Tonava

Tonava, Belgrad

Luettuani hiljattain Tamas Matekovitsin hienon Budapest Metro -teoksen, tartuin Claudio Magrisin kirjaan  Tonava. Kirjoissa on yhtäläisyyksiä: molemmat ovat "road movien" tapaan rakennettuja, kuljetaan reittiä ja kerrotaan sen asemapaikojen tai kaupunkien historiasta, kulttuurista ja politiikasta. Matekovits matkustaa Budapestin metrolla M3, Magrisin reitti taas on pidempi, mutkittelevampi ja verkkaisempi.

Erotkin kirjojen välillä ovat toki  selvät. Magrisin teoksessa ei ole valokuvia ja sanalliset kuvailut ovat runsaita ja rönsyileviä. Magris on kotoisin Triestestä ja hänen tarkastelupisteensä on germanistiikan asiantuntemuksen tuomassa kirjallisuudessa, kun Matekovits ponnistaa nykyajan perspektiivistä. Ja jos vertaisi vain kirjojen luomaa kuvaa Unkarista, huomaisi sen, minkä Magriskin kertoo: Unkari ja unkarilaisen kulttuurin ymmärtämisessä on kielimuuri, jota on vaikea ylittää. Mutta tämänkaltainen vertailu on turhaa.

Tonavaa seurataan sen alkulähteiltä Donaushingenistä/Furtwangenista aina Mustalle merelle saakka. Magrisin tyyli on polveileva, pyörteinen, kiemurainen, leveä - kuin Tonava. Kirjan alussa oleva karttapiirros on nostalginen. Keskeisessä Euroopassa on maita, joita ei enää ole: Länsi- ja Itä-Saksa, jota jälkimmäisen itseymmärryksen mukaan ei koskaan ollutkaan, oli DDR, Saksan demokraattinen tasavalta ja se toinen "Saksa". Jugoslavia, Tsekkoslovakia. Magris siis kuvaaa nuoruuteni Eurooppaa (kirja on ilmestynyt alunperin 1986), Eurooppan suuria poliittisia muutoksia ja EU:n rajoja ruhjovaa integraatiota. Kriisieurooppa, joka on kuitenkin rauhanomaisempi kuin menneisyyden karkea, kuin rakeisena Tri-X:lle piirtyvä mustavalkoinen, muurin jakama, tulevaisuuden odotuksiin raukeava, mahdollisuuksien maailma.

Tonava virtaa läpi Euroopan, matkan varella on neljän maan pääkaupungit, Wien, Budapest, Belgrad ja Bratislava. Magris ei kuitenkaan anna pääkaupungeille erityistä painoa, vaan poikkeaa pienempiinkin kaupunkeihin ja kyliin, varsinkin kun niistä löytyy kulttuuri- tai kirjallisuushistoriallisesti kiinnostavia kohteita.

Vaikka matkustaminen on moraalitonta, se tuo pettymyksen, mutta on kuitenkin yksi lohtu elämän menossa: Silloin jokin liikahtaa ja lävistää ruumiin, ilma kahahtaa vaatteisiin, ja oma minä sykkii kuin meduusa, ... (11). Siitä pitäen, kun Herakleitos kysyi kysymyksensä, voiko samaan virtaan astua kahdesti, juuri joki on liittynyt identiteettikysymykseen. (20) Magris pohtii kiinnostavsti vaikkapa kysymystä "itävaltalaisuudesta". Hän päätyy ytimeen, joka on sen määrittelemättömyys. (28)

Keskiössä on Saksa: kun tänä päivänä miettii mieleän Eurooppaa, jutuu samalla miettimään omaa suhdettaan Saksaan. (30) Saksalaisen kulttuurin ja kultturialueen tuntijana Magris on erinomainen. Kafkan kuolintalossa Magris kykenee eläytymään hyvin Franzin yksinäisyyteen. (177-179) Mutta Magrisin rajoitteuneisuus tulee esiin kun hän tarkastelee Wittgensteinin talon muotokieltä. Sitä Magris ei ymmärrä, ei yhtään.(182-183) Niukkuuden estetiikka ei avaudu hänelle. Jos avautuisi hänen kirjansakaan ei varmaan olisi laajuudeltaan 439 sivua, vaan puristettuna, ehkäpä 200 sivua. Mutta moni tarina olisi silloin jäänyt kertomatta.

Magrisin kirja ei ole luontokirja, mutta hienosti hän kiinnittää huomion luonnon ja kulttuurin suhteeseen vaikkapa Konrad Lorenzin yhteydessä (Kaksoiskotka ja merikotka, s. 172-177) tai huomauttaessaan siitä, että György (Georg) Lukács tuskin paljon katsoi asuntonsa ikkunasta Budapestissa Tonavaa tutkiessaan kirjoja ja kirjoittaessaan.

Magrisin oppineessa ja tarinoivassa seurassa viihtyy, vaikka paikka paikoin, varsinkin liikuttaessa oman tuntemuksen kannalta vieraimmissa paikoissa, Unkarin, Bulgarian ja  Romanian rajamailla, kiinnekohdat alueen kirjallisuuteen ja kulttuurin tekevät juonteiden seuraamisesta haastavaa. Lähes joka sivulta löytyy hienoja lauseita ja osin oivaltavia tiivistyksiä eurooppalais-saksalaisesta hengenperinnöstä.

Mutta yksi Tonavan rantamailta puuttuu. Ja sitä kohti Tonava virtaa.
Tonavalta puuttuu meren sini - meren eeppisyys muistuttaa meitä siitä, että olimme kerran jumalia. (146-147)