Miksi oikeastaan haluamme muistaa menneen? Katsoa valokuvia, kirjoittaa historiaa, penkoa sukumme varhaisia vaiheita? Uskoa, että tämä tässä on tallentamisen arvoista, jos ei nyt, niin vuosien kuluttua?
Mari Stepanova on kirjoittanut oivaltavan kirjan Muistin muistolle. Galja-täti on kuollut, jäljelle on jäänyt huoneisto täynnä vanhoja esineitä, pepereita, merkillisiä kapineita, valokuvia.
Mutta valokuvan mekanismi ei pyri olevaisen säilyttämiseen. Sen logiikka muistuttaa enemmän näytteiden keräämistä jälkimaailmalle tai avaruusolennoille: todisteita ihmiskunnasta, kaikkein parhaimman antologiaa ... Mona Lisa, Shakespeare, sikari tai iPhone, Kalašnikov, penisiliini. Tämä kaikki muistuttaa egyptiläisiä hautauksia, jotka ovat kuin tilavat matkalaukut pakattuna täyteen kaikkea välttämätöntä.
Stepanova päättää kirjoittaa sukunsa historian, mutta monet asiat jäävät vaille vastausta. Valokuvissa katse kohtaa tuntemattomattoman. Tai tunnettun, mutta kuvat eivät kerro mitään, katsoja ja kirjoittaja kertoo, luo näiden näytteiden pohjalta tarinaa, kuva jää mykäksi. Katsottuaan kuvia tarpeeksi, voi päätyä ajatukseen, että unohtaminen on olemisen alku. Miksi ihmeessä emme jätä isoisiä ja isomummoja albumin sivulle laatikon lepoon? Monasti he eivät edes elinaikanaan halunneet muistaa kaikkea tapahtunutta.
Stepanova kirjoittaa suvun historiaa, juutalaisten asettumista Venäjälle, vainoa ja eristyneisyyttä, aikaa ennen Neuvostoliitoa, sen aikaan ja sen jälkeen. Samalla metakertomus avaa tarinan syntyä, sen edellytyksistä, viittaa oppineesti niin kirjallisuuteen, kuvataiteeseen, Venäjän poliittiseen historiaan kuin feministiseen teoriaan ja käytäntöön. Kirja on melkoinen keitos ja runsaudensarvi, paikoin hieman puuduttavakin yksityiskohtineen, mutta kaikkinensa säihkyvä ja säteilevä, ajattelua herättävä, koskettava kuvaus aikamme venäläisen älymystön pyrkimyksestä kehittää ymmärrettävä kuva historian pimeästä negatiivista tai saada kuvien pikselit sellaiseen järjestykseen, että suunnistaminen tulevaisuuteen olisi mahdollista.
Menneestä jää, kaikesta tallentamisesta huolimatta ja nykyään entistä enemmän sen vuoksi, pirstaleinen kuva. Jos emme näe kauneutta ihmisen katseessa, jäljelle jää vielä maisema. Tarinan kauneus on katsojan silmässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti