Edellinen lukemiseni, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on vaikuttava, julma ajankuva. Solstad on vielä viiltävämpi. Kirjan päähenkilö, viisissäkymmenissä oleva opettaja Elias Rukla, on sivuhenkilö omassa elämässään, tai ainakin on ollut. Lähtiessään töihin hän ottaa salkkunsa ja päänsärkylääkkeensä, kuten on tehnyt jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Mutta juuri sinä päivänä kaikki on toisin, kaikki on loppu. Elias on eksistentiaalisessa kriisissä ja ryhtyy pohtimaan omaa asemaansa kansakunnan palvelijana, ystävänsä kumppanina, vaimonsa miehenä, perheessään kasvaneen vaimonsa tyttären kasvattajana, ihmisenä.
Kirjan takakannen mukaan "Ujous ja arvokkuus on yleispätevä tarina maailmaan hukkuvasta ihmisestä, jota tuo maailma ei enää tunnista eikä arvosta". Arvio, samoin kuin kääntäjän Tarja Tevan jälkisanoissa toistama ajatus, ei ole riittävän tarkka ja osuva. Elias Rukla pohtii valintojaan modernissa yhteiskunnassa, ei missä tahansa yhteiskunnassa. Sivullisuuden ongelmalla on yhtymäkohtansa ihmisyyden perustalla olevaan eksistentiaaliseen hätään, mutta se ilmenee erityisesti vasta modernissa ja erityisesti jälkimodernissa yhteiskunnassa. Solstad ei ole turhaan antanut päähenkilölleen pohdittavaksi 1920-luvun kirjallisuuden ja 1800-1900-luvun filosofian historiaa Kantista meidän päiviimme. Juuri modernin projektiksi kutsuttu valistuksen tenho on innoittanut Elias Ruklaa työssään. Kun valistuksen lumovoima katoaa, ei vain Eliaksen mielestä, vaan koko yhteiskunnasta, askel kohti romahdusta on otettu. Taikavoima katoaa ja on astuttava alas Taikavuorelta ja lähdettävä pitkälle matkalle kohti autenttista kotia, kohti itseyttä, mutta mikä on oikea suunta? Tarja Teva viittaa hienosti - tässä hän osuus naulan kantaan - Ehkä hän (siis Elias Rukla) ei sittenkään putoa. Hän voi edelleen valita tiensä. Uskaltaa. Ympärillä avautuu tyhjyys, edessä siintää suuri autio maisema.
Elias Rukla on siirtymässä, jos ei siis putoa, modernista postmoderniin tai jälkimoderniin (transmoderniin?). Jumala on kuollut, sana kantautuu myös Elias Ruklan korviin. Kristillinen lupaus tuonpuoleisesta tai Marxin opit eivät avaat tietä tuonpuoleiseen tai uuteen yhteiskuntaan. Luonnontieteen ja tekniikan mykkä hengettömyys pysyy hengettömänä. Pelastusta ei ole, vai onko sittenkin - ehkä kirjallisuudessa, ei enää ulkoa luettuna, vaan elettynä. Shakesperen kirjoituksissa on kohta jossa henkilö samalla kirjoittaa ja lukee omaa elämäänsä. Myös Elias haluaisi olla päähenkilö - mutta ironisesti Thomas Mannin kirjassa, tai edes sivuhenkilö jos ei hänen elämästään olisi päähenkilön vaativaan osaan. (Elias oivaltaa opettaessaan Ibsenin Villisorsan sivuhenkilön merkityksen!)
Solstedtin kirja on loistava ajankuva. Kirjallisuushistoria on siinä rajattu oleelliseen jopa kapeaan: Kafka, Mann, Broch, Musil, Kundera sekä norjalaiset klassikot. Maininnat anglo-amerikkalisesta ja ranskalaisesta (Céline saa pienen maininnan) kirjallisuudesta puuttuvat. (Kyseessä ei tietenkäänn ole kirjallisuuden historia, vaan kaunokirjallinen esitys, mutta olennaista on miten tuota historiaa arvotetaan päähenkilön eksistentiaalisen kriisin kannalta). Kiinnostavaa on tutkia minkälainen Solstadin kanta näihin on. En usko, että hän voisi olankohautuksella ohittaa Camus´in tai Sartren tai amerikkalaiset nimet Faulkner, Hemingway, Roth, Malamud, Auster tai vaikkapa Irving muutamia mainitakseni (tai vielä tulee mieleen ainakin Coetzee, puhumattakaan venäläisistä klassikoista).
Solstadin kirjassa oli kiinnostavaa pohdintaa myös elämänjanon ja filosofian suhteesta. Elias Ruklan paras ja ilmeisesti ainoa ystävä on lupaava filosofianopiskelija ja tutkija Johan Coneliussen - myöhemmin John Corneliuksen nimen ottava kapitalismin palvelukseen Oslosta NewYorkiin siirtyvä loikkari. Radikaali marxilaisuus vaihtuu Johanilla/Johnilla radikaaliin kaupalliseen kulttuuriin. Filosofian kiehtovuus vaihtuu mainoksien tenhovoimaan. Elias pohtii, onko filosofia juuri niitä varten, joilla on erityisen suuri elämänjano. Filosofia ei tyydytä ainakaan Johanin elämänjanoa, ei edes urheilufanatismiin yhdistettynä.
Elias Rukla on jäänyt huomaamattaan postkantilaisen filosofian verkkoon. Käänteet lingvistiseen, piktoraaliseen ja deskonstruktiooon tai fenomenologiseen filosofiaan eivät ole avanneet hänelle näkymää eteenpäin. Kiinnittyminen Kantin ja valistuksen ajatuksiin ei ole mahdollistanut hänelle ajatusta siitä, että maailman- ja elämänkatsomus voi kehittyä myös evolutiivisesti. Paradigmaattiset muutokset ovat aina vallankumouksia, mutta ajattelun vallankumouksen ei tarvitse johtaa uuteen staattiseen käsitykseen maailmasta. Dynaaminen ja reflektiivinen ajattelu on mahdollista.
Tuomari Nurmion sanoin, Vielä yksi opetus:
Jos se joka palvoo kauneutta
Ei tunne rumuutta kohtaan rakkautta
Hän kitukoon päivän kirkkaudessa
Ilman yön antamaa lohdutusta
Vaikka valot ja varjot taistelevat
Ne ovat toisiaan varten olemassa
Yön sylissä enkelit matelevat
Ja jumalat nukkuvat lattialla
Jos ihminen ei elämässään
Ymmärrä muita kuin itseänsä
Hän on vain tylsä näyttelijä
Ja näyttelee väärässä näytelmässä
Vaikka totuus ja valhe vaihtelevat
Vaatteita ilman varoitusta
Pimeinkin yö aavistamattaan
Kuljettaa aamua kainalossaan
Vain rakkaus on lahjomaton
Sen ilme on viisas ja vaatimaton
Ehkä ei muuta tarvitakaan
Kuin halua antaa rakkautta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti