Beckett, Molloy ja sanomisen rajat

Epämääräiset palat eivät sovi yhteen

Itse asiassa oli kolme, ei, vaan neljä Molloyta: minun sisäinen Molloyni, hänestä tekemäni karikatyyri, Gaberin Molloy sekä lihaa ja verta oleva Molloy, joka odotti minua jossakin. (s.142)

---

... toivo on helvetin hanke, ... (s.165)

---

Ihmismieli on käsittämätön: milloin meri, milloin majakka. (s.131)

Samuel Beckettin kirjatrilogian ensimmäinen osa,  Molloy vuodelta 1951, on sivumäärältään suppea (219 s.), mutta tiheää ja sakeaa tekstiä. Se on yhtä aikaa pehmeää ja kirkasta, pimeää ja selkeää. Sitä on viisainta lukea hitaasti ja varovaisesti, ettei törmää peräseinään tai eksy sanojen pimeydessä mielen labyrinttiin, jota Beckett kirjassa rakentaa ja purkaa. Beckett pyrkii kuvaamaan mieltä kaikessa ristiriitaisuudessaan. Hänen päähenkilönsä, Molloy, pyrkii sanomaan sen mitä ei voi sanoa. Pyrkimys totuuteen sanallisesti on mahdotonta. Totuus on kaikkeus, sanat voivat voivat vain silpoa tästä osan. Kaikkeus on myös muuttuva, joten se mikä olisi "totta" nyt, ei ole sitä enää.

Beckettin tavoiteena tuntuu olevan vuoropuhelun aikaansaaminen ajattelun kahden puolen välillä. Daniel Kahnemanin termein nopea ja hidas ajattelu vuorottelevat - välittömästi mieltä myllertävät nopeat ajatukset otetaan tarkasteluun, hidas ajattelu jauhaa lihamyllyn tavoin nopeista ajatuksista massaa, jonka muotoillaan uudestaan. Myllytyksen avulla uskotaan päästävän parempaan tulokseen, kuin nielemällä raa´at ajatuksemme sellaisenaan.

Ajatusta voi lähestyä myös Epiktetoksen filosofian näkökulmasta. Hän jakoi asiat niihin, joihin voimme vaikuttaa ja niihin, joihin emme voi vaikuttaa. Jälkimmäisiä ei kannata murehtia, ne eivät ole meidän vallassamme. Jos viiniruukkusi särkyy, älä murehdi, se ei ollut sinun vallassasi. Jos vaimosi kuolee, älä murehdi, se ei ollut sinun vallassasi. Mikä sitten on vallassani? Ajattelu, teot ja tunteet. Ehkä.

Brittivalokuvaaja ja ajattelija, papin koulutuksen saanut Sean Tucker, stoalaisuuteen ja Epiktetokseen viitaten, esittää muunnelman, jossa asiat jaetaan kolmeen: niihin, joita voin kontrolloida, niihin, joihin voin vaikuttaa ja niihin, joihin en voi vaikuttaa. Näin viimeinen 1/3 asioista häipyy murehtimisen horisontin taakse, koska en siihen voi vaikuttaa. Käytännöllistä ja näppärää aina niin kauan, kunnes pohdit tarkemmin, missä näiden kolmen asiaryhmän rajat kulkevat. Tuckerin (ja Epiktetoksen) mukaan voimme vaikuttaa tai tiukemmin kontrolloida ajatuksiamme, tunteitamme ja tekojamme. Ja jos, Kahnemanin ajatusta mukaillen, emme heti ja välittömästi, voimme asettaa ne hitaan ajattelun, arvioinnin kohteeksi. Itsekritiikkiä ja omantunnon jaakobinpainia, harjaantumista ja minän karaisemista. Vain freudilaiset epäilykset saattavat puhkaista tämän. Mitäpä jos kavala alitajuntamme, piilotajuntamme, id tai jokin alkuvoimainen liskomielemme puskee meissä ja meistä ajatuksia, tekoja ja tunteita, niin onko sittenkin niin, että me emme ajattele, meissä ajatellaan, me emme toimi, meissä toimitaan?

Ja minkälainen on se vaikuttamisen piiri, jossa elämme? Buddalaisen tai vaikkapa saamelaisen animismin mukaan se on kovin erilainen kuin vaikkapa teknokraattisen kasvuajettelun läpitunkeman kulutuskarusellin koneenkäyttäjän mukaan. Ja kuinka kaukana on horisontti, jonka takana asustavat ne asiat, joihin emme voi vaikuttaa? Kas tässä pulma.

Ja niinpä päähenkilömme, Molloy, on hukassa odottaessaan merkkejä itsestään, ehkä jo huomenna hän tulee, ehkä jo tuolla, meren rannassa tai vuoren jyrkänteellä kohtaan hänet, jota aina olet kaivannut, itseni. Walter Benjamin sanoi, meille on toivo annettu niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole. Mutta onko niin, että tuo jäljelle jäävä toivo, on sittenkin helvetin hanke, virvatuli, epätoivon varjo, jota valoksi luulemme.