Paluu Reimisiin (ja Harjavaltaan)

 

Tärkeää ei ole se, mitä muut tekevät meistä, vaan se, mitä me itse teemme siitä, mitä muut ovat tehneet meille. (Jean Paul Sartre)

Didier Eribonin kirja on mieltä pöyhivä ravistus. Eribon on vain  vuotta itseäni vanhempi ( s.1953 ), kotoisin pienestä kaupungista, lähtenyt suurin piirtein samanikäisenä kotoaan, hän on saanut filosofisen ja sosiologisen koulutuksen yhtenä sukunsa ensimmäisistä akateemisesti koulututetuista. Yhtymäkohtia on siis paljon. Erojakin on toki: Didier on taustaltaan työväenluokkainen, homo ja ranskalainen. Yhteistä on, ettei tunnu kuuluvansa joukkoon ja pyrkimys myös siihen, ettei haluakkaan kuulua joukkoon. Myös ihmetys siitä, että huomaakin kuuluvansa joukkoon, joka hyväksyy jäsenekseen. (En halua kuulua joukkoon, joka hyväksyy minunkaltaiseni jäsenekseen.  (Groucho Marx).

Eribonin kirja on erikoinen sekoitus sosiologis-filosofista tutkimusta, omien henkilökohtaisten kokemusten erittelyä ja pohdintaa. Hän haluaa kiinnittää oman elämänsä kulun yhteiskunnan luokkarakenteisiin, työväenluokan aseman muutokseen ja siihen, minkälaisin keinoin hän joutui ja onnistui irrottautumaan sekä hylkäämään oman taustansa päästäkseen mukaan ranskalaiseen akateemiseen maailmaan ja elämään homona, omana itsenään. Ja lopulta myös siihen, minkälainen paluu kotiin, Reimsiin, on ollut vuosia tämän irrottautumisen jälkeen. Eribon onnistuu nivomaan nämä kudokset hyvin yhteen, vaikkakin kaunokirjallisesti teos, jos sitä sellaisena tarkastelee, ei ole yhtenäinen. Välillä tuntuu, että lukijana hänen elämnäntarinansa keskeytyy pitkähköjen sosiologisten analyysien ja teoreettisten pohdintojen alle, väliin taas, että itse analyysit johdetaan liian suoraan omista kokemuksista. Ehkäpä oman tarinansa kertoja idealisoi itsensä osaksi jotain suurempaa, eikä osaa elää omaa, ainutkertaista elämäänsä teoriasta ja teorioista huolimatta?

[Seuraavassa ei ole vain Eribonin kirjan arviointia, vaan myös omien kokemusten muistelua.]

Monissa asioissa Eribonin arkikokemukset ovat kovin tuttuja. En tosin voi sanoa vihanneeni tai vihaavani isääni, mutta lähes samanlaisia "keskusteluja" käytiin. Isäni ei lyönyt nyrkkiä pöytään sanoessaan Menet heti leikkaamaan tukkasi! (Eribon  2024, 70) Muistan kyllä sen hetken edelleen, mielestäni aika tarkkaan, kunhän näin sanoi, sanatarkasti. Samalla se oli kuitenkin myös hetki, jolloin irrottauduin tästä vallasta. Ollessani 14-vuotias, siis "hulluna vuonna" 1968, hän sanoi noin. Kieltäydyin tottelemasta ja sanoin lähteväni koiramme Terrin (kettuterrieri) kanssa lenkille. 

Asia ei jäänyt aivan siihen. Isäni aikoi kieltäytyä istumasta samaan pöytään pitkätukan kanssa.  Kahdeksan vuotta vanhempi isoveljeni asettui tuekseni ja sanoi lähtevänsä myös, jos isä minut kotoa ulos heittää. Kerran juovuspäissään isäni yritti myös huitaista minua, mutta ei osunut. Pääsin pois tilanteesta. Kysymys pitkästä tukasta, politiikasta ja muista vaikeista aiheista painui puhumattomuuden hiljaisuuteen. Itsenäinen elämä alkoi.

Myöhemmin, kun jätin lukion kesken 1973 keväällä, isäni kyllä auttoi saamaan työtä. Jos ei koulu maita, niin sitten töihin. Näin tipahdin suoraan työväenluokkaan, mutta vain hetkeksi. Harjavallan Valimon karusellisorvaajana liityin ammattiliittoon, Metalli 49 jäseneksi. Teoreettisesti tunsin jo työväenluokan varsin hyvin, paremmin, kuin se itse itsensä. Ja hieman myöhemmin sain pettyä työväenluokan luokkatietoisuuden heikkouteen, kun kävin marxismin perusteita heille opettamaan. SKDL:n Merstolan osaston kokouksessa äidit pohtivat minkälaisia rippivaatteita lapsilleen hankkivat. Olin tyrmistynyt moisesta kristillisestä hapatuksesta; itse olin irrottautunut kirkon johdatuksesta jo rippileirillä jo edellä mainitun vuoden kesällä, siis vuonna 1968.

Idealisoitu työväenluokka ei vastannut Karl Marxin, saati V.I.Leninin kuvauksia.  (ks. Eribon 2024, 68) Mutta vika ei tietenkään ollut, silloisen itsetietoisuuteni kuvitelmissa,  teoriassa, vaan työväenluokan luokkatietoisuuden heikkoudessa ja tietämättömyydessä. Tie etujoukkoon oli avautunut ja hyvät perustukset kyynis-teoreettiselle marxilaisuudelle oli valettu. Jo lukiossa aiemmin olin tutustunut trotsikilaisiin ajatuksiin ja maolaisuuden karikot vältellen löytänyt Yrjö Ahmavaaran kyberneettiset pohdinnat siitä, miten yhteiskunnan systeemiin voi tulla väärinkytkentöjä, jotka purkautuvat vallankumouksessa, joskus verisestikin, kuten silloin uumoilin ja lukion ainekirjoituksessani uhosin. Samaan aikaa kuitenkin elin myöhäisteinin elämää, jossa hippivaikutteet olivat vahvoina. Musiikkina oli psykedeelinen rock (Jefferson Airplane, Moody Blues, Greatful Dead) ja blues John Mayall Blesbreakers ja edlleen sen kautta reitti mustan musiikin juurille.  Kirjallisuudessa Steinbeck ja muut yhteiskunnallisen realismin kirjialilijat innostivat etsimään uutta tapaa nähdä maailman meno. Teiniliiton radikalisoituminen, Yrjö Engeströmin Koulutus luokkayhteiskunnassa: seuraavien vuosien tiekartta oli käsillä.

Eribonin ja oma taipaleeni erkani akateemisiin opintohin lähtiessä. Siinä missä Eribon ei onnistunut pääsemään opettajaksi, tieni suoraan Tampereen yliopiston alakuppilasta johti heti maisteriopinnoista Oriveden opistoon kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja sitten ammattikorkeakouluun yliopettajaksi.  Eribonin tie akateemiseen maailmaan oli mutkikkaampi ja kulki toimittajan työn kautta. Liekö tässä se ero hänen työväenluokkaisen ja oman keskiluokkaisen taustani antamien mahdollisuuksien välillä?

Eriboni tarina on itsessään kiinnostava. Kirja tarjoaa myös oivaa pohdintaa ja teoreettista kehittelyä siitä, miten aiempi työväenluokan luontainen vasemmistolaisuus ja kommunistisen puolueen kannattaminen 1950-luvulta nykypäivään taittuu ja Ranskan äärioikeisto onnistuu saamaan tukea myös vanhasta työväenluokasta. Ilmiö lienee samankaltainen, kun Suomessa aiemmin korpikommunismiksi kutsuttu. Työväestö ei ole teoreettisesti marinoinut tietoisuuttaan solidaarisuudesta, internationalismista ja kansojen veljeydestä, vaan suuntaa poliittisen kapinansa vallanpitäjiä ja eliittiä vastaan. Lakoissa, mielenosoituksissa tämä mobilisaatio synnyttää joukkovoiman ja tunteen kuulumisesta samankaltaisten joukkoon. Järjestäytyneenä tätä edustaa ammattiliitto, vasemmisto ja kommunistinen puolue. Kun muutosta ei tule, oma asema horjuu, konservatiivinen muukalaisviha, siirtolaisuuden vastustustus ja kaiken kaikkiaan eri vähemmistöjen väheksyntä, vieroksunta ja pilkka nousee pintaan. Liberaali ja moderni, urbaani ja suvaitsevainen marxilaisuus on tästä kovin kaukana. Populistinen äärioikeisto tarjoaa  "rappiolle" ja korruptoituneelle systeemille vaihtoehdon.

Eribon erittelee kyllä tätä ilmiötä taitavasti, mutta työväestön ja työväenluokan aseman todellisen taloudellisen ja sosiaalisen aseman muutos jää vähälle huomiolle. Eribon tarkastelee luokka-asemaa lähes puhtaasti mentaalisella, tuntemusten tasolla. Talouden, niin makro- kuin mikrotalouden sosiologinen arviointi jää ohueksi.  Vaikka Eribonin ja samanhenkisten Bourdieaun ja  Foucaultin analyysit rakenteellisista yhteiskunnallisista ilmiöistä olivat aikanaan ja edelleen hyvin perusteltuja ja raikkaita, tietty sokeus nähdä yhteiskunnan taloudellisten muutosten merkitys näille vallan muodoille jää varjoon. Kulttuurinen- ja sosiaalinen pääoma ovat toki tärkeitä, mutta taloudellinen valta - rahan valta - on läpikapitalisoituneen yhteiskunnan ydintä.

Eribonin tekstin suomeksi on kääntänyt varsin taitavasti Timo Torikka. Hän on ollut myös sovittamassa teoksen pohjalta näytelmää, joka nähtiin Tampereen työväenteatterissa keväällä 2026. Näytelmä on virittänyt paljon keskustelua luokkataustan merkityksestä ihmisten mahdollisuuksiin.  Mahdollisuuksien vapauden puolestapuhujat eivät usein ota huomioon mahdollisuuksien horisonttia, joka eri yhteiskunnallisista asemista on hyvin erilainen. Mutta aina on yksilöitä, jotka onnistuvat ylittämään rajoja. Siitä, mikä pätee joukkoon, ei voi päätellä yksilöön. Eikös se ole niin, että työn orjat sorron yöstä nouskaa, mutta yksi kerrallaan, please!