katsomassa unta, jonka hän on sinulle luonut aistivoimaisena, todellisen-epätodellisena.
Ja kun tarina päättyy, olet valmis aloittamaan uuden: Olet osa aivan uutta maailmaa.
JK. Kirjassa on pari kiinnostavaa käännöskompaa: Platonin Pitojen käännöskohdassa kerrotaan Zeuksen halkaiseen mies/nais -olennon veitsellä kahtia. Platonin teoksissa (suomennetuissa) kuitenkin puhutaan siitä, miten Zeus halkaisi puolikkaat kuten muna halkaistaan hiuksella. Toinen liittyy Kafka-nimeen. Murakamin tekstissä, tai siis käännöksessä, väitetään, että Kafka tarkoittaisi varista (Corvus corone cornix) tsekin kielessä. Ystäväni Jirin mukaan on kuitenkin kyseessä naakka (Corvus monedula), "kavka", joka saksalaisittain ääntyy kuten Kafka. Miten tuo lienee alkuperäisessä tekstissä, ja onko poika nimeltä Varis sittenkin poika nimeltä Naakka?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti