Knausgårdin taistelu

Ihmettelen miten Karl Ove Knausgård, tai kuka tahansa muukaan, jaksaa ja pystyy kirjoittamaan sellaista tekstiä, jota teoksessa Taisteluni. Ensimmäinen kirja, on. Ja oikeastaan ihmettelen vielä enemmän, miten sitä jaksaa lukea. Teksti soljuu, vyöryy, poimuilee, draaman kaari on viipyilevä, verkkainen ja jännitteinen. Tarina on tunnustuksellista: lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden kipeää säröilevää sointia - tässä ensimmäisessä osassa aina isän kuolemaan saakka. Tarkan ja yksityiskohtaisen kuvauksen joukossa on pohdiskelevia esseitä ja mietteitä  - useimmiten oivaltavasti ja viiltävästi.

Knausgårdin tapa kertoa uppoaa - se noudattaa hienosti aristoteelista oikean nautinnon mallia: päähenkilöön on helppo samaistua ja toivoa, että hänen tuskaansa ja ahdistukseensa löytyisi jotakin helpotusta, muustakin kuin viinan juonnin autuaalisuudesta. Tarina etenee, jännite nousee ja laskee kuin meren hitaasti rullaavat mainingit.

Tarinaan on helppo samaistua, vaikka itse asiat ovat monasti vaativia ja haasteellisia. Knausgårdin lukioaikaiset "seikkailut" ovat jopa siinä määrin samankaltaisia kuin omani, että ne tuntuvat jopa kliseisiltä ja ovat pääosin jopa tylsän tuntuisia (siis luettuina, elettynä kyllä varsin jännittäviä aikoja). Suhde isään on taas huomattavasti kompleksisempi, jännittyneempi, ahdistavampi ja emotionaalisti latautuneempi, kuin mitä itselläni, mutta antaa kyllä hienon pohjan omienkin lähisuhteiden pohdintaan, myös sen pohdintaan, miten omat lapseni mahtavat kokea minut isänään. Itsellänikin on myös isoveli, kuten kirjan Karl Ovella omansa, Yngve. Ja vaikka Knausgård on 14-vuotta itseäni nuorempi ja tapahtumat sijoittuvat Norjaan, hänen maailmansa on kovin tuttu niin musiikkia, bändejä kuin jouluruokiakin myöten.

Knausgård kuvaa siis yksityiskohtaisesti ja kirjaa sellaista, mitä yleensä ei kirjata. Pohtii vaikka sitä, miten on on lapsenomaista jättää auto tyhjäkäynnille, kun käy ostamassa itselleen jäätelöä. Tai kertoo, automatkustajan näkökulmasta katua ylittävistä ihmisistä ja heidän ulkonäöstään yksityikohtia. Mutta samalla kirjan Knausgård saattaa nähdä näkemissään ihmisissä yhteyden italialaisen maalaustaiteen mestareihin ja maalaustaiteen ja katseen välisen suhteen muutokseen. Pilvet eivät ole vain pilviä, ne ovat oiva esimerkki muodosta, jolla ei ole merkitystä: pilvet olivat merkki ainoastaan kaikkein puhtaimmasta ja täydellisemmästä turhuudesta.

Kirjan alku, kuolemaa pohdiskeleva, fysiologis-biologis-sosiaalis-psykologinen kuvaus ja pohdinta, on tehokas kuin sinfonian voimakkaat alkutahdit. Ja kirjan lopussa isän sydän on pysähtynyt lopullisesti, suru yllättää ja bakteerit alkavat levittäytyä isän ruumiiseen. Mutta välillä Knausgård onnistuu kuvaamaan aikatasoissa loikkien myös omaa elämäänsä perheenisänä - jälleen tunnistettavasti, mutta samalla riittävän eri tavalla kuin omat kokemukset ja muistin peili kertoo. Yksityiskohtainen ulkoisen todellisuuden kuvaus houkuttelee uskomaan, että myös sisäisen maailman kuvaus, tunteet ja tyhjyys, on kuvattu yhtä rehellisesti, aidosti ja autenttisesti. Lukijana en kuitenkaan voi tietää, kuinka luotettava kertoja Knausgård on, niin kirjailijana kuin kirjan henkilönäkään. Myös tästä syntyy erityinen viehätys ja arvausleikki. Tunnetusti kirja herätti ilmestyessään kohun ja kirjoittajan suku reagoi voimallisesti. Ainakin Karl Ove siis osui kohteeseen - niin omaan lähipiiriinsä kuin "suureen lukevaan yleisöön" ja varmaan myös itseensä.

Kirjan nimi viittaa tunnettuun saksalaiseen teokseen, mutta voisihan se olla myös Augustinuksen, Rousseaun tai Tolstoin tapaan Tunnustuksia. Kyse ei ole paljastuksista tai katumuksesta, ainakaan vielä. Kyse on elämästä, kuolemasta, rakkaudesta, merkityksestä ja kaipuusta, tyhjyydestä ja täyteydestä.