W.G.Sebald ja ilmasota

W.G.Sebaldin Ilmasota ja kirjallisuus (suom. Oili Suominen) on vaikuttava teos. Se on dokumentaarisesti perusteltu, asiallinen ja persoonallisesti kirjoitettu kuvaus ja kannanotto II maailmansodan Saksan kaupunkien massiivisista pommituksista ja siitä, miten saksalaisessa sodanjälkeisessä kirjallisuudessa nuo pommitukset sekä niiden aiheuttamat mittaamattomat kärsimykset lähes unohdettiin tai niistä vaiettiin.

Voiko kaupunkeihin suunnattu ilmasota olla koskaan perusteltua? Sotilaallisesti ehkä, mutta voiko sen perustella eettisesti?  Brittiläisen filosofi ja historioitsija Jonathan Glover käsittelee kirjassaan Ihmisyys - 1900-luvun moraalifilosofia (Like, Hki 2008) sodankäynnin filosofiaa syvällisesti. Hänen esimerkkinsä ja empiirinen aineistonsa kattaa Vietnamin, Hiroshiman, Ruandan, Stalinin terrorin, Hitlerin Saksan ja myös Brittien II maailmansodan pommitukset. On helppo, teoriassa, sanoa, että päämäärä ei pyhitä keinoja, mutta millä puolella voi olla silloin, kun ei vielä kirjoiteta (voittajien) historiaa jälkikäteen? Historian esimerkit eivät ole menneitä. Ukraina, Gaza tai Isiksen tukialueiden pommitukset 2014 eivät ole historiaa, mutta ne tekevät historiaa.

Sebald kirjoittaa siis aukosta saksalaisessa muistissa. Toisen maailmansodan jälkeen saksalainen kirjallisuus ei käsitellyt liittoutuneiden pommitusten tuhoa Saksan yli 130:ssa kaupungissa. Royal Air Force teki Saksaan 400 000 pommituslentoa, pudotti yli miljoona tonnia pommia, niissä kuoli noin 600 000 siviiliä ja kodittomiksi jäi asuntojen tuhoutuessa seitsemän ja puoli miljoonaa ihmistä.

Sodan jälkeen sakasalaisessa kirjallisuudessa asiasta lähes  vaiettiin tai asia sivuutettiin. Kirjailijat katsoivat toisaalle, ohi kansansa historiallisesta murhenäytelmästä. Kuinka se on mahdollista? Miten siihen tultiin? Vai oliko se hyväksyttävää? Pitääkö veistä kääntää haavassa, eikö ole parempi unohtaa jotkin asiat? Joskus on parempi, että luotikin koteloituu elimistöön sen sijaan, että se yritettäisiin poistaa.

Tuntuu siltä, että meillä Suomessakin on aukkoja historiallisessa muistin lisäksi myös nykyisyyden kokonaiskuvan hahmottamisessa. Hienojakin puheenvuoroja toki kuulee. Yksi niistä oli hiljattain Hanna Arendtista kertovassa elokuvassa. Arendtin mukaan ongelmana ei ole mystinen paha, vaan "pahan banaalisuus". Kykenemättömyys ajatteluun tekee meistä ihmisinä vajaita, me tottelemme käskyjä sokeasti ja ajattelemme, että normatiivisuus vapauttaa meidät vastuusta. Myös Jaakko Belt onnistuu hyvin niin&näin lehden pääkirjoituksessa 3/2014 lainamaan Alan Wolfea ja tekemällä eron pahan ja "poliittisen pahuuden" välillä. Poliittinen paha käyttää tarkoituksellista, tarpeetonta kuolemaa, tuhoa ja viettomien ihmisten kärsimystä omien strategisten päämääriensä toteuttamiseen. Tämän mystifioiminen absoluuttisen pahan ilmentymäksi häivyttää kykymme nähdä poliittisia ja sosiaalisia tekijöitä, jotka kyseisen strategian ovat synnyttäneet. Vajoamme hämäryyteen, jossa kaikki kissat ovat harmaita.