Viimeinen yö Twisted Riverillä

John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverillä on lähes snobbailevan taitava osaamisen osoitus. Irving tuntuu sanovan lukijalle: katsos näin Romaani isolla R:llä kirjoitetaan.

Kirja on uudenlaista Irvingia, ainakin siltä osin, kun hänen tuotantoaan tunnen. Aikaisemmissakin lukemissani teoksissa on ollut paljon piirteitä, jossa kirjailijan oma elämänhistoria ja kirjassa olevan kirjailijan elämänhistoria kohtaavat. Paljon on myös intertekstuaalisia viitteitä Irvingin omiin teoksiin. Irving myös jaksaa toistaa eri kohdissa miten pitkästyttävää kirjailijalle on kuulla tai lukea jatkuvasti kysymyksiä siitä, miten omaelämänkerrallisia hänen tarinansa ovat. Jätetään siis tämä teema tästä pois.

Irving aloittaa kirjansa useimmiten menemällä suoraan asiaan (in medias res)  tai tarkemmin keskelle tapahtumia. Mieleen tulee Carvaggion taulu (kuva), jossa kuvan tekijä on paikalla juuri kuoleman hetkellä. Tarinan käänne on alussa, vaikka hienolla tavalla se ei ole ratkaisevin kuolema itse tarinan kannalta. Irving kuljettaa lukijaa ensin perinteisemmän tarinankerronnan keinoin turvallisen pitkälle, jotta tarinan uskomattomat ja vulgaarit piirteet jaksaa ottaa vastaan, hyvin samaan tapaan kuin Minä olen monta -teoksessa.

Irving hallitsee kerroksellisen kerronnan. Viimeinen yö Twisted Riverillä rakentuu alun noin sadalla ensisivulla eheäksi tarinaksi, sitten tarina tulkitaa yhden kirjan sisään rakentuvan lukijan toimesta uudelleen ja edelleen osoitetaan kirjan sisäisen todellisuuden kannalta illuusioksi ja fiktioksi. Sen jälkeen tarinaa rakennetaan lisää ajallisesti etenevästi alun vuodesta 1954 aina vuoteen 2005. Samalla rikastetaan aikaisempaa tarinaa yksityiskohdilla ja paljastetaan vaihe vaiheelta alun alkuperäisen tarinan psykologista uskottavuutta. Lopulta tarinoita sidotaan yhteen ja osoitetaan miten tarina on kirjoitettu ja solmitaan tarina lopussa kiinni tarinan alkuun ja saadaan päähenkilön elämänkaarelle eräällä tavalla "onnellinen loppu".

Tarinan sisältö kaikkine käänteineen sisältää kuolemaa, rakkautta, perheen sisäisiä jännitteitä, vähemmistökansojen asemaa (intiaanit, kiinalaiset, vietnamilaiset, italialaiset), Vietnamin sotaa ja USA:n poliittista (sota)historiaa, USA:n ja Kanadan suhteita, sitä, miten kirjoja kirjoitetaan ja kustannetaan, miten karhuja ja hirviä metsästetään, miten varmistat itsemurhan onnistumisen erityisellä tavalla, mitä tapahtuu kun alaston nainen hyppää laskuvarjolla sikolättiin, kuinka erilaisia ruokia valmistetaan, miten hintelät miehet rakastavat ja himoavat isoja naisia ja lukuisia muita teemoja, aiheita, yksityiskohtia. Kummallisella tavalla Irving onnistuu kehimään moninaiset ainekset yhteen siten, että lukija aivan näkee miten asiat tapahtuvat - paikoin kuvaus on tarkkaa kuin elokuvaa katsoisi. Aineksista tulisi melkoista mättöruokaa - pyttipannua - tavallisen kokin käsissä, mutta mestari- ja pääkokki Irving auttaa päähenkilönsä apukokki Daniel Baciagalupon onnistua tarinassaan.

Vaikka Irvingin tarinassa ja henkilöissä on paljon hellyyttä ja särmää, kuvauksessa on vain vähän hunajaa. Juuri sen verran, että henkilöiden karkeus ja karheus ei käy ylivoimaiseksi. Väkivallan, aseiden ja voimankäytön jatkuva läsnäolo on painostavaa, mutta samalla henkilöt elävät, toimivat ja pyrkivät ratkaisemaan mahdollisuuksiaan elää muuttuvassa maailmassa. Usein pakenemalla, usein peittämällä asioiden tosiallisen laidan ja kantamalla tämän pakenemisen ja peittämisen tuoman taakan kohtalokkaalla tavalla.

Lukija kiittää ja harmittelee, ettei oma kirjallinen kyky yllä kyllin kuvaamaan, arvioimaan tai välittämään lukukokemuksen nautintoa.