Aristoteleen Runousoppi on tunnetusti edelleen draaman, tarinankerronnan ja juonirakenteen tarkastelun kannalta keskeinen teos. Siitä on lähdetty, lähdettävä ja siihen usein myös päädytään.Runousopin nimi johtaa helposti harhaan. Kyseessä on nykykielen termein fiktiotiota (sepitettä) tai kaunokirjallisuutta käsittelevä teos vastakohtana tietokirjallisuudelle, faktalle. Suomenkielelle teos on käännetty ainakin jo neljästi ( J.W. Calamnius 1871, Pentti Saarikoski 1967, Paavo Hohti 1997, Kalle ja Tua Koronen 2012).
Lisäksi on helpommin lähestyttäviä teoksia kuten mielestäni mainio Ari Hiltusen Menestystarinan anatomia - Aristoteles Hollywoodissa. (Hanki ja Jää, Gaudeamus, Helsinki 1999) Näin siitäkin huolimatta, että aristotelestutkijat (Heinonen ym. 2012, 17) ovatkin siinä käsityksessä, että Aristoteleen ajatusten soveltaminen hänen jälkeensä laadittuun runouteen ei välttämättä tekisi oikeutta kummallekaan.
Lyhykäisyydessään Aristoteleen tai ainakin Hiltusen tulkintaan tukeutuva ajatus on teoria oikean nautinnon mallista. Oikea nautinto hyvässä tarinassa rakentuu neljään periaatteeseen: 1) Tarvitaan emotionaalinen taso, joka tuottaa jännityksen. Jännityksen ja helpotuksen on jatkuvasti vuoroteltava. Usein tämä edellyttää, että keskushenkilöt herättävät lukijassa tai katsojassa myötäelämisen tunteen, empatian. 2) Moraalinen taso tarvitaan puolestaan siihen, että näiden empaattisten keskushenkilöiden kokema vääryys koetaan (myötä)kärsimyksenä.
Tarvitaan siis empatiaa ja moraalia eli sääliä ja pelkoa Aristoteleen termein. Edelleen 3) tarinan on oltava älyllisesti hyväksyttävä, looginen. Ja lopulta tarinan täytyy tarjota 4) symbolinen taso, joka mahdollistaa lukijalle tai katsojalle mahdollisuuden kuvitella tarina omaan elämäänsä sovellettavana myönteisenä ratkaisumallina. Kun nämä neljä elementtiä, emotionaalinen, moraalinen, looginen ja symbolinen yhdistyvät sopivalla tavalla, tarina on puoleensavetävä ja palkitsee kokijan nautinnolla.
Klassisen draaman ja Hollywood-elokuvan juonen ydistelmä etenee usein kolmena (tai viitenäkin) näytöksenä: I näytöksen nousevassa toiminnassa esitellään emotionaalisesti uskottava ja samaistumiskohteen tarjoava päähenkilö tai päähenkilöt. II näytöksen alkuna päähenkilö (sankari) tai päähenkilöt tekevät kohtalokkaan virheen tai erehtyvät valinnoissaan; tämä synnyttää moraalisen jännitteen, jota ryhdytään (toiminnallisesti) ratkaisemaan. Toiminta on edelleen nousevaa aina huippukohtaan, jossa tapahtuu ratkaisu. III näytöksessä tarina viedään päätökseen ja katsoja saa vahvistuksen sille, että tarinassa paha sai palkkansa ja tarinan moraalinen ratkaisu oli lopultakin oikea tai hyväksyttävä.
Tarina on siis lähtökohtaisesti fiktio, mutta se on parhaimmillaan sisäisesti tosi ja vakuuttava. Yhtenä esimerkkinä onnistuneesta tarinankerronnasta Hiltunen nostaa esille Chinatown-elokuvan. Syd Fieldin mukaan tässä elokuvassa on 1970-luvun paras käsikirjoitus. (Elokuva on monikerroksinen petoksista ja niiden palajastumisista avatuva tarina - juoniselostukseen voi yrittää soveltaa harjoituksena yllä olevaa oikean nautinnon mallia).
Kyseistä mallia on käytetty paljon ja koettuna (luettuna, katsottuna) siitä voi tulla jopa puuduttava. Niinpä aikojen muuttuessa sankareiden tilalle on astunut antisankareita, juonta on monimutkaistettu ja uskottavuutta venytetty äärirajoille. Onnistuessaan se pitkittää nautintoa. Nautinnon kokeminen on kuitenkin vuorovaikutteista, joten itse elokuvan tai kirjan tapahtuma on vasta siinä, kun teksti tai kuva alkaa tarinallistua mielessämme.
Heinosen ym. (2012) teoksessa on hienoja ja oppineita esityksiä muiden muassa avainkäsitteestä mimesis. Jo se, että sanaa ei oikein voi kääntää yhdellä vastineella antaa kuvan sen rikkaudesta ja haastavuudesta: kyseessä on esittäminen, jäljittely, kuvaaminen ja representaatio. Runousopin mimesis viittaa usein siihen, että asiat nähdään sielun silmin, ei siis sellaisena kuin ne ovat, vaan sellaisina kuin ne voisivat olla tai niiden tulisi olla (sisäisessä totuudessaan).
Jatkolukemista:
Aristoteles, Retoriikka ja Runousoppi, Teokset IX, Gaudeamus, Helsinki 1997
Aristoteles, Runousoppi, Otava, Helsinki 1977 (ap. 1967)
Heinonen ym., Aristoteleen runousoppi. Opas aloittelijoille ja edistyneille. Teos, Helsinki 2012
Hiltunen, Ari, Menestystarinan anatomia. Aristoteles Hollywoodissa, Gaudeamus, Helsinki 1999
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti