Haruki Murakamia on povattu jopa Nobelin saajaksi. Uusimassa suomennetussa teoksessaan, ensimmäisessä suoraan japanista käännetystä, Murakami osoittaa kertojan ja kirjoittajanlahjansa. Mutta Nobelia en hänelle antaisi. Murakamin teksti haalistuu, ei vahvistu tai muutu koskettavammaksi kirjan edetessä lupaavasta asetelmastaan kohti lopun (anti)kliimaksia.
Kirjan päähenkilö Tsukuru Tazaki on yksinäinen, ystäviensä käsittämättömästi hylkäämä (anti)sankari. Hän on mahdollisesti itse tehnyt kuusitoista vuotta ennen tarinan kertomahetkeä ratkaisevan virheen, joka on suistanut hänen elämänsä uuvuttavaksi merkityksettömyydeksi. Vapautuakseen menneisyyden kiroista hänen on lähdettävä matkalle, takaisin lapsuuden ja nuoruuden maisemiin, takaisin entisten ystäviensä luokse selvittämään mitä oikein tapahtui, takaisin itseensä. Tällä matkalla TT:n on matkattava myös Suomen Helsinkiin ja Hämeenlinnaan. Matkalla itseen TT:llä on myös opas ja neuvoja, Sara, uusi naisystävä ja mahdollinen rakastettu ja elämänkumppani.
Kirja on hyvin ymmärrettävä verrattuina esimerkiksi Suureen lammasseikkailuun. Tsukurun oppaan, Saran, suulla kirjan teemakin on esitetty hyvin selkeästi:
Sinun on kohdattava menneisyys: ei naiivina, helposti loukkaantuvana poikana, vaan itsenäistyneenä ammattilaisena. Sinun on nähtävä se, mikä täytyy nähdä, eikä se mitä haluaisit nähdä. Jos et tee niin, joudut jatkamaan elämääsi tästä eteenpäin raskasta taakkaa kantaen. (s. 97)
Siinä on identiteetityölle annettu selkeä tehtävä. Kaunokirjallista teosta ei ole mielekästä lukea identitetetityön opaskirjan, mutta kuitenkin - TT:n identiteettityö jää kirjassa pahasti kesken. Sen lisäksi, että hän kohtaisi totuuden itsestään väärentämättömänä, sellaisena, joka hän todella oli ja millainen hän kirjan kertomahetkellä on, Murakami ei anna päähenkilölleen mahdollisuutta nähdä tämän kuvitellun totuuden häipyä "historian syvään kaivoon" ja anna hänen nähdä omaa tarinaansa vielä kerran - sellaisena kuin hän haluaa sen nähdä. Totuus on tosiaisioita enemmän - samat tosiasiat voidaan sovittaa niin moneen tarinaan - koskaan ei ole myöhäistä saada hyvä elämä, tosiasioista huolimatta tai paremminkin tosiasiat oikeisiin puitteisiin laitettuna, upotettuna kuin timantit koruun.
Aikaisempiin lukemiini Murakameihin verrattuna kirja on entistä selkeämpi, asetelmallisempi, pelkistetympi. Se nosti aluksi odotuksia kirjan kokonaisuudesta. Kyse on identiteetin etsimisestä, suhteesta yhteisöön ja lähimmäisiin, miehen suhteesta naisiin, rakkauteen ja seksuaalisuuteen, kasvusta nuoresta aikuiseksi. Kaikki elementit aiemmista teoksista ovat läsnä, monista teoksista tuttu fantasiamaailma tai kaksoistodellisuus ontosin mukana hyvin ohuena vivahteena, vain unenomaisina harhoina. Eksotiikkaa teokseen tuo matka Suomeen, joka suomalaiselle on melko kliseinen kuvaus - kuin Suomi-eksotiikan johdantolauseita matkailua edistävästä (?) esitteestä. Ainakin täällä Napapiirin lähellä asuvana olisi kernaasti matkannut kauemmas tajunnan tuolle puolen tai ainakin löytänyt Suomesta keskikesän valoisuuden lisäksi myös hieman tummempia sävyjä.
Kliseiseltä Murakamin teksti alkaa vaikuttaa muutoinkin. En juuri ole Lääkärisarajaa tai Herttaa lukenut, mutta mielikuvissani monet kohtaukset kirjassa, erityisesti T:n ja Erin tapaaminen mökillä kesäillassa maistuu siirapilta, ei-fantasialta vaan imelältä maalailulta. Aiemmissa kirjoissa on hämästyttänyt se, miten Murakami onnistuu etäännyttämään lukijan pelkistetyllä tyylillään kirjan sinänsä järkyttävistä tarinankäänteistä, olivatpa nämä käänteet sitten itsemurhia, mielenjärkytyksiä tai päähenkilön erektio-ongelmia. Tunnetasolla väritön mies ei tule lähelle, mutta toisaalta hän ei myöskään kohoa kiinostavalla tavalla filosofisen ideaalityypin koetinkiveksi (viraantuminen, sivullisuus, das Man).
Kirja on siis luettavuudeltaan huippuluokkaa ja tarinan pelkistyneisyys kyllä viehättää. Mutta jotain tärkeää uupuu. Sen voisi ehkä nimetä emotiaalisen totuuden puutteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti