Alku, aika ja ihminen

Olga Tokarczukin Alku ja muut ajat on hänen läpimurtoteoksensa vuodelta 2000 ( suom. Tapani Kärkkäinen, 2007).  Tokarczug ei petä tälläkään kertaa (ks. aiemmat Päivän talo, yön talo, Vaeltajat ). Kirja on kiehtova episodimainen kokonaisuus, jossa on kompleksisuutta, sisäistä koherenssia ja uskomatonta harmoniaa. Jokaisella ihmisella, asialla ja eläimellä on aikansa. Alku puolestaan on paikka jossa aika tapahtuu tai oikeastaan tapahtumat luovat kullekin oman aikansa. Alun ulkopuolellakin on jotain, mutta se esiintyy pääasiassa uhkana - pedot, petomaiset olennot, saksalaiset ja venäläiset sotilaat, puoluekoneisto, tarkastajat, slainen poliisi - kaikki ne ne vaikuttavat siihen, minkälainen aika kuvatuilla asioilla on. Ja moni tulee aikansa päähän samalla kun Alku rapistuu, kutistuu, kurjistuu, raunioituu.

Kirja vastaa perinjuurin stereotypiaa Puolasta: harmaata, hidastempoista, kohtalonomaista, sameaa, mutta samalla juurevaa; elettävä on, kaikesta huolimatta, hienostunutta kauneutta ja ylväyttä välttämättömäksi koetun edessä. Kirja liikkuu pääasiassa arkirealismin ja legendojen välimaastossa, mutta taitavasti Tokarczuk onnistuu punomaan mukaan myös kirjallisia viitteitä ja filosofisia ja teologisia pohdintoja. Kuvaus on tarkkaa sameasta kohteesta.

Kirjan aikakäsitys vastaa hyvin modernia käsitystä ajasta (ks. Rovelli, Ajan luonne). Aika on ihmisen apriorinen käsityskyvyn elementti, pyrkimys järjestää asiat menneseen, nykyiseen ja tulevaan. Aika ei ole vain mekaaninen, objektiivinen, tasalaatuinen ja tasajakoinen, fysikaalinen suure, vaan inhimillinen, joustava ja kokemusessa muokkautuva inhimillinen peruskokemus. Eläimillä tätä viimemainittua  aikaa ei ole, eläimillä ei ole muistia tai sed on ainakin hyvin rajoittunut tai toisenluontoinen kuin ihmisellä, eläimet elävät ikuisessa nykyisyydessä. Ihmisen aika Tokarczukin kuvaamana ei ole edistysuskoista valistuksen aikaa, vaan paljon perustavampaa, arkaaista, ikuista aikaa joka sitoutuu kuhunkin ihmiseen ja paikkaan. Aika kiertää omalla kehällään kohtaamatta sen paremmin historiallista kuin fysikaalistakaan aikaa, joka luodaan yliyksilöllisessä tai teoreettisessa sfäärissä. Pakopaikkoja on vähän, hulluus, kaiken hylkääminen (lähtö pois lapsuudenkodista tai isänmaasta Polasta Brasiliaan) tai uppoutuminen järjestelmän suojatiksi pimeyden syövereihin. Kirjan henkilöt etsivät erilaisia ratkaisuja vähissä olevista vaihtoehdoista tai vaihtoehdottomuudesta. Elämä esittäytyy kohtalona, välttömänä tapahtumien virtana, jossa yksilöt eivät valitse, vaan heidät valitaan - äideiksi, lapsiksi, puolisoiksi, sotilaiksi, puoluevirkailijoiksi, hulluiksi, rikkaiksi ja köyhiksi, petetyiksi ja pettyneiksi.