Parhaissa kirjoissa on usein haasteensa. Ali Smithin Gliff oli mennä ohi, säikähdin alussa, en päässyt tarinaan sisään, en ymmärtänyt mistä on kyse. Ymmärsin kyllä tarinan aukollisuuden, kertojan epämääräisyyden ja häilyvyyden, tulevaisuusdystopian palaneiden talojen, villeinä vaeltavien hevosten, yhteiskunnan ulkopuolella olevien, verifioimattomien ihmisten hylätyksi tulemisen tuskan ja selvitymiskamppailun toivottomuuden. Vasta kun palasin takaisin tekstin alkuun ja aloitin uudestaan, oivalsin Ali Smithin tekstin loistokkuuden. Ja päästyäni loppuun tuntui, että on syytä aloittaa uudelleen alusta. Vastaava tunne on ollut kauan sitten Kafkan, Musilin tai Faulknerin tekstien äärellä.
Ali Smith haastaa asetelmamaalauksen, paikallaanolon, still life -mentaliteetin: ihmiset liikkuvat ja hengittävät, mutta ovat silti kuin esineitä jostain vanhoista maalauksista, missä on karttapalloja ja pääkalloja ja hedelmiä ja luuttuja,... Näin kuvataan ihmisiä taidehotellissa. Sieltä on syytä paeta ja nopeasti.
Smith kirjoittaa kaunista kieltä, tutkii sanojen sävyjä ja maailman savuja. Hän kuvaa aikamme edistystä, jossa vanhoihin valtarakenteisiin ja kontorilliyhteiskuntaan kytkeytyy digitaalinen tekniikka. Valvonta, rekisterit, poikkeamien etsintä ja eristäminen. Eivät vain valtiot käy toisiaan vastaan, vaan hallinto kolonisoi yksilön. Yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuus on olematon. Ihmiset luokitellaan. Osa marginalisoituu tai marginalisoiodaan. Tiedostavalle ihmiselle jää vaihtoehdoksi vain pyrkimys syrjäytyä ja irrottaa itsensä koneistosta, hävittää rekisteritietonsa ja elää laittomana, varjoissa, paossa. Paperittomuudesta tulee tavoite, vapautumisen ehto. Vapautta se ei tuo, rajat piirtyvät ja piirretään ympärille. Laidun käy ahtaaksi. Sanat ja kieli muuttuu petoksen välineeksi. Jos tunnustat, olet syyllinen, jos et, valehtelet.
Vaihtoehtoina on Siperian kylmyys tai helvetin kuumuus - keskimääräisyys näiden välillä poistuu.
Smithin kirjan alussa on lainaus italialaiselta filosofi Giorgio Agambelta:
Kenen talo on tulessa? Omassa maassasiko, vai Euroopassa, vai koko maailmassa? Kenties talot ja kaupungit ovat jo palaneet poroksi - kuka tietää kuinka kauan sitten? - yhtenä valtavana roihuna, jota emme olleet näkevinämme. Joistakin on jäljellä vain palanen runkoa, kappale maalauksen koristamaa seinää, kattoparru, nimiä, niin paljon liekkien nielemiä nimiä. Ja silti me päällystämme ne huolellisesti valkoisella rappauksella ja väärillä sanoilla, jotta ne näyttäisivät ehjiltä. Me asumme maan tasalle palaneissa taloissa ja kaupungeissa, ikään kuin ne olisivat yhä pystyssä; ihmiset ovat asuvinaan niissä ja kulkevat katuja naamiot kasvoillaan näiden raunioiden keskellä, ikään kuin ne olisivat menneiltä ajoilta tuttuja seutuja. Ja nyt liekin muoto ja luonne on muuttunut; siitä on tullut digitaalinen, näkymätön ja kylmä - juuri siitä syystä se on entistä lähempänä, se ympäröi ja kietoo meidät otteeseensa joka hetki.
Vielä on syytä kuitenkin iloita - Ali Smithin ja Giorgio Agamben näyt ja tekstit ovat välähdyksiä pimeydessä. Ne valaisevat mielen hetkellisesti ja jättävät kirkkaan jälkikuvan, jota ei onneksi voi poistaa enteriä painamalla.
Smith, Ali, Gliff. Suom. Kristiina Drews. Kosmos, Helsinki 2025. ISBN 978-952-352-354-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti