On hienoa, että kirjoittajalla on kunnianhimoa rakentaa teokseen vaativa rakenne - nyt edetään kahta kertomusta kahdessa aikatasossa. Lukijalta vaaditaan paljon ja ainakin kohdallani se oli liikaa. En kykene yhdistämään kahta tarinaa yhdeksi ja toisen tarinan kohdallakin vain osa rakentuu luontevasti. Helpoin jakso on kirjan loppupuolella, romanttis-traaginen tarina muistojen, menneisyyden ja odotusten kantamisen liian raskaasta taakasta.
Siro on oiva kehittelemään vertauksia ja monet hänen aforistisen lauseensakin ovat oivallisia. Joskus tulee taas huteja. Nämä heikentävät tekstistin voimaa. Jos lamppu on ilman varjostinta, se on alaston, mutta sen ei tarvitse olla alaston lamppu vailla varjostinta. Tai jos ajasta tuli löytää käännekohta, sen ei tarvitsisi olla sekä sarana että piste. Tuntuu kuin kirjoittaja olisi luonut runsaasti mielikuvia ja vertauksia, mutta ei malta jättää pois kaksoisilmaisuja. Joskus vertauksen sijaan metafora toimisi paremmin. Paikoin teksti on enemmän esseeneenkaltaista pohdintaa tai aforistista tiivistystä, ei niinkään romaanille ominaista kerrontaa.
Siro on jostain syystä halunnut pitää alussa lukijan kaukana kertomalla pojasta nimeä mainitsematta, mutta vasta kun siirrytään minäkertojaan teksti alkaa kulkea ja lukija, siis minä lukijana, pääsee tekstiin sisälle, mutta herkimmät kohdat kuitenkin ohitetaan oudon viileästi.
Teksti hajoaa moneen suuntaan - rakenteellisesti, sisällöllisesti ja kielellisesti. Harmi, sisällöltään ja tavoitteiltaan hieno, paikoin sujuva. Kompleksisuutta ja ristiriitoja on kuitenkin liikkaa, intensiteetti kärsii. Yllämme kaartuva taivas on repaleinen, ei suojaava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti