Yöjuna kultaiseen leikkaukseen

Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin on vaikuttava matka ihmiseen - niin mieleen, olemiseen kuin historiaankin. Etsimättä kirjan nimi ja tarina vertautuu matkaan oman itsen syvimpii salaisuuksiin ja myös peitettyihin, petettyihin intohimoihin, mieltymyksen ja turvallisuuden tunteisiin. Viehtymys rautateihin toimii kieli- ja mielikuvana, jota yksi Mercierin kirjan henkilö kuvailee: junalla matkustaminen oli kuvittelukyvyn uoma, liike, jossa mielikuvitus alkaa virrata ja päästää pintaan kuvia sielun suljetuista kammioista (s. 517).

Päähenkilön, Raimon Gregoriuksen, elämänkulku saa äkillisen käänteen tavallisena päivänä matkalla työhön. Hän jättää työnsä, nousee yöjunaan ja matkaa Lissaboniin tutkiakseen Amadeu Pradon elämää ja ajatuksia Salazarin ajan Portugalissa. Gregorius katsoo maailmaa läheltä ja kaukaa, mikro- ja makrokosmoksena, vaihtaa rikkoutuneiden silmälasiensa tilalle uudet. Maailma näyttää kovin erilaiselta matkaan lähtevästä Raimonista kuin latinan, kreikan ja heprean "totisesti oppineesta" Munduksesta (oppilaiden hänelle antama lempinimi).

Gregoruksen kiinnostuksen kohde on hänkin kyllä kirjallinen hahmo.  Amadeu... oli ennen kaikkea kieltä. (s. 434), ja vastaavilla muilla kirjallisuuteen ja kieleen viittaavilla toteamuksilla,  Mercier  korostaa päähenkilönsä kirjallista luonnetta. Amadeu piirtyy kirjan sivuilla vain ja ainoastaan oman kirjansa ja kanssaihmistensä muistojen kautta. Näin päästään syvemmälle henkilön sisäiseen maailmaan, paremmin, kuin on koskaan mahdollista todellisessa elämässä päästä sisään toisen ihmisen elämään. Kirja luo henkilön, joka vakuuttaa fiktiivisyydestään huolimatta lukijan - hänessä ja koko kirjassa tapahtuu taiteellinen totuus.

Kirja on myös vaikuttava kuvaus isän ja pojan suhteesta. Amadeun isä on tuomari, joka lopulta tuomitsee myös itsensä. Toiset ovat sinun tuomioistuimesi -lauseeseen keskittyy monet kirjan kysymykset. Me tuomitsemme ja tulemme tuomituiksi. Hyväksymme tuomiomme tai kapinoimme sitä vastaan. Joka tapauksessa olemme syyllisiä - joko omasta tai toisten miestä, usein molempien. Mercierin kirjan rakenne on varsin taitava. Eri kertojaääniä ja aikatasoja yhdistämällä hän kykenee kertomaan varsin kafkamaisen tarinan realistisessa kontekstissa. Amadeun kaipuu keskustella isänsä kanssa kilpistyy isän mykkään kärsimykseen. Asetelma antaa lukijalle aiheen itsetutkisteluun. En esimerkiksi tunnista samanlaista kaipuuta suhteessa isääni, mutta tunnistan kyllä tuon mykkyyden eräiden asioiden suhteen itsessäni, enkä osaa sitä edes pitää puutteena. En arvosta erityisesti sankaruutta, mutta tietynlainen pidättyvyys, niukkuus, karuus, pelkistyneisyys on kyllä ihanteeni. Karu yksinkertaisuus, asketismi herättää myötätuntoa ja on tavoiteltavampi ihanteena kuin välimerellinen nautiskelu - ainakin ajatuksena, vaikka tosielämässä taidan tässä asettua kultaiseen leikkaukseen - vasemalle.

Mercier välittää ankaraa käsitystä vanhemmuuden julmuudesta lapsien kasvun kannalta. Vanhempien tahdon ja pelon ääriviivat piirtyvät pienten sieluihin kuin hehkuvalla rihvelillä kirjoitettuna. Nämä ovat täysin voimattomia ja täysin tietämättömiä siitä, mitä heille tapahtuu. Meiltä menee koko elämä syöpyneen tekstin löytämiseen ja sen tulkitsemiseen, emmekä voi milloinkaan olla varmoja, että olemme ymmärtäneet sen. (s. 485) Ehkä näinkin, mutta tämä ajattelutapa kätkee itseensä lukuisia (perusteettomia) oletuksia. Vain siinä tapauksessa, että ajattelemme nykyisyyden olevan kausaalisessa suhteessa menneisyyteen ja vielä siten, että tuon menneisyyden tulkinta jollakin merkillisellä tavalla purkaa tuon syysuhteen, elämä näyttäisi tulkinnalta.  Vai onko paremminkin niin, että itse tulkinta peittää taakseen olemisen "suuren salaisuuden". Olennaista ei olekaan menneisyyden tulkitseminen vaan sen löytäminen mitä olemme tänään ja tulevaisuudessa - ihminen on tulevaisesti, kuten Martin H. taitaa asian oivasti ilmaista. Ja nykyisyys on menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyyttä.

Mercierin kirja on täynnä hienoja yksittäisiä aforisminkaltaisia lausahduksia. Mieleen toki tuli, että jos kirjan olisi tiivistänyt vaikkapa kolmannekseen laajuudestaan, siitä olisi voinut tulla vielä kauniimpi kokonaisuus. Nyt toisteisuutta tekstissä ja ajatuksen kulussa on melko paljon ja joitakin asioita auotaan lukijalle liikaakin. Mutta lavea muoto mahdollistaa sekä sanojen pyhyyden että diktatuurin julmuuksien vastustamisen kuvauksen ja yhteenkietomisen. Me olemme levittäytyneet kauas menneisyyteen, ... (s. 543). 

Muutamasta lauseesta yhdistellen voi muotoilla Mercierin ilmaiseman kirjoittamisen idean:

(M)inussa on väkevä teksti... (s. 384). (K)un ilmaisee jonkun asian säilyttää sen voiman ja tuhoaa sen kauheuden... (s. 361) Mutta lopulta, yksityisyys on meidän viimeinen aarteemme ... (s. 449).