Tarua ja totta - John Irving puhuttelee identiteettiä

John Irvingin Minä olen monta puhuttelee monella tavalla. Otsikko lupaa identiteettitarinaa ja sitä kirja on. Irving on aiemmista kirjoista tunnettu armoton, sujuva ja lavea tarinankertoja, niin tälläkin kertaa. Kuitenkin kirja onnistuu yllättämään. Se tuntuu monella tavalla niin todelta, että pakostakin joutuu pohtimaan tarinan suhdetta kirjoittajan omaan elämään, hänen aikaisempiin teoksiinsa, maailman ja Yhdysvaltojen lähihistoriaan sekä myös oman identiteettinsä muodostumiseen.

Kun Irving kirjoittaa jälleen lasten pukeutumisleikeistä, niin muistelee omia lapsuuden leikkejään. Jos Irvingin kuvaamat pojat pukeutuvat äitiensä ja tätiensä naisten vaatteisiin, muistelee teinkö minä niin tai oliko omassa kaveripiirissäni vastaavaa? [ - Itse asiassa muistuu kyllä mieleen leikit isän reumakerrostolla, kun se pimeässä sähköisenä säkenöi, ei juuri tämän dramaattisempaa.] Tai kun kirjan päähenkilö Uudessa-Englannissa asuva Billy Abbott ihastuu neiti Frostiin, kirjastonhoitajaan, miettii, niin asuihan meidänkin yläkerrassa viehättävä, itseäni vanhempi nainen, joka antoi minun pitää villalankavyyhteä, kun hän keri siitä langan keräksi. Ero on kuitenkin siinä, että Billyn lähipiiri osoittautuu lähes poikkeuksetta joksikin muuksi kuin hän itse olettaa. Tällaista en ainakaan tähän ikään tullessa ole itse kokenut (samassa määrin ja syvällisesti) tai sitten tarkkaavaisuuteni on pahasti herpaantunut.

Irving on mestari kertomaan tarinaa - hän vie lukijan aluksi melko turvallisesti nuoren pojan maailmaan ja vähä vähältä raottaa henkilöidensä erilaisia poikkeavuuksia heteronormatiivisesta käyttäytymiskoodista. Tarinan sävyt muuttuvat tummemmiksi tarinan edetessä. Jos Irving kertojana ei pohjustaisi tarinaansa niin huolellisesti alun muutamalla sadalla sivulla, niin uskon, että moni lukija uupuisi loppupuolen massiiviiseen, dokumentoituun kuvaukseen useiden päähenkilölle läheisten henkilöiden elämän vähemmän onnellisesta lopusta, kuoleman kuvista huolella toteutettuna.

Billy Abbot on kirjailija, jonka hahmossa Irving viittaa suoraan itseensä ja toisen romaaninsa Owen Meanyn ajatuksiin. Kirjan Abbot kertoo: Eräässä ... romaanissa...kirjoitin: Muisti on hirviö; ihminen unohtaa- se ei. Se vain kokoaa kaiken, tallentaa tai kätkee kaiken. Muisti palauttaa mieleen asioita omasta tahdostaan. Ihminen luulee muistavansa, mutta muisti se ihmistä ohjaa!

[Ystäväni Owen Meanyssa teksti on käännetty hieman toisin:

Ihmisen muisti on hirviö: ihminen unohtaa - se ei. Se vain panee asioita talteen. Se tallettaa muistot tai kätkee ne - ja kutsuu ne sitten esiin oman tahtonsa mukaan. Ihminen kuvittelee hallitsevansa muistiaan, mutta se hallitsee ihmistä !]

Irving on ilmeisesti huomannut tekstipätkän oivallisuuden ja halunnut käyttää sen uudestaan ja samalla viitannut päähenkilönsä ja itsensä läheiseen suhteeseen. Irvingin teoksissa toistuu kyllä monet samat teemat, mutta tässä kirjassa hän uppoaa henkilöidensä identiteettiin hyvin syvälle - paljon itsetutkiskelua ja syvähaastatteluja teos on ilmeisesti vaatinut.

Vaikka ottaisi Irvingin muistisitaatin sellaisenaan, on myös huomattava, että elämä, kirjat ja keskustelut herättävät muistin henkiin. Ja kun henkiin herätetään kuollutta, jotain piilossa ollutta, mahdollisuutena ja vaarana on, että esiin rymistävät myös hirviöt. On uskallettava ja luetettava siihen, että on jollakin tavalla oman elämänsä sankari.  Ainakin joku meissä, siis joku niistä monesta, ottaa kantaakseen muistin pyrkimyksen hallintaan tai ohjaukseen tai sitten antaudumme sovinnolla oman itsemme vietäväksi - mitä tämä jälkimmäinen sitten voikaan tarkoittaa ja merkitä.