Donnerin Berliini 1958-2008

Jörn Donnerin Berliini-raportti 1958-2008 (Otava, Helsinki 2008) yllätti. Ajatukseni oli selata se alkupalana Berliinin matkaa elokuussa 2018, mutta luinkin kirjan kannesta kanteen. Varsinkin kirjan alkupuoli oli kiinnostava, mutta loppupuoli, sekä 1958 kirjoitetun jakson että 1976 ja 2008 lisäyksetkin, muuttui kirjallisessa mielessä tylsäksi. 1950-luvulla nuorehko Donner (s. 1933) kertoo elävästi Berliinin vaikutelmiaan ja kokemuksiaan ja punoo siihen henkilöhaastatteluihin ja satunnaisiin keskusteluihin perustuen historian tapahtumia. Loppupuoli on kuivahkoa raportointia, jossa keskitytään raskassoutuisesti Itä- ja Länsi-Berliinin  poliittiseen historiaan aina muurin murtumiseen ja Saksojen yhdistymiseen saakka.

Vierailin Berliinissä nyt elokuussa 2018, kymmenen vuotta Donnerin viimeisimmän raportin jälkeen. Erot idän ja lännen välillä ovat edelleen näkyvissä, ainakin siksi, että kaupungin jakoa ja yhdistymistä markkinoidaan varsin näyttävästi. Kaupungin jakoa ja kammottavaa historiallista taakkaa ei pyritä peittämään, päinvastoin, sitä korostetaan ja tuodaan esiin monin eri tavoin. Muurin murtumisesta on nyt 28 vuotta ja saman ajan se oli pystyssä. Siinä aineellistui idän ja lännen ero, tai ehkä tarkemmin markkinataloudellisen kapitalismin ja niin sanotun avoimen yhteiskunnan rajalinja sosialistiseen yhtenäisvaltioon. Donner kysyy, mitä olisi tapahtunut, jos DDR:n johto olisi 1950-luvun lopussa valinnut toisin, avannut rajalinjoja tavalla tai toisella länteen ja liberalisoinut eikä sulkenut itäistä Saksaa ja Berliiniä omaan häkkiinsä. Länsi oli kuitenkin taloudellisesti paljon vahvempi ja elintaso korkeampi kuin idässä, joten tuo vaihtoehto ei ollut DDR:n ”järjestelmän”, ”ideologian” ja ”vallan” säilyttämisen kannalta mahdollinen. Donnerille on annettava kiitosta kriittisestä kirjoittamisesta. Länsiliittotuneet ja Länsi-Saksa ei hänen raportissaan esiinny puhtoisena vapauden ja demokratian airueena. Donner katsoo tilannetta läheltä,  siinä on kirjan vahvuus, mutta maailman valtapolitiikan kuviot eivät sen kautta juuri avaudu, vaikka Yhdysvaltain, NATOn ja Neuvostoliiton sotilaspoliittisiin päämääriin joissain kohdissa viitataankin.

Parasta kirjassa on kuitenkin sen alun välittämä tuntu Berliinistä. Hämyinen, raunioitunut, selvitymiskamppailunsa alussa oleva suurkaupunki. Kaupunki, jonka asukkaat pyrkivät hyvään elämään toisaalta sopetumalla jaetun kaupungin realiteetteihin, toisaalta toivoen kaupungin yhdistymistä. Ja nämä toiveet toteutuivat, toisin kuin moni reaalipoliitikko koskaan jaksoi uskoa.

Myös II maailmansotaa edeltävä natsivallan kausi näkyy kaupungissa monin tavoin. Hitlerin valtakoneiston tekemä juutalaisten hävittäminen kaupungista näkyy lukuisina muistomerkkeinä. Kysymys juutalaisuudesta ei ole poistunut muistomerkkien myötä historian hämärään. Esimerkiksi Suomen Kuvalehden 10.8.2018 ilmestyneessä numerossa on raportti juutalaisvainon jatkumisesta ja sen saamista uusista muodoista. Uskoisin, että vähitellen on luovuttava monikultuurisuuden harhasta. On uskottava aitoon, globaaliin kulttuuriin, joka on monitasoinen, monimuotoinen, eklektinen ja osin kaoottinenkin. Paluuta "puhtaisiin" kulttuureihin ei ole, jos tuollaisia on koskaan ollutkaan muutoin kuin ideaalityyyppisinä konstruktioina tutkijoiden ja tutkimuksen tarpeita tyydyttämään ja erilaisten omien kulttuuristen rajojen vartijoiden mielissä.

Donner uumoilee kirjansa esipuheessa, että yksi mahdollinen päätös sarjalle (Donner on kirjoittanut kirjan Raportti Tonavalta, 1961) voisi olla kertomus Lähi-idästä, Israelista, jonne parhaillaan rakennaetaan muuria siinä tarkoituksessa, että se erottaisi israelilaiset ja palestiinalaiset tykkänään toisistaan. Ilman Berliiniä, Hitleriä ja holokaustia ei luultavasti olisi Israelia, ei ainakaan nykyisessä muodossa.

Syksy saapuu ja varjot pitenevät Berliinissä. Se ilo, vapaus ja jälleenrakennus, joka kaupungista on nyt lähes 30-vuoden ajan heijastunut, saa varjonsa niistä kauaskantoisista historiallisista taakoista, jota nyt kantavat erityisesti Lähi-idän palestiinalaiset. Ja siirtolaisuuden ja pakolaistilanteen vuoksi huudot eivät ole vain kaikuja menneisyydestä vaan myös huutoja tulevaisuuten. Rajoja on ylitettevä, jotta ne voitaisiin purkaa tai joissain tapauksessa myös rikkoa.

Nyt Berliini, ensimmäisen kesävierailun jälkeen, näyttäytyy vihreänä ja vireänä kaupunkina. Salamyhkäisyys ja rappioromantiikka on taipunut hyvin tuirisminkin palvelukseen. Donnerin letkautuksen siitä, miten rikkaat ja köyhät kaupunginosat poikkeavat toisistaan tunnistaa: köyhät alueet ovat köyhiä ja rahvaanomaisia, rikkaat rikkaita ja rahvaanomaisia. Ylevä, korkeakulttuurinen, rikas ja historian raskauttama kaupunki sulattaa itseensä lattean,arkipäiväisen, köyhän ja nykytrendejä seuraavan ajan hengen. Kotiseutu -elokuvan roolihahmo Anton Simon tiivistää hyvin: jos menet naimisiin nykyisen muotitrendin kanssa, huomaat pian olevasi leski.

Uusi lentokenttä Schönefeldissä odottaa yhä valmistumistaan ja on kai valmistuessaan, ehkä vuonna 2021, jo liian pieni. Pysyviä asioitakin on. Olut on edelleen hyvää. Perinteisten laatuoluiden rinnalle on nousemassa pienpanimoiden käsityöläisoluet. Ehkä koittaa aika, jolloin Berliini on "vain" kaupunki muiden joukossa. Se on varmaan sen asukkaille hyvä asia ja vierailijalle se tarjoaa monia vaihtoehtoja, nyt ja tulevaisuudessa. Mutta tähän on vielä matkaa. Edelleen pätee Donnerin avauslauseet: Rakastan suurkaupungin yksinäisyyttä, jota ympäröi lämpö niin kuin Roomaa tai vapauden muistot kuin Pariisia. Eniten rakastan kuitenkin sitä uhkaavaa, houkuttelevaa yksinäisyyttä, jota Berliini merkitsee.