Ihmisen kaksoiselämää

Paljon kiitosta saanut, syystäkin, televisiosarja Le Bureau - Vakoojaverkosto innosti lukemaan tuoreen tositarinan vakoilusta. Vakoojan erityisammattitaitoa on soluttautua peiterooliinsa kokopäiväisesti, elää käsikirjoittetua elämää. Komennuksen päätyttyä heidän pitää jättää omaksumansa identiteetti ja elämäntilanne taakseen. Koulutuksesta huolimatta on vaikeaa tai mahdotonta unohtaa kokemansa ja hylätä tärkeiksi muuttuneet ihmiset. He ovat siis omalla tavallaan näyttelijöitä tai tosielämän kirjan hahmoja.

Tästä Le Bureau -sarja ja nyt käsillä oleva kirja kertoo. Ne ovat molemmat hyviä kuvauksia ihmisten välisistä suhteista yleensä ja erityisesti myös työyhteisöjen toiminnasta, vaikka edustavatkin äärimuotoa epäilyksen, juonittelun ja petturuuden kulttuurista.

Ben Macintyre kertoo Vakooja ja petturi. Kylmän sodan tärkein vakoiluoperaatio (Atena 2020) kirjassaan lopulta KGB:n everstiksi kohonneen Oleg Antonovitš Gordijevskin tarinan. Gordijevski syntyi ja eli koko elämänsä vakoilun, urkinnan ja salaisten operaatioiden parissa. Ensin KGB:n palveluksessa ja sitten kaksoisagenttina siirtymällä Britannian ulkomaantiedustelu M16:n vakoojaksi peitenimellä NOCTON. Hän paljasti KGB:n ja Neuvostoliiton vakoilun ja politiikan saloja länsimaille kylmän sodan kuumina vuosina ja kirjan mukaan oli yksi niistä henkilöistä, jonka tietojen avulla kyettiin välttämään kylmän sodan aikaisen ydinsodan vaaran puhkeaminen. Osaltaan Gordijevškin toiminta nakersi Neuvostoliiton hallinnon uskottavuutta ja edisti näin Neuvostoliiton hajoamisprosessia. Lopulta Gordijevški jäi kiinni CIA:n petturin tietojen perusteella, pakeni  Moskovasta Suomeen  Sierran takakontissa brittitiedustelun salakuljettamana ja jatkoi Norjan kautta Britanniaan kesällä 1985. Tämän jälkeen hän toimi Brittien ja Yhdysvaltalaisten neuvonantajana ja elää eläkevuosiaan edelleen tiettävästi Britanniassa.

Macintyren kirja on vakuuttavasti ja kirjallisessa miellessä hyvin kirjoitettu. Jännittäviä tilanteita, aikaikkunoita, rinnakkaisia tapahtumakulkuja, henkilöiden välisiä vuorovaikutusuhteiden kuvauksia ja pikkutarkkoja yksityiskohtia riittää. Jonkin verran tekstissä on toisteisuutta, mutta toisaalta se auttaa lukijaa pysymään mukana monimutkaisissa operaatioissa. Macintyre on saman ongelman edessä kuin länsimainen tiedustelu oli KGB:n kanssa: toisaalta välillä organisaatio ja sen ihmiset kuvataan tehottomaksi, omaa etuaan ajavien "idioottien" koostumaksi, jossa vain muutamilla on inhimillisesti postiivisia ja kulttuurisia piirteitä, toisaalta KGB on murskaavan tehokas ja pystyy valvomaan kaikkia, ainakin Neuvostovenäjällä, mutta myös muualla. Melko luotettavasti Macintyre kuitenkin selviää, vaikka brittitiedustelun inhimillisyys, kunniallisuus ja sanasta kiinnipitäminen kuvataankin paikoin epäuskottavan ihanteellisesti rukoushetkineen ja kyynelten tirahduksineen. Draaman lakeja noudatetaan, narratiivi toimii.

Kirjaa - samoin kuin Vakoojaverkko-sarjaa (josta alkaa uusi 5.kausi 1.7.2020 Ylellä) - on kiinnostavaa lukea, koska sen käsittelemät asiat ovat tapahtuneet, jos ei aivan kokonaan niin pääosin, aikana jonka itse muistaa enemmän tai vähemmän tarkasti. Gordijevskin tapaus oli itseltäni pimennossa niin 1980-luvulla kuin vielä kauan sen jälkeenkin. Tässä lajityypissä todellisuuden, narratiivin ja kirjallisuuden suhteet asettuvat erityisen kiinnostavaan suhteeseen. Lukija ja katsoja pakotetaan arvioimaan omia tietojaan ja arvostuksiaan suhteessa kerrottuun. Macintyren retoriikka vetoaa "tämä on totta" lukutapaan, Le Bureau -sarjan alkutejksteissä muistutetaan siitä, että sarjan tapahtumat ovat fiktiota. Niin tai näin, kosketus todellisuuteen säilyy. Toisin kuin Faustilla, elävällä ihmisellä, olipa hän agentti tai ei, on rinnassaan vain yksi sydän.